[myötätuulessa
vastarannalle]
SALOVAARA 2014. |
Sanoilla
leikkiminen on hauskaa, koska leikissä ei ole sääntöjä, tai jos
on, ne on tarkoitettu rikottavaksi ja lopulta ainoa sääntö on
sanan kirjoittaminen ymmärrettäväksi.
Tällä
sivulla on viime viikkoina pohdiskeltu pystyykö kirjallisuus
säilyttämään vakintuneen asemansa ihmisten vapaa-ajan käytössä
vai häviääkö se vähitellen ”sivistyskamppailun”
nykyteknologiaan perustuville viihdemuodoille.
Nykyihmisen
– sanotaan vaikkapa vuoden 1975 jälkeen syntyneen – saattaa olla
vaikea ymmärtää mistä puhutaan kun tästä puhutaan. Sanat ovat, mutta ainakin koettuna niiden merkitys puuttuu. Epäilemättä on vaikea kuvitella normaalin kaupunkilaisperheen elämää esimerkiksi
vuonna 1958, kun kodissa sähköllä toimi vain hehkulamput, putkiradio ja kenties (parhaassa tapauksessa) pieni
sähköhella.
Aika on
illuusio, jota ei tavoita hyppysiinsä.
Sitä
paitsi se kulkee väistämättä vain yhteen suuntaan. ”Myötätuuli
myötätuuli / eikö se vienyt myös foinikialaiset”, kirjoitti
Paavo Haavikko.
Aika on
alati mennyttä tai tulevaa; jos sen kirjoittaa tähän, se meni jo
pois, jäljelle jäi vain haileanvärinen yritys. Ajan varjo kaatuu
aina eteenpäin tai taaksepäin – samalla tavalla niin kuin Suomen
jalkapallomaajuokkueella on tapana kaatua.
Ja kun
ajasta puhutaan, vaikka siitä ei voisikaan puhua, tulee mieleen
Erkki Ahosen runo Hyppy vuodelta 1960. Nyt sitä
lukiessa tajuaa, että puhutaan (kenties) 1950-luvusta, mutta
jotenkin puhe saattaisi olla myös tästä hetkestä, siitä
vuosikymmenestä joka juuri meni myötätuulessa vastarannalle.
”Te
jotka tulette jäljestä”, Ahonen aloitti runonsa.
”Te
jotka tulette jäljestä, te jotka
nykyhetken
ikuinen aalto
heittää
jollekin rannalle,
jotka
tallaatte kiinteää maata,
tietäkää:
tämä epävarmuuden vuosikymmen
oli viedä
voimat.
Perustasta
luopuminen, lautta,
uudelle
pohjalle ehkä kuljettava
oli
jähmettynyt hyppy tyhjyyden yllä.”
Runo
puhuu ajasta, tyhjyydestä joka pitää ylittää. Menneen ja tulevan
välissä on seisahtanut hetki kuin valokuva, joka ei ole ihan
totta mutta sinne päin. Valokuvan voi toki ottaa aina vaan
suuremmalla nopeudella ja kuvitella tavoittavansa ”enemmän
totuutta”, sillä mitä pienempiin osiin ajan jakaa, sitä
lähemmäksi ”äsken” tulee sitä mitä on ”kohta”, vaikka ne
eivät koskaan tavoita toistaan.
Liian
lyyristä! Eikö vaan?
Pitää
käyttää konkreettisempaa kieltä.
Kellastunut
lehtileike huhtikuun 26. päivältä vuonna 1958.
Lehtileikkeen
toisella puolella on Rautateiden aikataulu Helsinkiin saapuvista ja
sieltä lähtevistä junista. Toisella puolella on lauantain
radio-ohjelmat. Televisio-ohjelma puuttuu, koska televisiolähetyksiä
ei vielä ollut.
Radio-ohjelmia
on kuunneltavissa vain Yleisradion lähetyksissä. Kaupallisia
toimijoita ei ollut. Seuraavassa koko lauantain suomenkielinen
ohjelmakartta:
LAUANTAINA
26.4
Yleisohjelma:
7.45-8.00
Aamuhartaus. 9.10
Kouluradio (kansak. I-III l. varten.) Jänis Vemmelsääri
seikkailee. 9.45
Säveltuokio. 10.10-10.45
Kouluradio (kansak. V-VIII l. varten) Kuulokuvia kristilllisen
seurakuntaelämän alkuajoilta. 11.00-12.00
Aamupäiväkonsertti. 16.00
Perheen nuorimmille. 16.30
Vala. Äänikuvia ja lausuntoja, koonnut Jyrki Vihma. 17.00
Lauantain toivotut levyt. 18.00
Ehtookellot. 18.05
Rajojen takaa. 18.35
Sinikka Koskela laulaa. 18.55
Poikamiestaloutta. 19.00
Sää, iltauutiset ja päivän peili. 19.30
Lastenkamarin iltasoitto. 19.40
Ei muureja vaan siltoja. Sanan ilta Kellokosken ruukin kirkossa.
Ohjelman esittelee Heikki Kalima. 20.30
Pohjoismainen perhevisailu. Loppukilpailun yhteislähetys
Göteborgista. Suomen edustajana Antero Mannisen perhe. Kuuluttajat:
Rolf Kirkvang, Norja; Stig Marvild, Tanska; Folke Olhagen Ruotsi, ja
Tauno Rautiainen, Suomi. Selostajana Knud Möller. Ohjelmassa
avustavat lisäksi: Alice Babs, Mon-Keys kvartetti, Wardy Tworek sekä
Kipparikvartetti. 22.00
Sää ja myöhäisuutiset. 22.10
Leikkikalulaatikko. Epilogi Claude Debussyn balettisarjasta. 22.20
Pohjoismainen perhevisailu jatkuu.
22.50
Myöhäisillan konsertti. 24.00
Maamme.
Ularyhmä
I:
15.00
Serenadin tapaan. Glenn Oscar orkestereineen, sekä Eddie Fischer,
laulu, säest. Hugo Winterhalter orkestereineen. 15.45-16.00
Maruzella. Ray Colignon soittaa hammondilla sikermän italialaisia
sävelmiä. 16.30-17.00
Tauoton äänilevykonsertti.
Rannikkoryhmä:
18.55
Säätiedotus merenkulkijoille, tiedotuksia.
Kaksikieliset
asemat (yleisohjelma paitsi): 7.30-7.45
Raamatunluentaa ja rukous....
Ularyhmä
II:
(ruotsinkielistä ohjelmaa klo 14.10
alkaen aina kello 18.55
asti).
Näyttää
ankealta, karulta, suorastaan ahdistavan niukalta!
Siltä
se myös kuulosti ja silti radiota kuunneltiin paljon, tuli sieltä
sitten mitä tahansa.
Esimerkkipäivämme
oli ns. rukouslauntai, jolloin iltakuudesta alkoi ”viihteeltä”
kielletty vuorokausi. Se tarkoitti mm. että elokuvateatterit
pysyivät kiinni eikä tanssipaikoissa saksofoni soinut.
Normaalilauantaina Yleisradio muistaakseni lähetti tanssimusiikkia
iltakymmenen jälkeen.
Radio-ohjelmasta
voi päätellä muutamia mielenkiintoisia asioita. Esimerkisi sen
että lapset kävivät lauantaina koulua ja aikuiset olivat töissä.
Kotiäideille ei kannattanut kovin paljon ohjelmaa lähettää.
Ohjelmavirta oli katkonainen, pitkiä taukoja siellä ja täällä.
Uutislähetysten
vähyys pistää silmään. Oli pärjättävä hitaan
tiedonvälityksen ehdoilla; sanomalehdillä oli erittäin tärkeä
osuus maailman hahmottamisessa. Ja tietysti kirjoilla,
kirjallisuudella. Tietääkseen mitä lähellä ja kaukana tapahtuu piti lukea ahkerasti sanoma- ja
aikakauslehtiä.
Tuohon
aikaan radiosta tuli paljon erilaisia tietokilpailuja. Ne kuvastivat omalla tavallaan sivistyksen tavoittelua viihteen salapuvussa.
Nykymediasta tietokilpailut ovat oikeastaan kadonneet; tilalle ovat
astuneet ääliömäiset ”kilpailut”, joissa julkkikset leikkivät
ääliöitä tai ovat sitä. Nykymedia ei kaipaa tiedollisia ajanvieteohjelmia,
sillä ainahan voi Googlettaa jos tyhmyys alkaa ahdistaa. (Usein se
alkaa.)
Mutta
1950-luvulla viihdettä säännösteltiin, esimerkkipäivänä
radiosta kuuli vain muutaman iskelmän. Viihdyttävä ajanviete piti
etsiä muualta.
SALOVAARA 2014. |
Olin
yksitoistavuotias huhtikuussa 1958.
Nuoren
pojan aika kului kirjoja lukemalla, elokuvissa käyden (joka toinen
sunnuntai) ja monenlaista urheilua harrastaen. Jalkapallokentän ja meren vieressä asuvan ei tarvinnut miettiä mitä tehdä, kesät kuluivat puoleksi meressä, puoleksi futiksen parissa. Talvella
kentällä pelattiin jääkiekkoa ja kuunneltiin kuinka luistinradan
ämyreistä kaikuivat Paul Ankan ja Caterina Valenten iskelmät.
Uusimmat iskelmät kuulikin luistinradalla, ei radiosta.
Kirjallisuudella
oli väistämättä suuri merkitys sodan jälkeisessä Suomessa.
Kirjoja ei sentään pakotettu lukemaan, vaikka jälkeenpäin tuntuu
ihmeelliseltä kuinka moni kirjallisuutta harrasti. Myös elokuvissa käytiin tiheään, siitä huolimatta että
maaseutukaupunkiin (tai ylipäänsä Suomeen) uusimmat filmit tulivat
aikamoisella viiveellä. Kaiken kaikkiaan kulttuuri ja ajanviete
yhdistivät kansalaisia, ja usein se tapahtui Yleisradion
säälimättömän kurinalaisten ohjelmien parissa.
Tuollaisen
yhtenäiskulttuurin karua tunnelmaa lienee mahdoton kuvitella
nykyhetkestä käsin, ei edes aivoilla ajatellen.
Menneisyys
ei tainnut olla kovin uljasta, mutta muutakaan ei ollut valittavissa
nykyisyydeksi. Ihminen sopeutuu aikaansa ja hetkeensä ja jälkikäteen
onnelliset hetket muistuttavat onnellisista ajoista. Se mikä jää,
on jähmettynyt hyppy tyhjyyden yllä.
Aldous
Huxley
julkaisi vuonna 1932 dystopian Uljas
uusi maailma.
Siinä Huxley ennakoi ajankäytön muuttumista mm. tällä tavalla:
”Työssä,
leikissä – kuudenkymmenen iässä voimamme ja halumme ovat samat
kuin seitsemäntoista iässä. Vanhan huonon ajan vanhuksilla oli
tapana luopua maailmasta, vetäytyä yksinäisyyteen, turvautua
uskontoon, kuluttaa aikaansa lukemalla, ajattelemalla –
AJATTELEMALLA!”
….
”Nyt -
sellaista on kehitys - vanhukset työskentelevät, vanhukset
parittelevat, nautinto ei suo vanhuksille aikaa, ei joutilaisuutta,
ei hetkeäkään paikallaan istumiseen ja ajattelemiseen – tai jos
joskus jostakin onnettomasta sattumasta sellainen ajanhalkeama
ammottaisi heidän huviensa yhtenäisessä, tiiviissä aineksessa, on
heidän käytettävissään aina SOMAA, ihanaa SOMAA, puoli grammaa
viikonlopuksi, kaksi grammaa huvimatkaksi upeilevaan itään, kolme
himmeään ikuisuuteen kuussa; josta palattuaan he ovat halkeaman
toisella puolella, turvassa jokapäiväisen työn ja huvin vakavalla
pohjalla, laukaten tuntokuvasta tuntokuvaan, yhden kimmoisen tytön
luota toisen luo, yhdestä sähkömagneettisesta golfkilpailusta...”
Lähteitä:
Erkki
Ahonen: Runot. Kustannus Isohärkä 1983.
Paavo
Haavikko: Runoja matkalta salmen ylitse. Otava 1973.
Aldous
Huxley:Uljas uusi maailma. (Brave New World 1932. Suom. I.H. Orras.
Tammi 1944.)
Suomen
Sosialidemokraatti 26.4.1958.
SALOVAARA 2014. |
Tuo kirjoituksesi lopun lainaus Huxleyltä on hykerryttävän hauska.
VastaaPoistaVuoden 1958 radio-ohjelma näyttää kieltämättä ankealta. Muistan, miten oikein odotettiin kuunnelmia, joita oli harvakseen. Eipä ole tullut enää kuunnelluksi kuunnelmia - on liikaa muuta.
Aloitin juuri L.P.Hartleyn romaanin The Go-Between, joka on kirjoitettu vuonna 1953. Se alkaa näin "The past is a foreign country: they do things differentely there". Tämä täsmää hyvin sinun kirjoituksesi kanssa.
Illalla luin John Irvingin romaania Minä olen monta. Lainaus siitä:
Poista"Muisti on hirviö; ihminen unohtaa - se ei. Se vain kokoaa kaiken, tallettaa tai kätkee kaiken. Muisti palauttaa mieleen asioita omasta tahdostaan. Ihminen luulee muistavansa, mutta muisti se ihmistä ohjaa."
Jokin aika sitten oli juttu aivotutkimuksen uusimmista tuloksista: ihmisen muisti järjestelee muistikuvia todennäköisyyksien mukaan eikä sen mukaan mitä todella on tapahtunut. Menneisyyskin on mahdollisten tapahtumien todennäköisyyttä; näin olisi voinut käydä ja koska olisi, niinhän se sitten "muistetaan".