Uljas entinen maailma?

[myötätuulessa vastarannalle]

                                                                                         SALOVAARA 2014.

Sanoilla leikkiminen on hauskaa, koska leikissä ei ole sääntöjä, tai jos on, ne on tarkoitettu rikottavaksi ja lopulta ainoa sääntö on sanan kirjoittaminen ymmärrettäväksi.

    Tällä sivulla on viime viikkoina pohdiskeltu pystyykö kirjallisuus säilyttämään vakintuneen asemansa ihmisten vapaa-ajan käytössä vai häviääkö se vähitellen ”sivistyskamppailun” nykyteknologiaan perustuville viihdemuodoille.

    Nykyihmisen – sanotaan vaikkapa vuoden 1975 jälkeen syntyneen – saattaa olla vaikea ymmärtää mistä puhutaan kun tästä puhutaan. Sanat ovat, mutta ainakin koettuna niiden merkitys puuttuu. Epäilemättä on vaikea kuvitella normaalin kaupunkilaisperheen elämää esimerkiksi vuonna 1958, kun kodissa sähköllä toimi vain hehkulamput, putkiradio ja kenties (parhaassa tapauksessa) pieni sähköhella.

    Aika on illuusio, jota ei tavoita hyppysiinsä.

    Sitä paitsi se kulkee väistämättä vain yhteen suuntaan. ”Myötätuuli myötätuuli / eikö se vienyt myös foinikialaiset”, kirjoitti Paavo Haavikko.

Aika on alati mennyttä tai tulevaa; jos sen kirjoittaa tähän, se meni jo pois, jäljelle jäi vain haileanvärinen yritys. Ajan varjo kaatuu aina eteenpäin tai taaksepäin – samalla tavalla niin kuin Suomen jalkapallomaajuokkueella on tapana kaatua.

    Ja kun ajasta puhutaan, vaikka siitä ei voisikaan puhua, tulee mieleen Erkki Ahosen runo Hyppy vuodelta 1960. Nyt sitä lukiessa tajuaa, että puhutaan (kenties) 1950-luvusta, mutta jotenkin puhe saattaisi olla myös tästä hetkestä, siitä vuosikymmenestä joka juuri meni myötätuulessa vastarannalle.

    ”Te jotka tulette jäljestä”, Ahonen aloitti runonsa.

”Te jotka tulette jäljestä, te jotka

nykyhetken ikuinen aalto

heittää jollekin rannalle,

jotka tallaatte kiinteää maata,

tietäkää: tämä epävarmuuden vuosikymmen

oli viedä voimat.

Perustasta luopuminen, lautta,

uudelle pohjalle ehkä kuljettava

oli jähmettynyt hyppy tyhjyyden yllä.”

    Runo puhuu ajasta, tyhjyydestä joka pitää ylittää. Menneen ja tulevan välissä on seisahtanut hetki kuin valokuva, joka ei ole ihan totta mutta sinne päin. Valokuvan voi toki ottaa aina vaan suuremmalla nopeudella ja kuvitella tavoittavansa ”enemmän totuutta”, sillä mitä pienempiin osiin ajan jakaa, sitä lähemmäksi ”äsken” tulee sitä mitä on ”kohta”, vaikka ne eivät koskaan tavoita toistaan.

    Liian lyyristä! Eikö vaan?

    Pitää käyttää konkreettisempaa kieltä.

Kellastunut lehtileike huhtikuun 26. päivältä vuonna 1958.

    Lehtileikkeen toisella puolella on Rautateiden aikataulu Helsinkiin saapuvista ja sieltä lähtevistä junista. Toisella puolella on lauantain radio-ohjelmat. Televisio-ohjelma puuttuu, koska televisiolähetyksiä ei vielä ollut.

    Radio-ohjelmia on kuunneltavissa vain Yleisradion lähetyksissä. Kaupallisia toimijoita ei ollut. Seuraavassa koko lauantain suomenkielinen ohjelmakartta:

LAUANTAINA 26.4

Yleisohjelma:

7.45-8.00 Aamuhartaus. 9.10 Kouluradio (kansak. I-III l. varten.) Jänis Vemmelsääri seikkailee. 9.45 Säveltuokio. 10.10-10.45 Kouluradio (kansak. V-VIII l. varten) Kuulokuvia kristilllisen seurakuntaelämän alkuajoilta. 11.00-12.00 Aamupäiväkonsertti. 16.00 Perheen nuorimmille. 16.30 Vala. Äänikuvia ja lausuntoja, koonnut Jyrki Vihma. 17.00 Lauantain toivotut levyt. 18.00 Ehtookellot. 18.05 Rajojen takaa. 18.35 Sinikka Koskela laulaa. 18.55 Poikamiestaloutta. 19.00 Sää, iltauutiset ja päivän peili. 19.30 Lastenkamarin iltasoitto. 19.40 Ei muureja vaan siltoja. Sanan ilta Kellokosken ruukin kirkossa. Ohjelman esittelee Heikki Kalima. 20.30 Pohjoismainen perhevisailu. Loppukilpailun yhteislähetys Göteborgista. Suomen edustajana Antero Mannisen perhe. Kuuluttajat: Rolf Kirkvang, Norja; Stig Marvild, Tanska; Folke Olhagen Ruotsi, ja Tauno Rautiainen, Suomi. Selostajana Knud Möller. Ohjelmassa avustavat lisäksi: Alice Babs, Mon-Keys kvartetti, Wardy Tworek sekä Kipparikvartetti. 22.00 Sää ja myöhäisuutiset. 22.10 Leikkikalulaatikko. Epilogi Claude Debussyn balettisarjasta. 22.20 Pohjoismainen perhevisailu jatkuu. 22.50 Myöhäisillan konsertti. 24.00 Maamme.

Ularyhmä I: 15.00 Serenadin tapaan. Glenn Oscar orkestereineen, sekä Eddie Fischer, laulu, säest. Hugo Winterhalter orkestereineen. 15.45-16.00 Maruzella. Ray Colignon soittaa hammondilla sikermän italialaisia sävelmiä. 16.30-17.00 Tauoton äänilevykonsertti.

Rannikkoryhmä: 18.55 Säätiedotus merenkulkijoille, tiedotuksia.

Kaksikieliset asemat (yleisohjelma paitsi): 7.30-7.45 Raamatunluentaa ja rukous....

Ularyhmä II: (ruotsinkielistä ohjelmaa klo 14.10 alkaen aina kello 18.55 asti).

    Näyttää ankealta, karulta, suorastaan ahdistavan niukalta!

    Siltä se myös kuulosti ja silti radiota kuunneltiin paljon, tuli sieltä sitten mitä tahansa.

    Esimerkkipäivämme oli ns. rukouslauntai, jolloin iltakuudesta alkoi ”viihteeltä” kielletty vuorokausi. Se tarkoitti mm. että elokuvateatterit pysyivät kiinni eikä tanssipaikoissa saksofoni soinut. Normaalilauantaina Yleisradio muistaakseni lähetti tanssimusiikkia iltakymmenen jälkeen.

    Radio-ohjelmasta voi päätellä muutamia mielenkiintoisia asioita. Esimerkisi sen että lapset kävivät lauantaina koulua ja aikuiset olivat töissä. Kotiäideille ei kannattanut kovin paljon ohjelmaa lähettää. Ohjelmavirta oli katkonainen, pitkiä taukoja siellä ja täällä.

    Uutislähetysten vähyys pistää silmään. Oli pärjättävä hitaan tiedonvälityksen ehdoilla; sanomalehdillä oli erittäin tärkeä osuus maailman hahmottamisessa. Ja tietysti kirjoilla, kirjallisuudella. Tietääkseen mitä lähellä ja kaukana tapahtuu piti lukea ahkerasti sanoma- ja aikakauslehtiä.

    Tuohon aikaan radiosta tuli paljon erilaisia tietokilpailuja. Ne kuvastivat omalla tavallaan sivistyksen tavoittelua viihteen salapuvussa. Nykymediasta tietokilpailut ovat oikeastaan kadonneet; tilalle ovat astuneet ääliömäiset ”kilpailut”, joissa julkkikset leikkivät ääliöitä tai ovat sitä. Nykymedia ei kaipaa tiedollisia ajanvieteohjelmia, sillä ainahan voi Googlettaa jos tyhmyys alkaa ahdistaa. (Usein se alkaa.)

    Mutta 1950-luvulla viihdettä säännösteltiin, esimerkkipäivänä radiosta kuuli vain muutaman iskelmän. Viihdyttävä ajanviete piti etsiä muualta.

                                                                                                         SALOVAARA 2014.

Olin yksitoistavuotias huhtikuussa 1958.

    Nuoren pojan aika kului kirjoja lukemalla, elokuvissa käyden (joka toinen sunnuntai) ja monenlaista urheilua harrastaen. Jalkapallokentän ja meren vieressä asuvan ei tarvinnut miettiä mitä tehdä, kesät kuluivat puoleksi meressä, puoleksi futiksen parissa. Talvella kentällä pelattiin jääkiekkoa ja kuunneltiin kuinka luistinradan ämyreistä kaikuivat Paul Ankan ja Caterina Valenten iskelmät. Uusimmat iskelmät kuulikin luistinradalla, ei radiosta.

    Kirjallisuudella oli väistämättä suuri merkitys sodan jälkeisessä Suomessa. Kirjoja ei sentään pakotettu lukemaan, vaikka jälkeenpäin tuntuu ihmeelliseltä kuinka moni kirjallisuutta harrasti. Myös elokuvissa käytiin tiheään, siitä huolimatta että maaseutukaupunkiin (tai ylipäänsä Suomeen) uusimmat filmit tulivat aikamoisella viiveellä. Kaiken kaikkiaan kulttuuri ja ajanviete yhdistivät kansalaisia, ja usein se tapahtui Yleisradion säälimättömän kurinalaisten ohjelmien parissa.

    Tuollaisen yhtenäiskulttuurin karua tunnelmaa lienee mahdoton kuvitella nykyhetkestä käsin, ei edes aivoilla ajatellen.

Menneisyys ei tainnut olla kovin uljasta, mutta muutakaan ei ollut valittavissa nykyisyydeksi. Ihminen sopeutuu aikaansa ja hetkeensä ja jälkikäteen onnelliset hetket muistuttavat onnellisista ajoista. Se mikä jää, on jähmettynyt hyppy tyhjyyden yllä.

    Aldous Huxley julkaisi vuonna 1932 dystopian Uljas uusi maailma. Siinä Huxley ennakoi ajankäytön muuttumista mm. tällä tavalla:

    ”Työssä, leikissä – kuudenkymmenen iässä voimamme ja halumme ovat samat kuin seitsemäntoista iässä. Vanhan huonon ajan vanhuksilla oli tapana luopua maailmasta, vetäytyä yksinäisyyteen, turvautua uskontoon, kuluttaa aikaansa lukemalla, ajattelemalla – AJATTELEMALLA!”

….

    ”Nyt - sellaista on kehitys - vanhukset työskentelevät, vanhukset parittelevat, nautinto ei suo vanhuksille aikaa, ei joutilaisuutta, ei hetkeäkään paikallaan istumiseen ja ajattelemiseen – tai jos joskus jostakin onnettomasta sattumasta sellainen ajanhalkeama ammottaisi heidän huviensa yhtenäisessä, tiiviissä aineksessa, on heidän käytettävissään aina SOMAA, ihanaa SOMAA, puoli grammaa viikonlopuksi, kaksi grammaa huvimatkaksi upeilevaan itään, kolme himmeään ikuisuuteen kuussa; josta palattuaan he ovat halkeaman toisella puolella, turvassa jokapäiväisen työn ja huvin vakavalla pohjalla, laukaten tuntokuvasta tuntokuvaan, yhden kimmoisen tytön luota toisen luo, yhdestä sähkömagneettisesta golfkilpailusta...”

Lähteitä:

Erkki Ahonen: Runot. Kustannus Isohärkä 1983.

Paavo Haavikko: Runoja matkalta salmen ylitse. Otava 1973.

Aldous Huxley:Uljas uusi maailma. (Brave New World 1932. Suom. I.H. Orras. Tammi 1944.)

Suomen Sosialidemokraatti 26.4.1958.

                                                                           SALOVAARA 2014.