torstai 2. heinäkuuta 2015

Kirjassa rahan runous

[Ennustettu tulevaisuus menneisyyttä]




Kun Karl Marx lainasi Hegeliä, jonka mukaan maailmanhistorian kaikki suuret tapahtumat ja henkilöt esiintyvät kahdesti, Marx täydensi ajatusta humoristisesti sanomalla, että henkilöt esiintyvät yhden kerran murhenäytelmässä ja toisen kerran farssissa.
    Mutta vielä kiehtovampaa on ajatella, että kaikki tapahtuu kolmesti, ja niinhän Marx ja Engels yhteiskunnan dialektisen materialismin prosessin kuvasivat: on teesi, sitä seuraa antiteesi ja lopulta päädytään synteesiin. Sitten kaikki onkin valmista eikä mitään puutu. Tarvitaan vastavoimien kamppailu jotta päästään eteenpäin.
    Tuossa ajatuksessa saattoi olla mukana yhtä paljon romantiikkaa kuin realismia, mutta jokin upea oivallus siinä on, myös tänään.
    Niinpä muokkaan ajatusta häpeilemättä aasinsiltoja rakentaen ja sanon, että aina tarvitaan trilogia - vasta sitten ajatus tai taideteos tulee täydeksi. Ja vaikka tällainen pakina ei ole taideteos eikä ajatus, niin viimeistään trilogiassa sen väri tuntuu ja maku maistuu.
    Tämän torstain pakina siis täydentää viime viikkoisen jutun Pelastaako kirjasto kirjallisuuden ja toissakertaisen pakinan Pikkumaista. Modernismin hengessä pakinatrilogian osat eivät kulje ajan eikä ajatuksen järjestyksessä vaan ihan sikinsokin, niin että nyt palataan kevääseen 1977.
    Menneisyyteen heittäydyttäessä kannattaa muistaa, että kirjoitukset käsittelevät aina tulevaisuutta, vaikka kuinka puhuisivat menneestä maailmasta, sillä kirjoitushetkellä sen julkitulo on jo tulevaa eikä mennyttä, vaikka sanat kuinka yrittävät mennyttä kuvata.
    Kuulostaa hämärältä?
    Aivan oikein, hämärää piisaa.
    Mutta kun nyt lukee keväällä 1977 kirjoittamani arvostelun ruotsalaisen kirjallisuusmiehen ja kustantajan Per I. Gedinin teoksesta Kirja muuttuvassa yhteiskunnassa (1977, ruotsalainen alkuteos Litteraturen i verkligheten 1975) huomaa, että tuolloin sanani olivat selkeitä eikä hämäryydestä pelkoa. Toinen asia on silloinen naiivi uskomukseni, että yhteiskuntaa voi johdatella ”parempaan” suuntaan julkaisemalla laadukasta kirjallisuutta.
    En kuitenkaan ryhdy tulkitsemaan itseäni.
    Seuraava kirjoitus ilmestyi toukokuussa 1977:


Kirjassa rahan runous

Per I. Gedin: Kirja muuttavassa yhteiskunnassa. Suom. Risto Hannula. Tammi, 26 mk.

Kaunokirjallisuuden kustantaminen ei enää kannata. Tuore uutinen kertoo, että kirjakauppias ryhtyy kellokauppiaaksi. Kirjallisuuden ja kulttuurin merkitys vähenee. Kaunokirjallisuus häviää taistelun ihmisten sieluista. Voiton vie tavaran omistamisen ihanuus. Romaani kuolee? Ei kuole, vastaa Per I. Gedin, mutta hyvä, rikas ja monipuolinen kaunokirjallisuus ei pitkän päälle tule julkaistuksi ilman yhteiskunnan voimakasta tukea.

Porvariston romaani
Painetun kaunokirjallisuuden historia, kirjan – niin kuin me sen tunnemme – historia on paljolti kapitalismin ja porvariston kulttuurin historiaa. Kirjaa kustantamisen, kauppaamisen ja kuluttamisen (ostamisen) kohteena ei Gedinin mukaan voi irrottaa yhteiskunnan kehityksestä. Se mikä on, on sitä mitä on yhteiskunnallisen tilanteen ehdoilla ja edellytyksillä.
    Lukeva yleisö syntyi 1700-luvulla porvarillisen vallankumouksen ja kapitalismin syntymisen myötä. Tapahtui kaupungistuminen, ihminen repäistiin irti turpeesta, syntyi vapaa-ajan käsite.
    1800-luvulla luotiin kulttuurin markkinat. Kirjasta tuli kaupankäynnin kohde, tavara. Kirjojen kirjoittamisesta tuli ammatti. Syntyi porvariston romaani. Sekä kirjailija että hänen lukijansa olivat yhtä. Kirjallisuuden ja kulttuurin harrastaminen oli arvokasta, eliitti kerskaili sillä. Kaunokirjallisuus kannatti. ”Proosassa on rahan runous. Kirjoittakaa proosaa!”

Romaanin häviö
1970-luvulla tapahtui Ruotsissa yht'äkkiä ns. kustantamokriisi. Kaunokirjallisuuden kustantaminen ei enää kannattanut, ”arvokirjallisuuden ” kustantajat joutuivat vaikeuksiin kun taas viihdekirjallisuuteen ja kioskikirjallisuuteen keskittyvillä kustantamoilla pyyhki hyvin.
    Kirjojen hinnat olivat edeltävinä vuosina nousseet huimasti yli muun hintatason nousun. Oltiin saavuttu tilanteeseen, jossa kaunokirjallisuus on joko suurta tai kuollutta.
    Tämä kaikki oli, Gedinin mukaan, seurausta toisaalta yhteiskunnan muutoksesta porvarillisesta kapitalismista korporatiiviseksi joukkoyhteiskunnaksi ja toisaalta kirjoja kustantavien liikeyrityksien ”sopeutumisesta” markkinatalouden lakeihin.
    Yhtenäinen lukijakunta on hajonnut. Kulttuurilla ei ole suurille joukoille sitä merkitystä joka sillä ennen oli pienelle eliitille. Aineellisen hyvinvoinnin kasvu ei olekaan kasvattanut henkistä hyvinvointia, ts. ei olekaan tapahtunut kulttuuritarpeiden ja vaatimusten lisääntymistä.
    Tuotantokustannukset ovat nousseet mutta painokset tuskin nimeksikään. (Avonaiseksi jää miksi kirjapainoteollisuuden tuottavuuden kasvu ei ole koitunut kirjallisuuden hyväksi.) Kustantajien on subventoitava ”arvokirjallisuutta” kokonaan muunlaisella tuotannolla (tietokirjat, osamaksuteokset, oppikirjat) tai hyvin myyvällä, varmalla viihdekirjallisuudella.
    ”Arvokirjallisuuden” pieni lukijakunta eriytyy viihdekirjallisuuden suuresta lukijakunnasta. Kirjailijalla ei oikeastaan ole enää lukijakuntaa, on vain lukijoita. Kirjan tarkoitus on hämärtynyt. Yhä harvemmin kirjan ostaminen ja lukeminen on aktiivinen teko.

Kulttuurin kriisi
Jos Gedinin kuva kaunokirjallisuuden katoavasta merkityksestä on oikein piirretty, voidaan puhua koko kulttuurin kriisistä. Ja tämän kriisin Gedin lupaa jokaiselle kehittyvälle palveluyhteiskunnalle; ennemmin tai myöhemmin.
    Näemme kuinka kirjan ostamisessa on meilläkin tapahtunut siirtymistä eräänlaiseen pakko-ostamiseen. Kirja ostetaan kirjakerhon kautta tai sitten se ostetaan lahjaksi jouluna jne. Kirjan ostajalla ei juuri koskaan tunnu olevan spontaania tarvetta kirjan ostamiseen. Kirja ei ole välttämättömyys, tärkeä elämällemme, olemassaolollemme.
    Kirjallisuuden ikä lyhenee. Jopa klassikot myydään loppuun, kuoletetaan nopeasti alennusmyynneissä. ”Keskivälin” ulkomaista kirjallisuutta suomennetaan sattumanvaraisesti. Epävarma kirjallisuus jää tulematta markkinoille.
    Kirjojen mainostaminen keskittyy muutamaan suurlehteen. (Suomalainen kustantaja uskoo pelastavansa jos ei kirjallisuutta niin ainakin liikeyrityksensä keskittämällä mainostamisen Helsingin Sanomiin.) Näin joudutaan jälleen uudenlaiseen pakko-ostamiseen. Kirjan tarpeellisuus, kulttuurin tarve, on siirretty lukijan (ostajan) ulkopuolelle ja jälleen vähennetään kulttuurin merkitystä. Kaiken lisäksi joudutetaan sananvapauden kaventumista. Pitkällä aikavälillä takaisinsyöttönä on taas osaltaan kulttuurin merkityksen väheneminen.
    Kuten todettiin, romaani syntyi kaupunkikulttuurin mukana. Irvokas paradoksi on, että suomalainen nykyromaani yhä repii aiheensa agraarimiljööstä eikä siitä ympäristöstä jonka elimellisenä hedelmänä se syntyi. Myös kirjailijat saattavat vähentää oman välineensä merkitystä yhteiskunnalle, lukijoille.

Kirjan tulevaisuus
Jos Gediniä on uskominen, ei kirjan, romaanin tulevaisuus näytä hyvältä. Ei ainakaan jos romaanilla mielestämme on ulkoista viihdyttämistapahtumaa suurempi arvo.
    Kirjallisuuden, sen enempää kuin kulttuurinkaan tulevaisuus ei ole turvattu liiketaloudellisesti toimivassa järjestelmässä. Toisaalta kustantajia on turha syyttää silloin, kun yhteiskunnassa ei enää tunnu olevan aitoa kulttuurin tai kirjallisuuden nälkää.
    Yhteiskunta voi siis turvata kirjallisuuden tulevaisuuden, mutta kysymys ei ole pelkästään rahasta. Kysymys on koko yhteiskunnasta, sen kyvystä suuntautua johonkin parempaan, laadullisesti korkeampaan kehitysvaiheeseen. Siinä yhteiskunnassa joka harjoittaa kulttuuria terveesti, ei kulttuuri tai kirjallisuus voi olla jotakin harmitonta jolle perinteiden velvoittamana annetaan markka silloin, toinen tällöin.
    Vapaamielisyys ei saa olla välinpitämättömyyttä. Kaunokirjallisuus elää vain, jos se on tarpeellista, jos se on välttämätöntä. Vai mikä sitten on välttämätöntä? Ja Sartre:
    ”Tietenkään tämä kaikki ei ole mitenkään tärkeää: maailma voi varsin hyvin selviytyä ilman kirjallisuutta. Mutta ilman ihmistä se voi selviytyä vielä helpommin.”
       -KYÖSTI SALOVAARA (Suomen Sosialidemokraatti 21.5.1977)




Kirjoituksesta ilmenee, että nielin Per Gedinin kattaman pöydän antimet melkeinpä pureskelematta. Ihmettelen nyt etten lainkaan puuttunut Gedinin kaltaisten eliittiajattelijoiden nuivaan suhtautumiseen viihdekirjallisuutta kohtaan. En kysynyt miksi viihde oli kustantajan mielestä jotakin pahaa jo sellaisenaan.
    Gedin oli, niin kaikki ennustajat ovat, osittain oikeassa ja osittain väärässä. Tulevaisuuden ennustaminen on tiettävästi vaikeaa puuhaa. Semminkin kun tulevaisuus käyttäytyy eri tavalla kuin ennustaja kuvittelee sen käyttäytyvän. Jos Gedin olisi arvannut henkilökohtaisten tietokoneiden läpimurron, kännyköiden ja älyvehkeiden syntymisen, jos hän olisi ”nähnyt” Internetin ihmemaailmaan, niin... jos!
    Luin äsken, tätä pakinaa editoidessani, El Pais -lehdestä että Espanjassa kirjallisuuden myynti on laskenut viidessä vuodessa 30 % ja mikä kummallisinta, nimenomaan viihteenä luettavan kaunokirjallisuuden. Vai onko se kummallista? Eikö Juha Seppälän analyysi ennustanut juuri tällaista kehitystä? Viime vuonna dekkareiden myynti laski Espanjassa 13 %, scifin ja kauhun 19% ja romanttisen viihteen 34 %. 
    Mutta vaikka Gedin ei arvannut teknologisen kehityksen tuomia uusia viihtymisen markkinoita, monet hänen argumentinsa elävät yhä tämän päivän keskusteluissa; jos eivät sellaisenaan, niin hieman modifioituina kuitenkin.
    Koska arvostelussani ei lainattu suoraan Gedinin ilmaisemaa ajatusta sivistyksen ja populaarin kirjallisuuden kiertokulusta, laitetaan tähän loppuun hänen näkemyksensä ilman tulkintaa ja arvottamista:

    ”Kirjallisten kirjailijoiden ja kirjallisen kirjan asema yhteiskunnassa on parhaiten yhdistettävissä Escarpitin teoriaan kahdesta kiertokulusta: sivistyksen kiertokulku jakaa kirjallisuutta siitä aktiivisesti kiinnostuneille henkilöille, usein intellektuaaleille ja koulutetuille, joiden sosiaaliluokkaa ei kuitenkaan enää ole rajoitettu vaan yhteisen kiinnostuksen määrittelemä, populaari kiertokulku taas suuntaa kirjallisuutensa ja jakelukoneistonsa niille jotka ovat tottumattomia lukemaan sekä niille, joiden elin- ja työolojensa vuoksi on vaikeata lukea kirjoja. (Käsite 'sivistyksen kiertokulku' on epäonnistuneesti valittu. Termin pitäisi kuulua pikemminkin 'erikoistuneisuuden kiertokulku' juuri siksi, että kysymyksessä ei ole tietty sosiaaliluokka vaan pieni erityiskiinnostuneiden ryhmä.)
    Joukkoyhteiskunnassa on mekanismeja jotka suosivat populaaria kiertokulkua ja joita on vaikea vastustaa – automatiikka, yksinkertaistaminen, passiivisuus, joukkoviestimien vaikutus ja sen seurauksena usein halpa hinta. Vastassa on sivistyksen kiertokulun kielteinen kehä, joka on täysin riippuvainen huonosti toimivasta markkinataloudesta.”


5 kommenttia:

  1. Jälleen hienoa pohdintaa Sinulta (Kirjanoppineelta). Luin tämän eilen illalla myöhään, mutten jaksanut kirjoittaa mitään. Mutta tänään luin uudestaan ja edelleen olen vain ihmetyksen vallassa, miten laaja tietomus paistaa kirjoituksestasi.

    Sormet nihkeinä (ja aivot myös) sillä tänään täällä eteläisessä Suomessa on (ainakin meillä) mittari hellerajan yläpuolella 32 astetta Celsiusta. Sain juuri puserrettua uuden jutun blogiin, istuin pihlajanvarjossa pihalla ja kirjoitin sitä tosissani. Oli hiljaista, siis täysi työrauha. Kiva, kun olet pannut blogini tuohon blogiluetteloosi. Suuri kunnia minulle. Kiitos!

    Vielä sen verran sanon, etten usko kirjallisuuden kuolemaan. Viime aikoina olen lukenut monta hyvää vanhaa romaania, jotka ovat siepanneet mukaansa. Yksi niistä oli Rouva Bovary. Se oli mukaansa tempaava. Nyt olen parhaillaan lukemassa Thomas Bernhardin romaania HÄIRIÖ. Se on siitä kummallinen, ettei kääntäjän kirjoituksen mukaan edes maailman tunnetuin kriitikko ei ole pystynyt (halunnut?) kirjoittaa siitä kritiikkiä. Kääntäjä itsekin oli ymmällä kirjan suhteen. Ihmettelen suuresti sitä, että minusta se on sangen mielenkiintoinen. Tuskin maltan jättää sitä käsistäni. Hieno kirja! Voisin kirjoittaa siitä loputtomiin. Luen sitä hitaasti. Löydän siitä kultamurusia. (Myös omia ajatuksiani).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kiitoksesta Liisu ja ajatuksista!

      Pääsen kiittämään vasta nyt kun palasin viikonloppumatkalta Etelä-Savosta missä kännykkäni osallistui lammessa uintiin eikä tykännyt siitä lainkaan.

      Ehkä kirjallisuus selättää ajan houkutukset, ehkä ei. Jos se häviää enemmistön "viihdyttämisen" ja "valistamisen" muille välineille, sitten kyllä kirjallisuuden merkitys suppenee.

      Mutta, tosiasia lienee että "kirja" on kätevämpi ja joustavampi "käyttöliittymä" kuin melkein mikää muu teknologinen idea.

      Poista
  2. Meillä on nyt kesävieraina 5 ja 8-vuotiaat pojanpojat. Heillä on kotoa saatu lupa peleihin, aamulla tunti ja illalla puoli. Vanhempi tuijottaa kännykästä intensiivisesti videoblogia, jossa edistyneemmät neuvovat jonkin pelin saloihin. Hän jaksaisi myös höpötellä vaikka kuinka kauan luokkansa WhatsApp -ryhmän kanssa. Pienempi saa pelata mieheni tabletilta paria valittua peliä.
    Pojilla on niin kova imu laitteisiin, että välillä on vaikea ravistaa heitä eroon niistä. Saamme todellakin juoda miehen kanssa aamukahvimme ja lukea sanomalehdet rauhassa. Kun pojat saa uskomaan, että peliaika on ohi, he kyllä "käynnistyvät" ja käyttäytyvät, kuten ikäisensä lapset ennenkin. Olen silti jotenkin pettynyt tilanteeseen, epäluuloinen ja epävarma.

    Omille pojille luin paljon enemmän, joka aamu aamusatu ennen päivähoitoon lähtöä, ja ekaluokan kesällä lapset lukivat jo paljon kirjoja, mitä nyt ulkoleikeiltä ehti.
    Mielestäni nuo pelit ovat sisällöltään köyhiä ja höpöttelyt kavereiden kanssa aivan turhanpäiväistä. Mutta mitäpä minä tiedän! Ehkä ne ovat juuri sitä, mikä valmistaa heitä twiittitulevaisuuteen, jossa minä tulen kokemaan vierautta.

    Ei voisi vähempää kiinnostaa selostaa suurelle joukolle, mitä erinomaista teen samalla kun näpyttelen tai mitä aion kohta tehdä. Monen aikuisenkin ihmisen vapaa-aika menee nykyään siihen, että vilkuilee eri viestimistä, mitä tuttavat ovat syöneet ja mitä ostelleet ja kuka on nähnyt jotain hassua jossakin. Sitten pitää tietysti kuvata oma lounas ja ostokset, uudet lenkkarit ja kynsilakka, ja lähettää ne tärkeänä uutisena sinne sun tänne. Ja sitten ei kun odottamaan ihasteluhymiöitä.

    Jos tämä viihdyttäminen voittaa vaikka Aku Ankan, puhumattakaan uutislähetyksistä ja kirjoista, niin onhan se paljon köyhempää. Kyllä vielä kymmenenkin vuotta sitten useimmat aikuiset seurasivat maailman tapahtumia eikä kavereiden edesottamuksia - uskoisin.
    Kun joskus myöhemmin tarkastellaan meidän aikaamme, jolle on jo ehdotettu erilaisia nimiä liittyen tietoon ja viestintään, niin yksi määritelmä voisi olla infantiiliuden aika.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vielä huolestuneisuudestani. Pojat ovat tosi hyviä lautapeleissä. Isänsä, alan harrastaja on jopa rakentanut heille lasten versioita mutkikkaista aikuisten peleistä. Tätä minä arvostan ja näen, että nämä pelit kehittävät nokkeluutta ja matemaattisia taitoja, mutta nettipelit näen aivan eri silmin.
      Kyösti, IT-alan asiantuntijana, pidätkö nettipelien maailmaa tarpeellisena/kehittävänä/vahingollisena/tyhjänpäiväisenä vai jonain muuna?

      Ja mikähän siinä on, että nämä kiehtovat enimmäkseen juuri poikia?

      Poista
    2. Hah hah - infantiiliuden aika! Jos aikamme on sitä, siinä on riittävästi ristiriitaisia sävyjä nostaakseen pelon väristyksiä, sillä onhan lapsuudessa niin paljon myös kehittymisen mahdollisuutta ja elämän optimismin toteutumista. Toisaalta ihminen ei voi jäädä lapseksi - vai voiko nykyään ihan hyvällä omallatunnolla? Jos voi, "kuka" tai "mikä" pitää huolen, että elämän aineellinen ja henkinen puoli edelleen kehittyy, on hyväksi yhä useammille ihmisille?

      Joskus 90-luvun puolivälissä muuan it-alan guru kehoitti meitä "normaalien" it-järjestelmien tekijöitä ottamaan mallia pelien käyttöliittymistä; siis piti ottaa mallia käyttöliittymistä joita on helppo käyttää ja joita oppii käyttämään ilman kursseja ja satasivuisia manuaaleja. Silloin tuo ohje tuntui vähän liioittelulta, mutta oikeassahan ko. ajattelija oli.

      Eli teknologian kannalta tietokonepeleistä on muutakin iloa kuin pelkkä pelaamisen kokemus. Niissä saattaa olla uusien aikojen ituja, siis käyttäjän kokemuksen kannalta.

      Mutta kun muistelee kuinka paljon työpaikalla "pelattiin" esimerkiksi pasianssia tietokoneella, niin kehittikö se mitään? Tai toisinpäin ajatellen: mitä työnantaja olisi sanonut jos tietokoneen sijasta pelaamista olisi harrastettu ihan oikealla korttipakalla? Täyttä palkkaa nauttien!

      Luulen, en tiedä, että tietokonepelien (ja kaikkien pelien) pelaaminen parhaimmillaan kehittää rationaalista ongelmaratkaisukykyä - ja siksi se kiehtoo niin monia. Miksi poikia? Ehkä siksi että primiivisestä historiasta palautuu tarve ratkaista konkreettisia ongelmia: miten saat ketun ansaan, miten karhu ajetaan nurkkaan, miten teeri pyydystetään jne. Naiset taas ovat joutuneet ratkaisemaan "kieleen" eli sosiaaliseen tilanteeseen liittyviä ongelmia ja sellaisia pelejä on kaiketi vähemmän.

      Sanon kun en itse ole juurikaan pelannut mitään tietokonepelejä. Jostain syystä, en tiedä miksi. Eikä nykyään tulisi edes mieleen ryhtyä pelaamaan mitään peliä, ei edes pasianssia. Shakkia voisin tiekoneella pelata, mutta totesin kauan sitten, että häviän yksinkertaisellekin ohjelmalle, joten miksi pahoittaa mielensä häviämällä jatkuvasti?

      Poista