Koskenaikoja

[vedet juoksevat alamäkeen]

Kyösti Salovaara, 2020.
Pato rakennettiin Vanhankaupunginkosken
 läntiseen haaraan noin 150 vuotta sitten.
 Nyt pato halutaan purkaa, jotta kalat
pääsevät nousemaan helpommin Vantaanjokeen.
Rakennettu näkyy historiana; puretusta ei jää jälkeä.

Miksi kirjoitamme vasemmalta oikealle? Siksi, että muuten lauseet alkaisivat pisteellä.

    -Umberto Eco: Numero Zeron tapaus

Veräjällä seisova sonni ei ole vielä koskaan päässyt niityltä pois.

    -Adam Hall: Salainen tehtävä Varsovassa

Elämä lyhyt, lauseet pitkiä.

    Suomalaiset tapaavat puolustaa kotimaataan sanomalla, että neljä vuodenaikaa on ihana juttu. Harva pystyy perustelemaan, miksi neljä on parempi kuin kaksi.

    Kun katselee Vantaanjoen suulta, Helsingin Vanhankaupunginkoskelta ottamiani valokuvia tajuaa, että vuodenaikoja tai paremminkin koskenaikoja on enemmän kuin neljä. Niitä on niin monta kuin valokuvan ottajalla on ollut erilaisia mielentiloja kuvia ottaessaan, rannalla kävellessään, joen juoksua katsellessaan.

    Tämä on kumma juttu. Jokainen tietää, että kesämökkijärvestä, kotijoesta tai merenlahdesta pitää yhä uudestaan ottaa valokuva, aivan kuin maisema muuttuisi alati, aivan kuin se tänään olisi erinäköinen kuin viimeksi. Ehkä se onkin, kenties valo on jokaisena päivänä erilaista. Vai johtuuko alituisen erilaisuuden kokemus valokuvaajan sieluntilan muutoksista? Siitä että tänään olet erilaisessa mielentilassa kuin eilen.

    Vesi virtaa ikuista alamäkeä. Meret odottavat virtaavia vesiä. Minne elämä menee? Se lienee vaikeampi kysymys. Vai onko tässäkin metafora, allegoria ja symboliikkaa: joet laskevat mereen niin kuin elämä?

    On kerrottu, että aika ei olekaan koordinaatteja vaan värähtelyä. Tätä on vaikea ymmärtää. Jos se on koordinaatti, niin missä? Jos taas aika värähtelee, niin mikä siinä värähtelee? Veden pinta värähtelee kun tuuli nousee, mutta että aikakin olisi jotakin… melkein kuin ainetta!

    Menneisyyttä on helpompi tutkia kuin tulevaisuutta. Siinä on myös enemmän filosofiaa. Vai mitä?

    No, ainakin niin oli Kafkan mielestä, kun hän kirjoitti: ”Joku ihmetteli sitä, kuinka helposti hän kulki ikuisuuden tietä; hän ryntäsi näet alamäkeä.”

Kyösti Salovaara.
Tulvavesien kuohuja joulukuussa 2019.

Pesukoneessa pestään vaatteita, astianpesukoneessa astioita. Tästä on lyhyt matka historiaan ja sen tutkimiseen.

    Joskus tykkäsin tiskata astiat käsin. Sain tiskatessa ajatuksia päähäni. En enää.

    Immanuel Kantin kerrotaan todenneen: ”Historiasta ei voi oppia muuta kuin sen, ettei siitä voi oppia mitään.”

    Tuo kuulostaa viisaalta, mutta vielä viisaampaa olisi sanoa ettei tulevaisuudesta voi oppia mitään, paitsi että se on elettävä niin kuin menneisyys suuntaa joen juoksemaan merta kohden.

    Tulevaisuuksia on useita. Niistä toteutuu yksi.

    Menneisyyksiä on yksi, vaikka meistä tuntuu että niitä oli useita.

    ”Ei yksinkertaisesti ole monen totuuden historiaa, niin kuin joskus näkee asian ymmärrettävän”, sanoo Heikki Ylikangas kirjassaan Mitä on historia ja millaista sen tutkiminen. ”On vain monen tulkinnan tutkimusta, koska sitä yhtä ainoaa totuutta ei saada koskaan täydelleen todistetuksi eikä niin muodoin milloinkaan täydellä varmuudella (luonnontieteellisellä varmuudella) tiedetä, onko totuus saavutettu vai ei.”

    Totuutta kannattaa etsiä mieluummin menneestä kuin tulevasta.

    Kun nykyihmiset poistavat patsaita historiasta ja puhdistavat kielestä vääränlaisia, nykyhetken moraalimaailmaan sopimattomia ilmaisuja, mitä he oikeastaan tekevät historialle ja omalle menneisyydelleen? Olisiko Kolumbus voinut olla toisenlainen Kolumbus? Olisiko Margaret Mitchell voinut kirjoittaa Tuulen viemän eri tavalla ja yhä olla Margaret Mitchell? Olisiko palomiehiä ja virkamiehiä pitänyt osata kutsua palonaisiksi ja virkanaisiksi jo 200 vuotta sitten?

    Yhtä kaikki, suurella todennäköisyydellä historiasta, menneestä voi arvailla millainen tulevaisuus odottaa. Sitä paitsi, historian tuntien tulevaisuuteen voi vaikuttaa, mutta jos ei tiedä menneisyydestä mitään, miten osaisi valita sopivamman, paremman, miellyttävämmän tulevaisuuden?

Kyösti Salovaara.
Talvea tammikuussa vuonna 2016.

Olisiko menneisyys voinut olla toisenlainen yhteiskunnallisessa mielessä tai yksilön elämänkulun kannalta?

    ”Tietysti olisi!” meistä jokainen huudahtaa.

    Yhteiskunnassa olisi voitu tehdä erilaista politiikkaa, olisi voitu keksiä erilaisia apparaatteja, rakentaa erilaisia taloja ja kulkuväyliä. Minäkin olisin voinut elää eri tavalla, silloin ja tuolloin. Sattumalla on ollut merkittävä merkitys sekä minulle että yhteiskunnalle.

    Mutta.

    Yhteiskunnalla on vain yksi menneisyys, niin myös minulla.

    Menneisyydessä tapahtuneita kehityskulkuja, yhteisiä ja yksityisiä, voi jossitella ja kuvitella toisenlaisia menneisyyksiä, mutta se on pelkästään anakronismia, jälkiviisautta. ”Itse asiassa”, Ylikangas sanoo, ”jossittelu on oikeutettua ja paikallaan suunnattuna tästä päivästä eteenpäin, siis kohden tulevaisuutta, vaihetta, joka ei ei ole vielä toteutunut. Sitä vastoin menneisyyteen sovellettuna jossittelu on lievästi ilmaisten anakronistista.”

    Patsaiden purkajat ja kielen puhdistajat jossittelevat historialla, he eivät ymmärrä olevansa anakronistisia jälkiviisastelijoita. Mitä tietää menneisyydestä jos sen poistaa yhteisestä tietoisuudesta?

    Ihmiset ja instituutiot, inhimillinen elämä kaikkineen on tulvillaan kertomuksia erehdyksistä ja vääristä johtopäätöksistä, eksymisestä ”oikealta polulta”. Mutta, kuten Ylikangas kirjoittaa, ”tarkkaan ottaen historiallinen toimija ei syyllisty virheisiin historiantutkijan silmissä”. Ylikangas jatkaa että ”virhe on nimittäin aina jälkikäteinen arvio, jälkiviisauden tulos”.  Historiassa voi ja on voinut toteutua vain yksi vaihtoehto. Se mikä on toteutunut on tosiasiaa.

    Yhteiskunnallisessa keskustelussa on usein se ongelma, että sitä luetaan ikään kuin valmista historiankirjoitusta, olettaen että yhteiskunnallisilla päättäjillä ja toimijoilla olisi jo käsissä se tieto, jonka vasta historiantutkijat saavat tietoonsa vuosien päästä. ”Kukaan ei tee virhettä tahallaan”, Ylikangas muistuttaa, ”eikä teko ole virhe tekijän omalta kannalta siinäkään tapauksessa, että joku toinen pitäisi tekoa virheenä jo ennen kuin se on tehty.”

    Friedrich Engels sanoi kauan sitten, että yhteiskunta toimii niin, että yksi tahtoo yhtä ja toinen tahtoo toista, ja se mitä syntyy on jotakin, mitä kukaan ei ole tahtonut. Tämän dialektiikan piirissä on ihmiskunnan niin aineellinen kuin henkinenkin yhteistoiminta, niin yrityksien ja yksilöiden, tehtaiden, tieteen, markkinoiden kuin poliittisen päätöksenteonkin perimmäinen vuorovaikutus.

    Jostakin syystä aikamme ihmisen on vaikea hyväksy moisen dialektiikan periaatetta. Meitä on kuitenkin liian monta haluamaan yhtä ja samaa.

Kirjailija Merete Mazzarella vertasi viime sunnuntaina elämää illalliskutsuihin. Juhlaan kuuluu illallinen ja jälkiruoka.

    Jos elää yli 70-vuotiaaksi, on saanut olla juhlissa niin kauan, että on ehtinyt syödä koko illallisen. ”Olen jo päässyt kahviin ja konjakkiin”, Mazzarella sanoi. ”Nautin niistä, mutta nyt on kyse siitä, miten pitkään saan istua niiden äärellä.”

    Monet sanovat, että valtion ei tarvitse maksaa velkojaan, koska valtio on ikuinen. Valtio ikään kuin syö illallista loputtomasti eikä ehdi koskaan kahviin ja konjakkiin.

    Tässähän on se ongelma, että jos velkaantuu liian paljon, ulkomailta tulee joku aito kapitalisti, joka vie mennessään illallistarpeet ja hienotakeet, koska mitään muuta ulosmitattavaa ei ole. Tolkuton päätenkauten velkaantuminen on epäisänmaallista, Vesa Puttonen sanoi telkkarissa. Talousennusteet ovat arvauksia, mutta taloushistoria on tosiasioista rakennettua. Jotakin toistetaan, kaikkea ei.

    Pitkillä lauseilla on turha tavoitella ikuisuutta. Se on joka tapauksessa alamäkeen juoksemista. Voin kääntää päätäni ja katsoa taaksepäin. Mutta saatan kompastua katsellessa ja lennän nenilleni.

    Koskenajat vaihtelevat loputtomasti. Rannalla kävelijä kuitenkin ottaa joskus viimeisen valokuvansa. Pisaranjälkiä kameran linssissä, kosken kuivuneita kyyneliä.

    Rannalla tuulee ja kohta vaatteet on pesty.

Kyösti Salovaara.
Koski toukokuun lopulla 2018.

Minähän sanoin!

[Mustan Joutsenen höyheniä]

                                          SALOVAARA 2015.
Potkukelkkakelien ennustajan ei
tarvitse turvautua Mustaan Joutseneen.

Jälkiviisaus on imelintä historian selittämistä.

    Siksi me turvaudumme siihen usein. Makean nälkää on mahdoton vastustaa.

    Minähän sanoin ettei Kreikka selviä veloistaan, kuulemme Timo Soinin toistavan. Minähän kirjoitin siitä Wall Street Journaliin jo vuonna 2011, hän muistaa muistuttaa. Tai jos kuuntelee Paavo Väyrystä, pitää vain ihmetellä miksi suomalaiset eivät tehneet niin kuin Paavo opasti. Väyrynen ei ole koskaan ollut väärässä.

    Jos Kreikka on ensi maanantaina ulkona eurosta, se ei yllätä ketään. Monella se huipentuu imelään itsekehuun. Minähän sanoin!

    Oliko vuoden 2008 kansainvälinen finanssikriisi oikea yllätys? Oliko se Nassim Talebin kuvailema ”Musta Joutsen”, jota kukaan ei arvannut edeltä, koska ihmisillä on tapana ajella elämän autoa eteenpäin ikään kuin tulevia mutkia peruutuspeilistä katsellen? Entäpä Neuvostoliiton hajoaminen? DDR:n katoaminen? Nokian kännyköiden häviö muille puhelinmerkeille?

    Talebin mukaan negatiiviset ”Mustat Joutsenet” ilmaantuvat äkkiä, yllättäen. Sen sijaan positiiviset ”joutsenet” ilmaantuvat vähitellen, niin ettei niitä huomaa lainkaan ennen kuin mustapukuinen lintu pörhistelee sulkiaan silmiesi edessä. ”Kas kummaa, näinkö radikaalisti maailma muuttui huomaamattani!” sanot ääneen. Kukapa olisi esimerkiksi 60-luvulla osannut ennustaa, että meillä jokaisella on vuonna 2015 mobiili puhelinlaite, jolla voi myös surffailla Internetissä (jota ei olisi kyennyt mitenkään hahmottelemaan mielessään tuolloin), ottaa valokuvia ja suunnistaa voimassa olevan tarkan kartan perusteella mihin sitten haluaakin - teknologian myönteinen Musta Joutsen!

    Mustan Joutsenen tunnusmerkkejä ovat harvinaisuus, äärimmäisyys ja jälkikäteen ennustettavuus (siis ei tulevan ennustaminen). Tuo jälkikäteen ”ennustettavuus” on sitä makeinta itseään, jälkiviisautta.

    Kirjassaan Musta Joutsen, Erittäinen epätodennäköisen vaikutus Taleb siis väittää, että maailmaa hallitsee äärimmäinen ja tuntematon ja erittäin epätodennäköinen – siis epätodennäköinen sen suhteen mitä tiedämme nykyhetkestä ja menneisyydestä ja mitä siitä ajattelemme. Vielä rankempi on Talebin toinen väite: Mustat Joutsenet ovat mahdollisia, koska ”tiedämme” niin paljon, koska meillä on niin paljon faktaa taloudesta ja ihmisten elämästä, ettemme näe lainkaan sääntöjä faktojen yläpuolella ja alapuolella, niiden välissä. Ihminen hukkuu toisin sanoen faktojen tyrskyihin, koska ei tajua etteivät yksittäiset faktat kannattele pinnalla.

    ”Ennen Australian löytämistä Vanhan maailman ihmiset olivat vakuuttuneet, että kaikki joutsenet olivat valkoisia, ja uskomus oli kiistaton, sillä empiiriset todisteet näyttivät vahvistavan sen kertakaikkisesti”, Taleb aloittaa kiehtovan, jos kohta (teoreettisesti) vaikeaselkoisen kirjansa.

Toukokuussa siivosimme viimeisiä tavaroita Museokadulla Sapokan rannalla Kotkassa ja otimme talteen papereita joilla saattaa olla joskus merkitystä, jos ei muuten, niin nostalgisesti kuitenkin.

    Poikani selaili äitini keräämiä sanomalehtiartikkeleita ja sieltä löytyi toukokuussa 2007 Kymen Sanomissa julkaistu kolumnini, jossa kerroin Espanjan ylikuumentuneesta asuntobuumista.

    ”Sinähän ennustit Espanjan pankkikriisiin viisi vuotta etuajassa!” Jaakko huudahti.

    Imelän jälkiviisauden hengessä julkaisen tuon kolumnin tässä nyt uudestaan. Olen päättelemällä ajoittanut sen sunnuntaille 20.5.2007, sillä lehtileike jäi Museokadun roskikseen eikä minulla ole sitä itsellänikään, koska kirjoitin jutun Aurinkorannikolla. Se että saan sen toistetuksi, johtuu tiedostosta jonka lähetin pojalleni espanjalaisesta nettikahvilasta Los Bolichesin kaupunginosassa Fuengirolassa. Nettikahvilan tietokoneessa ei tietenkään ollut skandinaavisia kirjaimia, joten kirjoitin niiden paikalle sovitut erikoismerkit, jotka Jaakko sitten Suomessa editoi ääkkösiksi ja lähetti juttuni eteenpäin Kymen Sanomien päätoimittajalle.

    Pääkirjoitussivulla julkaistu Ylänurkka-kolumni oli tällainen:

"Malmin raitti 16 G, 00700 Helsinki

Malmin raitti on kotikatuni neljättä vuotta. Malmi on kuin pieni kaupunki Helsingissä, ei kovin kaunis mutta elävä.
    Muutama viikko sitten pääkaupunkiseudulle syntyi miljoonas asukas. Helsingin, Vantaan ja Espoon kaupunginjohtajat joivat kakkukahvit vastasyntyneen metropolikansalaisen kätkyen äärellä. Miljoonas asukas tekee alueesta, jota kukaan ei pysty rajaamaan tarkasti, metropolin, suurkaupungin jolla kelpaa kuulemma kilvoitella Euroopan suurkaupunkien kanssa. Kun vastasyntyneen metropolilapsen vanhempia haastateltiin, he kertoivat pian muuttavansa muualle - niin kuin yhä useammat lapsiperheet tekevät.
    Kirjoitan tätä Fuengirolassa, Aurinkorannikolla, itse asiassa toiseen kertaan koska Espanjan posti ei ensimmäistä yritystä pystynyt ajoissa toimittamaan Suomeen. Malmin raitti on kovin kaukana, mutta onko sittenkään.
    Hieman kuin Henrik Tikkasen osoiteromaaneja jäljitelläkseni teen kolmesta perättäisestä kolumnistani trilogian. Paikat paikkoja, nimet nimiä. En halua todistaa erilaisten paikkojen koluamista, vaan sitä, että olinpa missä tahansa, olen samassa paikassa, koska niin yhtä maailma näyttää olevan minussa, siis eurooppalainen ja länsimainen maailma joka tapauksessa.
    Myönnän: ehkä olen kyvytön näkemään yhteisen pinnan läpi syvemmälle.

Sinisen Välimeren rannalla olen lueskellut Giles Tremlettin matkakirjaa Espanjan aaveista, ilmiöistä jotka yhä vaikuttavat modernissa Espanjassa, totalitarismin ja anarkian haamuista joista kansakunta ei näytä pääsevän eroon. Pyrkimykset anarkiaan ja kovaan järjestykseen käyvät Tremlettin mielestä yhä kamppailua espanlaisten sieluissa.
    Tremlett suhtautuu massaturismiin kahtalaisesti. Samalla kun hän moittii Costa del Solin tolkutonta rakennusboomia, jota ilmeisesti on tuettu ja edistetty laittomalla rahalla, hän toisaalta ylistää Pedro Zaragoza Ortsia, jota pidetään Benidormin ja sitä mukaa koko Espanjan massaturismin isänä. Tuskin kukaan Benidormin - Beni Yorkin - hotellipilvenpiirtäjiä katseleva sanoo näkymää kauniiksi, mutta olen Tremlettin kanssa samaa mieltä, että Benidorm on mainettaan viehättävämpi paikka. Miksi muuten viisi miljoonaa turistia matkustaisi sinne vuosittain. Sekin kannattaa huomata, että Benidormin ja muiden turistikaupunkien turisteista huomattava osa on maan omia asukkaita. Tiheästi asutut paikat viehättävät espanjalaisia.
    Massaturismi syntyi lentoliikenteen kehittymisen myötä. Mutta bikinit vaikuttivat siihen yhtä paljon.
    Vuonna 1959 edellä mainittu Benidormin pormestari joutui katolisen kirkon "kiroukseen", koska hän salli bikinit Benidormin hiekkarannoilla. Espanjan massaturismi olisi ehkä kuollut ennen syntymäänsä ellei toimelias Zaragoza olisi hypännyt Vespansa selkään ja ajanut yhdeksän tuntia Madridiin tapamaan Francoa. Diktaattori antoi pormestarille täyden tuen bikiniasiassa ja turismi pääsi valloilleen. Franco ei ollut ihan "paska äijä", vaan liberaali ainakin bikininaisia katsellessaan.

Helsinki yrittää kasvaa metropoliksi suunnitelmallisesti Suomea syöden. Päämäärä on tarkoitus, vaikka kukaan ei pysty kunnolla perustelemaan mitä etua suuruus lopulta tuo. Helsinki on jo nyt suurempi kuin mikään muu Suomessa ja silti juuri Helsingissä jonot julkiseen terveydenhoitoon ovat pitkiä ja puuduttavia. Mitä suuremman suurentaminen enää auttaa?
    Minä kohtaan suuruuden varjopuolet aamuisin kun köröttelen Malmilta Espooseen töihin. Niin leveää tietä eivät insinööritkään osaa rakentaa, että metropolin asukkaat sinne mahtuvat ajelemaan.
    Costa del Solin kasvamista metropoliksi ei ole ehkä suunnitellut kukaan, paitsi grynderit, maanomistajat, kiinteistökauppiaat. He onnistuivat hullussa puuhailussaan, koska Pohjois-Euroopassa aurinko paistaa niukasti jos niinkään paljon.
    Virallisesti Aurinkorannikon asukasmäärä on noin 1,2 miljoonaa, mutta epävirallisesti asukkaita on noin kolme miljoonaa, koska vain pieni osa ulkomaalaisista kirjautuu seudun asukkaiksi. Jos kehitys jatkuu samanlaisena Costa del Sol on kohta Espanjan suurin kaupunki. Toisaalta, Aurinkorannikolla asuu 300 000 englantilaista, joten se on suurempi englantilainen kaupunki kuin Southampton tai Cardiff.
    Massaturismiin kyllästyneillä espanjalaisilla oli tapana "kiukutella", että heistä oli tullut pohjoiseuroopalaisten tarjoilijoita. Nyt Pohjois-Euroopan vauraat harmaat pantterit valloittavat Espanjaa ja tarjoilijoista on tullut ikääntyvien ulkomaalaisten hoivahenkilöstöä!
    Tilanne voi kuitenkin muuttua. Rahallakin on rajansa. El Pais kertoo, että viime vuonna täällä Espanjassa aloitettiin 800 000 uuden asunnon rakentaminen, mutta vain 400 000 uutta asuntoa myytiin samana vuonna. Suurien lukujen maksimointi on riskialtista. Metropolien ytimeen syntyy alueita ja kortteleita joihin rehellisellä rahalla ei enää ole varaa päästä asumaan. Metropolista tulee oman kasvuideansa uhri.
    Tänään Välimeri on tyyni, kaunis ja suloinen. Paseo Maritimolla kulkijat ohittavat toisensa kuin laivat, jotka eivät tiedä toistensa määränpäätä. On monta satamaa, mutta vain yksi elämä." 
         - Kyösti Salovaara, Kymen Sanomat 20.5.2007

Jos Kreikka ”luopuu” (so. pakotetaan luopumaan) eurosta ensi sunnuntaina, se ei ole aidosti Musta Joutsen, koska osaamme arvuutella tätä mahdollisuutta jo nyt. Kreikan umpikuja ei siis ole äärimmäinen ja epätodennäköinen yllätys, monellekaan. Paitsi ehkä niille kreikkalaisille jotka uskoivat Alexis Tsipraksen lupauksiin.

    Kun lukee yllä olevan kolumnini, huomaa välittömästi ettei Espanjan pankkikriisi voinut tulla yllätyksenä kenellekään, sillä miten muuten satunnainen turisti olisi noteeranut tilanteen noin yksikäsitteisesti jo keväällä 2007? Kolumnissa ei ole juuri minkäänlaista ikiomaa oivallusta – olinpahan vain paikan päällä selaillut paikallisia lehtiä ja katsellut lukemattomia rakennustelineitä ja nostureita ja ihmetellyt valmiita taloja, joissa ei näkynyt asukkaita.

    Kesällä 2008 palasin talouskriisiin uudestaan - samalla kun hehkutin Espanjan jalkapallojoukkueen EM-voittoa - Kymen Sanomien kolunnissani Hola! España campeon! (20.7.2008). Kirjoitin nyt jalkapallon ohella mm. pääministeri José Luis Rodríguez Zapateron johtamasta sosialistien puoluekokouksesta: ”Kolmas iso asia Espanjassa on talouskriisi, joka johtunee rakennusbuumin hiljentymisestä. Nyt jo Zapaterokin myönsi kriisin. Silti Aurinkorannikolla rakennetaan yhä valtavasti, ikään kuin rahoituskriisiä ei olisi olemassakaan. Kaikissa rannikon kaupungeissa, Marbellaa lukuunottamatta, asuntojen myyntihinnat ovat kuuden viime kuukauden aikana laskeneet huomattavasti.”

    Espanjan pankkikriisi 2012 ei ilmestynyt tyhjästä Mustan Joutsenen höyhenissä.

    Miksi espanjalaiset eivät tehneet ongelmalle mitään vuonna 2007 tai 2008 tai 2009 jne. on toinen juttu. Ehkä samasta syystä kuin miksi suomalaisiltakin kesti niin pitkään tajuta, että huonot ajat eivät johdukaan (pelkästään) suhdanteista vaan (myös) rakenteista.

    Faktoja toki kerättiin, käänneltiin ja laskettiin, mutta sääntöjä niiden takana ei huomattu tai tajuttu tai uskottu mahdolliseksi.

    Taleb: ”Emme opi spontaanisti, että emme opi, että emme opi. Ongelma liittyy mielemme rakenteeseen: emme opi sääntöjä, vain faktoja ja yksinomaan faktoja... Halveksimme abstraktia ja halveksuntamme on intohimoista.”

Lähteenä:
Nassim Nicholas Taleb: Musta Joutsen – Erittäin epätodennäköisen vaikutus. (The Black Swan, The Impact of the Highly Improbable 2007.) Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita 2007.

_____________________________________________________________________________________________

                                      SALOVAARA 2014.
Osbornen
"musta härkä"   -
jatkuvuuden symboli
Andalusiassa?