[vai suunnittelemalla suunniteltuna?]
 |
| Kyösti Salovaara, 2024. |
Se mikä kirjassa on kaunista, ei ole sattumanvaraista. Luonnossa puu ja taivas ovat sopusoinnussa keskenään vain sattumalta, mutta jos romaanissa sankarit ovat tässä tornissa, tässä vankilassa, jos he kävelevät tässä puutarhassa, niin kyseessä on samalla sekä itsenäisten kausaalisten tapahtumasarjojen osoittaminen (…) että syvemmän finaalisuuden ilmaiseminen, sillä puisto on olemassa vain siksi että se olisi sopusoinnussa tietyn mielentilan kanssa, että se ilmentäisi tätä mielentilaa konkreettisesti, tai että se voimakkaan kontrastin avulla korostaisi tätä mielentilaa, ja itse mielentila on sekin luotu suhteessa maisemaan.
- Jean-Paul Sartre, ranskalainen filosofi ja kirjailija
Hyvin pieni syy, jota emme huomaa, johtaa suureen vaikutukseen, jota emme voi jättää huomioimatta, jolloin sanomme, että vaikutus johtuu sattumasta.
- Henri Poincaré, ranskalainen matemaatikko ja tiedefilosofi
Aloitetaan lähtökohdista ja lopetetaan johtopäätöksiin, sikäli kun niihin päädytään, sillä voihan olla että johtopäätökset ovat jo tiedossa, kun taas lähtökohdista vallitsee epätietoisuus.
Siis: luonto on moraaliton entiteetti, evoluution synnyttämää eikä evoluutiolla ole ”tarkoitusta” eikä "päämäärää". Kun varpushaukka nappaa pihapolulta varpusen, se ei ilmennä minkäänlaista moraalista arvotapahtumaa; varpushaukka ei ole pahis eikä varpunen hyvis. Näin ollen: voiko luonto olla itsessään kaunis ja sopusointuinen?
Niin kuin Jean-Paul Sartre sanoo, ihmisen luomissa entiteeteissä mikään ei ole ”sattumaa”, ei talossa eikä kirjassa. Kun kirjailija yrittää hämätä lukijan uskomaan, että tarinan käänteet ja kohtaukset ovat sattuman tulosta, hän vetelee lukijaansa narussa kuin konsanaan pässiä. Lottoarvonta saattaa olla sattuman kauppaa, ei kirjan kirjoittaminen.
Onko Sartren ajatuksessa jotain samaa - vai ihan täysin samaa - kuin Ludwig Wittgensteinin toteamuksessa, että ”emme voi ajatella mitään epäloogista, koska silloin meidän täytyisi ajatella epäloogisesti”? Tähän vielä lisäys Wittgensteinilta: ”Frege sanoo, että jokaisella oikein muodostetulla lauseella täytyy olla mieli. Minä puolestani sanon, että jokainen mahdollinen lause on oikein muodostettu.”
Kuulostaako metafyysiseltä?
Johtopäätös: ei pidä uskoa että kirjailija sanoo sattumalta mitä sanoo eikä sitä että hän jäljentää todellisuuden romaaniinsa sellaisenaan, kokonaisena kuin aloittamaton ja pureskelematon omena.
Jostakin syystä luonnossa on sopusointua.
Vai onko?
Onko sopusointu sittenkin vain ihmisen katseessa ja lauseissa, jotka ikään kuin sovittavat ihmisen mielentilan siihen mitä näkyy ja siihen miten kertoja sijoittaa luonnon tarinaansa?
Aloitin tänään korealla kuvalla, joka suorastaan tihkuu sopusointua, niin asetelmassaan kuin väreissään. Aurinko laskee Suvannon kylässä Kitisen rannalla Pelkosenniemellä Suomen Lapissa. Kuva ”kertoo” paljon fyysisestä hetkessä, joka kai on edellä mietityn perusteella mielentilani. No, joku huomauttaa, että laskihan se aurinko tuona iltana Suvannon kylässä yhtä ”kauniisti” vaikka sitä ei kukaan olisikaan ollut katsomassa. Jaaha: laskiko yhtä ”kauniisti”?
Valokuva ei paljasta koko historiaa eikä ennusta tulevaisuutta.
Siitä ei voi päätellä, että Suvannon kylän kohdalla jokea on ihmisen toimesta muutettu voimalaitoksien tarpeeseen. Ihmisen käden jäljiltäkin maisema on kaunis ja sopusointua täynnään.
Mutta miksi tuo Kitisen auringonlasku näyttää kauniilta?
Sopusointu? Värit? Avara kauas ylettävä katse?
Kerettiläisempi ajatus: ei kai meitä ole opetettu tajuamaan auringonlasku ”kauniiksi”? Jos on opetettu niin miksi, miten ja missä kohden elämää?
 |
| Kyösti Salovaara, 2024. |
 |
| Kyösti Salovaara, 2024. |
Belgialainen matemaatikko David Ruelle on sanonut, että ”tiede on täysin amoraalista ja täysin vastuutonta”.
Ruelle tarkoittanee luonnontieteitä. Luonnontiede ei etsi luonnosta kauneutta vaan ajattomuutta, luonnonlakeja jotka pysyvät. Tiedemies sitä vastoin on moraalinen olento, joka on vastuussa siitä mihin hyvään tai pahaan tiedettä ja tieteen tuloksia käytetään. Tiedeyhteisö ei siis ole amoraalinen.
Kumpaa valokuva on: tieteen kaltainen havainto todellisuudesta vai tiedemiehen moraalisen valinnan kaltainen sovellus todellisuudesta?
Otin kaksi kuvaa pieneltä suolta männystä jonka taustalla näkyy Pyhätunturit. Toisessa kuvassa puun ja tunturin sopusointu on ilmeinen. Ei ihmisen käden jälkiä rikkomassa luonnon sopusointua. Toisessa kuvassa näkyy laajempi kokonaisuus, ja siinä tunturin laelle rakennettu radio- ja telemasto pilaa luonnon sopusoinnun.
Onko maston piilottava kuva moraaliton? Valheellinen?
Onko maston näyttävä kuva rehellisempi? Realistisempi? Arvokkaampi?
Jos myy tunturihuvilalle tonttia suon laidalta, maston piilottava kuva lienee valhetta. Tontin ostaja pettyy kun menee paikan päälle ja näkee maisemassa sojottavan ja yöllä vilkkuvan maston. Sitä vastoin matkailuesitteessä mastoton kuva käy täydestä: voihan maiseman noinkin nähdä männyn rungon takaa.
Voiko? Saako maisemasta valita vain sen minkä haluaa nähdä unohtaen sen mitä pelkää nähdä?
Maailmassa on paljon kaaosta ja entropiaa tai kaaokselta näyttävää, niin kuin Henri Poincaré sanoi.
Kaikki ihmisen rakentama luo järjestystä ja lisää entropiaa. Jopa romaani joka painetaan paperille tai striimataan operaattorin digipilvestä lisää entropiaa ulkopuolelleen samalla kun sen sivuille syntyy järjestynyt kokonaisuus.
Kun otan valokuvan kaupungin kadulta, siihen tulee häiritsevän runsaasti sekavalta näyttävää tilpehööriä: liikennemerkkejä, opasteita, mainoskylttejä, katuvaloja tolppineen, sinne tänne asettautuneita autoja ja ihmisiä, kenties ilmassa kulkevia sähkö- tai puhelinjohtoja ja raitiotien ajolankoja yms.
Tuollainen näyttää väistämättä rumalta, kaaosmaiselta, jopa luotaan työntävältä. Mutta kuva ”valehtelee”. Siinä ei todellakaan ole luonnon maiseman sopusointua, mutta siinä on näkymättömissä ihmisyhteisön suunnitelmallisuuden sopusointua, koska kaikki näkyvä kertoo siitä kuinka liikenne toimii, kuinka ihmiset osaavat kulkea paikasta toiseen, kuinka tietoa ja energiaa siirretään paikasta toiseen jne. Kuvan todellisuus ilmentää järjestystä, vaikka se ei sitä ”näytä”.
Ironia on herkullinen. Luonnon maiseman sopusointu ei ole tarkoitettua, suunniteltua. Kaupungin sekavalta näyttävä epäharmonia on tarkoitettua ja edustaa yhtä lailla sopusointua kuin luonnon maisema, mutta niin ettei sitä voi suoraan katsomalla nähdä vaan se pitää ”tietää”.
Johtopäätös: jokaisessa hetkessä on kaksi ”kauneutta”: se minkä näkee luonnossa ja sen minkä tietää todellisuudesta.
Niin kuin kuvassa Kitisen ylittävästä sillasta. Siltä yli Kitisen virran näyttää kauneuden kaksi puolta: esteettisyyden ja käytettävyyden. Ensimmäisen tuntee, jälkimmäisen tietää.
 |
| Kyösti Salovaara, 2024. |
