Kuuntelen, vieras

[mutta ymmärränkö?]

Kyösti Salovaara, 2024.

Jossakin tässä maailmassa.

    Teille tutussa kaupungissa.

    Ehkä teidän naapurustossanne...

-  Sebastian Fitzek: Unissakävelijä.

Kumpaa on helpompi ymmärtää: konkreettista ympäristöä vai kirjoitettuja lauseita?

    Lannistunut vastaa: ei kumpaakaan!

    Viisastelija vakuuttaa: molempia!

    En lannistu enkä viisastele.

    No, mistäpä minä itseni tuntisin?

Hyllyköllä, oven vieressä, sisältä katsoen oikealla, on kaikenlaisia elämän tilpehöörejä. Onko niiden asettelulla jokin tarkoitus, en pysty kertomaan. Mutta ne liittyvät monella tavalla elämääni, konkreettiseen ja fiktiiviseen.

    Sillä tavallahan esineitä ja kuvia asetellaan näkyviin.

    Tuomas Anhavaa mukaillen voisin kysyä: Näen, vieras, ihmetellen. Ja jatkaa: ymmärränkö mitä näen?

    Ihminen adaptoituu ympäristöönsä niin ettei oikeastaan näe eikä kuule, vaikka on näkevinään ja kuulevinaan. Tutut esineet, kuvat, kadut ja paikat, talot ja puistot ohittaa ikään kuin ne olisivat kokonaisuus, jonka osia ei enää tarvitse analysoida, joiden merkityksiä ei tarvitse miettiä, joiden viesteistä ei tarvitse välittää.

   Kun kuuntelee, pitäisi myös kuulla. Kun katselee, pitäisi myös nähdä.

Kaikkeen turtuu, myös siihen mikä on loistavaa.

    Muistan kuinka kauan sitten hyvä ystäväni Unto hätkähdytti minut opastamalla Tapio Rautavaaran iskelmän aitoon ja yllättävän yhteiskunnalliseen säkeeseen. Olin siihin asti tympääntynyt Rautavaaraan tämän laulaessa maneerillaan ”juokse sinä humma / kun taivas on niin tumma…”

    Pikkupojasta lähtien olin kuullut humma-laulua veivattavan, enkä enää kuunnellut mitä siinä sanottiin, kuulin vain Rautavaaran ja melodian, en sitä mitä Rautavaara sanoi.

    Sitten ystäväni selitti, että laulusta löytyy arkipäivän elämän realistinen kuvaus: ”Voi, kuinka pieninä palasina onkaan / mun leipäni maailmalla.”

    Hevosen hilpeä juoksu muuttui metaforaksi, tummaksi ja kipeäksi.

Runon lukeminen, laulun kuunteleminen on usein hankalaa. Miten runoa tulisi lukea? Onko oleellista se mitä siinä lukee vai se mitä siinä ei sanota?

    Esimerkiksi Jean-Paul Sartre suhtautui runoihin kriittisesti, koska niistä ei saa selvää ja pahimmillaan ne pyrkivät tuhoamaan kielen. Sartre sanoi: ”Runoilijat eivät puhu; he eivät liioin ole vaiti: he ovat muuta.” (Sartre: Mitä kirjallisuus on?)

    Eivät puhu, eivät vaikene. Ovat muuta.

    Mitä muuta sanoilla voi ilmaista kuin sitä mitä niissä näytään ilmaisevan?

    Sartren maanmies Georges Bataille pani vielä paremmaksi: ”Vaikka runollinen kuva johdattaisi tunnetusta tuntemattomaan, se pitää edelleen kiinni tunnetusta, josta se saa muotonsa.”

    Toisin kuin Sartre Bataille tuntui nauttivan siitä, että runoilija särkee kielen, tai paremminkin ilmaisee kielellä jotakin, mitä ei ole olemassa. Runous johtaa tiedetystä tuntemattomaan, Bataille kirjoitti. ”Se voi tehdä jotain, mitä maalaistyttö tai tallipoika eivät, nimittäin luoda voihevosen. Näin se tuo eteemme jotain, mitä ei voi tietää. Heti kun olen lausunut sanan ’voihevonen’, mieleni täyttyy tutuista hevosten ja voin mielikuvista, mutta ne tulevat mieleeni vain, jotta ne voisivat kuolla.” (Bataille: Sisäinen kokemus.)

    Onko niin että kirjoitettu runo kertoessaan konkreettisesta tuhoaa sen?

Vuonna 2006 julkaistiin Vesa-Matti Loirin albumi Ivalo. Levyllä Loiri lauloi yksinkertaisesti, ilman maneereja, melkein lausuen tunnettuja rockkappaleita Hannu Pikkaraisen sovittamana.

    Loirin tulkitsemana suomalainen rocklyriikka esitti loistoa, jota en ollut aikaisemmin huomannut, tajunnut, ymmärtänyt, kuullut.

    Levyllä on kaksi kappaletta joista en pääse eroon. Toinen ”romanttinen”, toinen ”kauhea” ja molemmissa on mysteeriä, jota jaksaa ihmetellä vaikka sitä ei pysty ratkaisemaan eikä oikeastaan selittämään.

    Tarkoitan alkujaan Tehosekoittimen laulua Hetken tie on kevyt (2001) ja Miljoonasateen runollista kauhukertomusta Olkinainen (1988).

Jo Otto Grundströmin Hetken tien (sävellys Matti Mikkolan) ensimmäiset säkeet saattavat kuuntelijan ymmälleen: ”Mä tunnen sinut pikkusisko / vaikka vasta kohdattiin.”

    Laulun kertoja tunnustaa maanneensa usein samanlaisen pikkusiskon kanssa sängyssä , tosin ”monin kasvoin”. Pikkusiskon rinnoilla on takkuiset hiukset, aamyön utu silmissään.

    Ovatko kaikki kohdatut naiset laulajalle ”pikkusiskoja”? Ja jos ovat, niin miksi?

    Mutta koskettavinta on yksinäisten kohtaaminen: ”Kun yössä yksin vaeltaa / Voi kaltaisensa kohdata / Ja hetken tie on kevyt kaksin kulkea / Ei etäisyys, ei vuodetkaan / Ei mikään meitä erota / Kun hetken vain sut pitää sain ja unohtaa.”

    Miksi tuo iskee melkein polvilleen?

    Olenko joskus vaeltanut yksin yössä ja etsinyt? Kaipaanko jotakin menneestä, tietäen sen saavuttamattomuuden?

    Vai tunnistanko tuossa ihmisen elämän suuremman yksinäisyyden ja yhteisyyden kosketuksen?

     Grundströmin runo on romanttinen, tutuista sanoista kirjoitettu uusi tuntematon.

Sitä vastoin Heikki Salon tarinallinen laulu Olkinainen (sävellys Matti Nurro) on kaikkea muuta kuin romanttinen kertomus yksinäisestä miehestä.

   Runon alussa mies kertoo kirjoittavansa naiselle, joka on lähtenyt pois ja jota mies kaipaa. On pimeä yö, sade lyö ikkunaan, pelottavat varjot heilahtavat.

    Mies kertoo rakentaneensa oljista naisen ”kun sinä et tullutkaan / sua kaipasin niin paljon / enkä jaksanut odottaa”.  Olkinainen syntyi lyhteistä ja naisen parhaista vaatteista, köydenpätkistä tuli peruukki ja lantuista rinnat.

    Sitten mies nukahti sänkyynsä olkinainen vierellään.

    Kunnes herää naisen nauruun ja kauheaan pelkoon, vaikka sanookin ettei ole synkkämielinen:

        Ja nyt olkinainen tanssii

        navetan katolla

        Sylissä vaatteen riekaleita

        ja pää kainalossa

        Olkinainen, olkinainen

        nauraa ja huhuilee

        ja paidan helman alta pilkottaa

        musta kieli viikatteen.

Sateen vihmoessa ikkunaan pelästynyt mies lähtee ulos, jalanjälkiin kasvaa koiran hampaita ja männyn neulaset kirkuu. 

    Mies lähtee etsimään kuokkaa. Hän hakee bensaa kanisteriin.

    ”Joko minä tai olkinainen / olen ymmärtänyt niin.”

    Mitä hän aikoo?

    Polttaa navetan katolla tanssivan päättömän olkinaisen? Vai itsensä?

    Pelon ja kauhun mysteeri jää auki kuin sateen pieksemän metsän salaisuudet. Eivätkä ihmiset kohtaa tässä runossa toisiaan, eivät niin romanttisen haikeasti kuin Grundströmin laulussa Hetken tie on kevyt.

Runoja luetaan monella tavalla.

    Siksi ne vaivasivat Sartrea. Monimielisyys ei ole edistyksellistä, hän ajatteli. Kieltä ei saa tuhota, vaan sillä pitää sitoutua.

    ”Tuskan huuto on sen tuskan merkki, joka huudon aiheuttaa”, Sartre sanoi. ”Mutta laulu tuskasta on sekä itse tuska että samanaikaisesti jotakin muuta kuin tuska.”

    Kun kuuntelen Vesa-Matti Loirin tulkitsemana Otto Grundströmin runon Hetken tie on kevyt  ja Heikki Salon tarinan Olkinainen,  ymmärrän pakenevana välähdyksenä mitä Sartre tarkoitti ja mitä Bataille yritti sanoa.

    Mutta hetki menee ohi. Sen muisto säilyy. Palaa sitten tykö.

         

    

Kyösti Salovaara, 2023.

       

Etäiset vuoret sinisiä

 [runoa lukiessa maisema paljastuu]

Kyösti Salovaara, 2016.

Runoilijat ovat ihmisiä, jotka kieltäytyvät käyttämästä hyväkseen kieltä. Ja koska totuuden etsintä tapahtuu kielessä ja kielen kautta… niin ei pidä kuvitella, että he pyrkisivät totuuden löytämiseen tai esittämiseen.

- Sartre

Tässä kohtaa haluaisin väittää, että runous on uhraamista, jossa uhrataan sanoja… Runous… johtaa tiedetystä tuntemattomaan. Se voi tehdä jotain, mitä maalaistyttö tai tallipoika eivät, nimittäin luoda voihevosen. Näin se tuo eteemme jotain, mitä ei voi tietää.

- Bataille

Harjoittelen runon lukemista. Siihen ei opi. Sanat ja rivit täytyy lukea moneen kertaan.

    Johtuuko vaikeus siitä, mitä Jean-Paul Sartre väittää? Että runoilijat eivät käytä kieltä, vaan pelkästään sanoja ikään kuin kuvina. Kuvat eivät pyri totuuteen. Eivät pääse.

    Niinpä Sartre pelkistää teoksessaan Mitä kirjallisuus on? (1948. Otava, 1967) runoilijan kummajaiseksi kielen käyttäjänä: ”Runoilijat eivät puhu; he eivät liioin ole vaiti: he ovat muuta.”

    Sysääkö Sartre runon konkreettisen todellisuuden toiselle puolelle, vähän samalla tavalla kuin Georges Bataille? Vai ovatko he aivan vastakkaista mieltä kielestä ja sen mahdollisuuksista? Mystiikan ja realismin väliinkö runous jauhautuu?

    Bataillen mielestä on muutakin kuin ”tiedetyksi kuvitellut asiat”, ja sitä muuta runoilija pystyy (kenties) kuvaamaan. Bataillen mukaan runoilija keksiessään hybridi-ilmaisun ”voihevonen”, kertoo enemmän kuin vaikkapa Proust, joka yrittää proosassaan kertoa kaiken niin kuin se on tai niin kuin Proust on sen kuvitellut olevan. ”Mitä enemmän Proustin kirjasarja yrittää punoa aikaa yhteen ja tuoda sitä tietoisuuden valoon - toisin sanoen mitä vähemmän se on runoutta, kuten Proust halusikin - sitä kauempana tunnen olevani siitä”, Bataille tunnustaa teoksessaan Sisäinen kokemus (1943 ja 1954. Gaudeamus, 2020).

Maailman ja ihmisen välissä on kieli; välillä se antautuu realismille, toisinaan mystiikalle.

    Kiinalaisen Po Chü-in runot todistavat, ettei runoilijan tarvitse olla umpirealisti eikä kynttilän liekin houreeseen uppoutuva mystikko kirjoittaakseen sanoja ja lauseita, jotka yli tuhannen vuoden päästäkin kuulostavat uusilta, juuri syntyneiltä, aivan kuin meille tässä ajassa eläville kirjoitetuilta.

    Po Chü-in syntymästä tulee kuluneeksi tämän kuun viimeisenä päivänä, meidän ajanlaskumme mukaan, 1250 vuotta. Pitkä aika ihmiselolle, lyhyt aika kielelle.

    Pertti Niemisen suomentama Po Chü-in runokokoelma Korotan ääneni ja laulan (Otava, 1975) kulkee mukanani, on likellä kotona ja taskussa tien päällä. Po Chü-i (772-846) oli virkamies, toisinaan jopa maaherra mutta koko ajan runoilija. Sekä virkamiehenä että runoilijana Polla oli kapinallinen puolensa.

    ”Joku on sanonut”, Nieminen kirjoittaa suomennoskokoelman alkusanoissa, ”että klassinen kiinalainen runoilija kirjoitti runoja niin kuin länsimaalainen päiväkirjaa… Mutta tämä on vain osatotuus: Pon runot ovat enemmän kuin kronikka.”

    Nieminen korostaa, että Po pyrki runoissaan helppotajuisuuteen: ”Hänen sanontansa on kauttaaltaan luontevaa ja helposti ymmärrettävää. Voi sanoa Pon onnistuneen siinä, missä monet ovat epäonnistuneet: pyrkimyksessä yksinkertaiseen, koruttomaan kauneuteen. Hänen runoissaan ei ole mitään liikaa, ei yhtäkään ylimääräistä, tarpeetonta elementtiä”

    Leikkisästi totean, ettei Pon tarvinnut käyttää sellaisia sanoja kuin ”voihevonen” tehdäkseen maailmansa näkyväksi. Tuollaiseen kielen totuuteen pääseminen olisi kaiketi kelvannut myös Sartrelle.

Luen Po Chü-in runoa Kaadan puita. Pertti Nieminen on sen suomentanut. Runo alkaa kertojan muistellessa nuorena istuttamiaan puita.

    Aikoinaan istutin kuistin eteen puita,

    jotka sitten kasvoivat korkeiksi ja lehteviksi.

    Ehkäpä mies halusi turvaa puiden suojassa; kenties hänen perheensä kaipasi yksityisyyttä tai sitten hän piti lehvistöjen ja runkojen tuoksusta. Mutta vähitellen runoilija tajuaa, että puut estävät häntä näkemästä kauemmaksi. ”Miten kaipasinkaan etäisten vuorien värejä…”

    Lopulta, vuosien kuluttua, mies tekee radikaalin päätöksen. Hän on jo vanhentunut, mutta muistaa miltä vuoret näyttivät kauan sitten. Tai ainakin hän luulee muistavansa.

    Yhtenä aamuna otin kirveen

    ja kaadoin puut omin käsin.

    Kymmentuhatta lehteä varisi päälleni,

    mutta kasvojeni eteen ilmestyi tuhat vuorenhuippua.

    Mies hämmästyy: ”Äkkiä tuli valoisaa…”

    On kuin usva ja pilvet repeäisivät. Mies näkee sinisen taivaan. Taivas näyttää kaivatun ystävän kasvoilta. Runoilija tajuaa kuinka pitkä ero on ollut, hänen ja vuorien välillä. Hän ymmärtää ettei olekaan muistanut miltä avara maisema näyttää, tuntuu.

    Po Chü-i kirjoittaa kuin kronikkaa, mutta sanoo enemmän, vertaillen elämänkokemisen avaruutta ja suppeutta, omien tekojen seuraamuksia, suunnan muuttamista, jopa erehdyksen tunnustamista. ”Miten kaipasinkaan etäisten vuorien värejä.”

Puiden kaataminen muuttaa kaiken.

    Sitten tuli raikas tuuli

    ja vähitellen näin lintujen palaavan.

    Mieleni avautui. Katsoin itään ja etelään,

    katsoin kauas ja sydämeni oli kaukana.

    Linnut eivät palaa siksi, että puut kaadettiin, vaan siksi, että nyt runoilija näkee ne. Linnut ovat lentäneet vuorille koko ajan, kaikkina elämän vuosina, mutta mies ei ole nähnyt niitä, koska on istuskellut puiden varjostamalla kuistilla. Ehkä hän on aavistanut, että tuolla kauempana linnut yhä lentävät, mutta aivan varma siitä ei voi olla, koska konkreettinen havainto puuttuu.

    Puiden kaaduttua myös miehen mieli avautuu. Hän näkee kaikkialle, kauas, jolloin hänen tietoisuutensa on kauempana kuin omissa pikkuasioissa, omassa pienessä maailmassa.

    Runoilija tajuaa, että kaikkea ei voi saada.

    Yhtäältä tarvitaan puita, metsiä, lähellä olevaa, turvallista. Mutta toisaalta tarvitaan etäisten vuorien haaveita, mielentilan liikettä, unelmoinnin mahdollisuutta, avaruutta jota ei pidä peittää taivaaseen asti kasvavien puiden lehvistöillä.

    On valittava, tietoisesti, ja ymmärrettävä mitä valinta merkitsee.

Kun mies on kaatanut puut, kun hän näkee kauas, hän tajuaa mitä haluaa ja millaisessa maailmassa toivoo elävänsä viimeisiä vuosiaan. Runoilija valitsee esteettisen maiseman, asettaa sen etusijalle, vaikka tietääkin että kuistia reunustavat puunoksat ovat tärkeitä ja ystävällisiä ja antavat turvaa.

    Mieleni avautui. Katsoin itään ja etelään,

    katsoin kauas ja sydämeni oli kaukana.

    Jokaisella on monia haluja

    mutta kaikkia ei voi tyydyttää.

    Miten en rakastaisi hentoja oksia -

    mutta niitäkin enemmän rakastan etäisiä sinisiä vuoria.

Kyösti Salovaara, 2021.

Maailma. Missä?

 [kirjoissako?]

Kuu katseli miettiväisin silmin Afganistanin karua vuorimaata ja on perin luultavaa, että se oli hiukan surumielinen. Sanotaan, että taivaankappaleetkin itkevät nähdessään ihmissuvun hurjaa riehuntaa kiertotähtemme pinnalla.

    Aina on Afganistanin historia ollut veristä, mutta harvoin sentään siinä määrin, kuin kuningas Habibullahin ja kuningas Nadir Khanin selvitellessä sotkuisia välejään Kabulin laaksossa. Kaksi suurta armeijaa oli iskenyt yhteen, ja tuhansia miehiä oli lähtenyt sille tielle, jolta ei ole paluumahdollisuuksia, tuhannet lesket ja orvot surivat vuoriston majoissa.

    Ja afgaanit taistelivat vallasta. Se onkin luonnollista, sillä Afganistanissa on kivääri miehen tärkein työkalu.

- Marton Taiga: Mustan lipun ritarit. 1937.

Missä kurdit ja kafiirit kohtaavat, liki porttia Peshawarin,

kadun oikeutta istumaan kävi maaherra Kabulin.

Oli mestausveitsi ja hirsipuu sen ainoa rangaistus,

vaan varassa paksun lompakon oli syyllisen armahdus.

Löi taannoin miestä Jusufzain eräs koira alamaan.

Hänet tuomitsivat kuolemaan, hänen sylkivät kasvojaan.

Oli veitsi jo kädessä mestaajan, niin oikusta kohtalon

luo saapui kuningas, henkeään kun aneli uskoton.

-Rudyard Kipling: Balladi kuninkaan armosta (ote). 1889. Suom. Antero Manninen, 1976.

Valloittajaehdokkaita on Afganistanissa käynyt kosolti. Aleksanteri Suuren armeijat, Tšingis-kaanin paimentolaislaumat, Timur Lenkin sotajoukot, kaikki ne työntyivät tämän alueen autiomaihin ja vuorille ja viljelyksille. Kaikki ne teurastivat ja hävittivät ja polttivat, kaikki ne rakensivat kaupunkeja ja temppeleitä omaksi kuvakseen, kaikki ne epäonnistuivat. Aika tuhoaa sen, joka yrittää taivuttaa tahtoonsa pataanit ja uzbekit ja tadžikit ja hetsarit. Hänen kaupunkinsa hautautuvat hiekkaan, hänen temppeleittensä kivet käyttävät maanviljelijät peltojensa aitoihin. Viktorian, Brittiläisen imperiumin hallitsijan lähettämät joukot tulivat kahdesti kuormastoineen ja palvelijoineen, saivat tylyäkin tylymmän vastaanoton, pääsivät hetkeksi voitolle ja perääntyivät sitten taas...

    Joitakin läksyjä ei kerta kaikkiaan opita helpolla.

-Gerald Seymour: Taistelu vuorilla. 1984.

Taleban palauttaa amputoinnin rangaistukseksi: ”Käsien katkominen on välttämätöntä.”

- otsikko Helsingin Sanomissa 24.9.2021

Maailma kirjoissako? Otsikko kuulostaa vanhanaikaiselta. Kukapa nykyään ajattelisi, että kirjat, nimenomaan fiktiivinen kertomakirjallisuus paljastaa maailman tilan ja tolan.

    Leikitään kuitenkin, että saan olla vanhanaikainen, ja että kaunokirjallisuudella on merkittävä tehtävä maailman selittäjänä.

    Matemaattisesti todeten: maailma ei ole kirjoissa, mutta kirjat ovat maailmassa.

    Kaunokirjallisuus on siis osa maailmaa, mutta se ei ole koko maailma. Mutta jos maailma on pelkästään konkreettinen entiteetti, niin minne sijoittuvat fiktiivisten romaanien kertomukset? Nehän eivät ole totta, mutta eivät täysin valhettakaan, vaan pikemminkin todellisuuden erilaisia mahdollisuuksia.

    Sekin kannattaa muistaa, että kaunokirjallisuus ei ole (luonnon)tiedettä. Kun romaani ilmestyy, se ei koskaan kumoa jonkin aikaisemmin samasta aiheesta kirjoitetun romaanin kertomusta. Ne ovat yhtä totta - tai valhetta.

Romaaneja on kahdenlaisia: hyviä ja huonoja.

    Mutta niinkin voi sanoa, että romaanit ovat joko viihdyttäviä tai tylsiä.

    Kertooko hyvä mutta tylsä romaani enemmän todellisuudesta kuin huono mutta viihdyttävä?

    Ei tietenkään kerro eikä jaottelulla muutenkaan ole mieltä. Subjektiivisia arvioita ei voi laittaa universaaliin puntariin. Kaunokirjallisuutta voi toki luokitella mielensä mukaan vaikka sataan lokeroon, mutta se ei auta hahmottamaan maailmaa. Eikä välttämättä edes kirjallisuutta.

    On vain erilaisia romaaneja, siinä kaikki.

Luin kolme fiktiivistä kertomusta Afganistanista. Tavalla tai toisella ne olivat ”jännäreitä”, seikkailukertomuksia.

    Mitä niistä pitäisi ajatella?

    Usein sanotaan - ja minäkin sanon - että jännityskirjallisuus kertoo todellisuudesta enemmän kuin ihmissuhteiden psykologiaan keskittyvä ns. vakava romaani. Jännityskirjallisuus kuvaa sitä mitä ihmiset tekevät, psykologinen romaani kertoo sen mitä ihmiset ajattelevat. Jännityskirjallisuudella on lupa, melkein velvollisuus, kuvata kaikenlaisia ”asioita” juonikuvion reunalta.

    Tuokin lienee liioitteleva yleistys, melkein klisee.

    Mutta jonkinmoista totuuden siementä ajatuksessa on. Lukijasta sitten riippuu arvostaako hän enemmän ihmisen ajatuksia ja tunteita kuin sitä mitä ihmiset tekevät, ja millaisessa maailmassa elävät.

    Mielenkiintoista on, että ylläoleva jännityskirjallisuuden luonnehdinta muistuttaa Aristoteleen käsitystä tragediasta: ”Tärkein osatekijöistä on tapahtumien sommittelu, sillä tragedia ei ole niinkään ihmisten kuin toiminnan ja elämän jäljittelyä, ja elämä on toimintaa: päämäärämme on tehdä jotakin, ei olla jonkinlaisia.”

Ensin luin Marton Taigan (1907-1969) vuonna 1937 ilmestyneen seikkailuromaanin Mustan lipun ritarit (Tammi, 2.p, 1976), jossa eletään 1920-luvun jälkipuoliskoa Afganistanissa ja missä afgaanikuninkaiden keskinäiseen sotaan osallistuu joukko palkkasotureita Suomesta, Saksasta ja Englannista ja missä naruja taustalla vetelee Kabulissa toimiva amerikkalaisen öljy-yhtiön pomo.

    Taigan romaani, hänen ensimmäinen romaaninsa muuten, on hauska ja muistuttaa huumorillaan vähän Edgar Wallacen Sandi-juttuja. Sandin Afrikka ja Taigan Afganistan eivät tietenkään huumorimielessä naurata sellaista nykylukijaa, joka tietää tarkasti mitä sopii sanoa ja mitä ei.

    Toiseksi tartuin englantilaisen vuonna 1941 syntyneen ja ensi kuussa 80 vuotta täyttävän Gerald Seymourin romaaniin Taistelu vuorilla (In Honour Bound, 1984. Suom. Aulis Rantanen. WSOY, 1988.) Tässä kertomuksessa englantilainen olalta laukaistavien ilmatorjuntaohjuksien asiantuntija menee auttamaan afganistanilaisia sodassa Neuvostoliiton miehitysjoukkoja vastaa. Miehitystä on jatkunut 4 vuotta ja neuvostoliittolaiset taisteluhelikopterit hallitsevat laaksoja ja vuoria. Englantilainen sotilas pyrkii ampumaan alas vähintään yhden helikopterin, jotta brittien tiedustelupalvelu pääsisi tutkimaan tuon ylivoimaisen sotilaskoneen salaisuuksia. Kertomus avautuu vähitellen vaikeampaan kysymykseen: miten ja mihin pitää kunniantunnossaan sitoutua. Onko puolen valitseminen ylipäänsä mahdollista?

    Kolmantena Afganistan-juttuna oli Nobel-kirjailija Rudyard Kiplingin (1865-1936) satiirinen novelli kahdesta miekkosesta, joista toinen päätti ryhtyä Afganistanissa kuninkaaksi. Kiplingin novelli Mies, joka pyrki kuninkaaksi (The Man Who Would Be King) julkaistiin v. 1888. John Huston ohjasi siitä vuonna 1975 kohtuullisen hyvän filmin, jossa kuninkaiksi pyrkiviä miekkosia esittivät Sean Connery ja Michael Caine. Suomeksi novelli löytyi V. Hämeen-Anttilan toimittamasta ja suomentamasta kertomuskokoelmasta Kolmas ”Hyvää yötä” – Hetki lepoa kunnes nukahdatte (Arvi A. Karisto, 1936.)

    Kolmen kertomuksen fiktiivinen otos Afganistasta on tietysti mielivaltainen eikä todista juuri mitään - ei Afganistanista eikä jännityskirjallisuudesta.

Päällys Urpo Huhtanen.
Antero Mannisen valitsema ja suomentama
 runokokoelma perustui teokseen
Rudyard Kipling's Verse, Definitive Edition, 1940.
WSOY, 1976.

Uskallan sanoa, että kolme lukemaani Afganistan-kertomusta suhtautuvat kriittisesti tarinoidensa länsimaisiin seikkailijoihin ja heidän rooliinsa ”valkoisen miehen taakan” kantajina. Se ei kuitenkaan tarkoita, että afganistalaisia pidettäisiin millään muotoa romanttisina alkuasukkaina. Päinvastoin, kaikki kirjailijat kertovat yhä uudestaan paikallisten heimojen ja sotapäälliköiden julmuudesta ja keskenään kilpailevien uskontokuntien takapajuisuudesta, eräänlaisesta fatalistisesta suhtautumisesta sekä ankaran luonnon että aggressiivisten ”kuninkaiden” ylivaltaan.

    Marton Taiga ja Rudyard Kipling osoittautuvat melkoisiksi humoristeiksi, eri tavalla luonnollisesti. Taiga piruilee kaikelle, jopa romantiikalle eikä oikein ota tosissaan mitään, mutta kirjoittaa elävää proosaa. Yllätyin!

    Koska Kipling on jopa Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaja, hän ei voi olla ”huono” kirjailija. Kuitenkin Kiplingin maine taitaa nykyään olla jopa epäilyttävä - olihan hän brittiläisen imperiumin (ja niin ollen kolonialismin) ylivallan runoilija. Käsillä olevassa novellissa kirjailijan ote on kuitenkin huikaisevan taitava; hän kritisoi ja pilkkaa sarkastisesti kaikkea mikä liikkuu, yhtä hyvin länsimaista lehdistöä kuin afgaaniheimojen taikauskoa. Novellissa afgaanit hyväksyvät brittiseikkailijan kuninkaakseen, koska pitävät tätä jumalana, mutta kaveri sotkeutuu naimapuuhiin, ja kun vastentahtoinen vaimoehdokas raapaisee miestä kasvoille ja niistä valuu verta, kuninkaan tekijät tajuavat ettei verta valuva mies voi olla jumala. "Laakso oli täynnä ulvovia, kirkuvia olentoja, ja jokikinen siellä huusi: 'Ei jumala eikä paholainen, vaan tavallinen ihminen.'"

    Kiplingin novellin minäkertojana on englantilainen, Intiassa työskentelevä kyyninen lehtimies, jonka korvien läpi kuninkaiksi pyrkivien miesten tarina toistetaan. Lehtimies siis kertoo kuulemastaan, ei näkemästään. Kiplingin lehtimies ”tietää” millaista rajan takana Afganistanissa on:

    ”Teidät on silvottu kappaleiksi, ennenkuin olette ennättäneet tunkeutua kahdeksankymmentä kilometriä rajan taakse”, varoitin minä. ”Teidän on matkustettava Afganistanin halki, päästäksenne siihen maahan. Koko seutu on vain louhikkoa, vuorenhuippuja ja jäätiköitä, eikä yksikään englantilainen ole siellä käynyt. Ihmiset ovat oikeita petoja, ja vaikka pääsisittekin niiden luo, ette voisi saada mitään aikaan.”

Neuvostoliitto kuvitteli vuonna 1983 - aika jota Seymourin romaani kuvaa - kääntäneensä ylivertaisten taisteluhelikopterien avulla sodan Afganistanissa voitokseen.

    Mutta, Seymour kirjoittaa, nyt vastassa ei ollut NATO:n sotilaat eikä Vietnamin taisteluista selviytyneet USA:n merijalkaväen joukot. ”Heidän vihollisensa on mies, joka ei osaa lukea”, Seymour sanoo. Eikä sellaisen ”miehen” lannistaminen onnistu perinteisen sotataidon opeilla. Ironia on siinä, että samalla kun Seymour ennusti Neuvostoliiton häviävän ”lukutaidottomille” afgaanisotureille, hän tavallaan myös ennusti 2000-luvun länsiliittoutuman tulevan häviön talebaanien konservatiiviselle, autoritaariselle ja kurinpidossa väkivaltaiselle elämänkatsomukselle.

    Gerald Seymour on hieno kirjailija, joka ei ole koskaan löytänyt paikkaa suomalaisessa käännöskirjallisuudessa. Hän on taustaltaan toimittaja; hän paneutuu tarinoidensa yksityiskohtiin tarkasti, jopa kliinisesti, aika lailla samalla tavalla kuin Frederick Forsyth. Toimittajataustaiset kirjailijat ovat usein aikaansa edellä; he vaistoavat mitä julkisen tiedonvälityksen takana tapahtuu, huomaavat kehityskulkuja joita päivän normaali tiedonvälitys ei huomaa. Jälkikäteen lukien esimerkiksi jotkut Forsythin romaanit käyvät melkein kansainvälisen politiikan tutkimuksesta, vaikka ne on kirjoitettu keskellä sitä aikaa jota kuvaavat.

Miksi länsimaalaiset ovat yhä uudestaan rynnänneet Afganistaniin?

    Lukemani tarinat eivät vastaa tuohon kysymykseen. Toki Taigan romaanissa amerikkalaiset ovat Kabulissa varmistaakseen pääsyn Afganistanin öljyyn - jos semmoista olisi ollut saatavilla. Muita luonnonvarojahan siellä ainakin riittää. Nyt vuonna 2021 niiden perässä ovat kiinalaiset, kenties.

    Enkä tiedä kuinka suurta tai pientä kirjallisuutta Taigan Mustan lipun ritarit, Seymourin Taistelu vuorilla ja Kiplingin Mies, joka pyrki kuninkaaksi edustavat. Jos kirjallisuudella ei ole enää kovin suurta merkitystä maailman selittäjänä, näillä tarinoillakaan sitä ei voi olla, paitsi suppeasti historiallisessa katsannossa.

    Ja kuitenkin, eivätkö ne noudatakin jopa yllättävän monipuolisesti Aristoteleen tragedian sääntöä: Päämäärämme on tehdä jotakin, ei olla jonkinlaisia.

    Ollakseni vanhanaikainen – siis ”uskossani” seikkailuromaaniin – lainaan tähän vielä Graham Greeneä (1904-1991), joka kirjoitti sekä vakavia romaaneja että jännäreitä, ja joka lopulta onnistui jännäreissään paremmin kuin vakavissa romaaneissaan. Jotkut hänen jännäreistään saattavat elää klassikkoina, vakavat romaanit eivät.

    ”Meidän sukupolvemme oli kasvatettu seikkailukertomuksilla”, Greene muisteli kirjoituskokoelmassa Pakoteitä vuonna 1980. ”Ensimmäisen maailmansodan tuottama suunnaton illuusioiden romahdus puuttui meiltä, ja niin me kuljimme etsimässä seikkailua vähän samaan tapaan kuin tein kesällä 1940, kun minulla oli tapana viettää lauantai-illat Southendissä odottaen pommituksia vähääkään aavistamatta, että jonkin ajan kuluessa olisin saanut niistä tarpeeksi Lontoossa sekä yöllä että päivällä.”

Päällyksen kuva Petri Holm.
Päällyksen typografia Liisa Holm.