Etäiset vuoret sinisiä

 [runoa lukiessa maisema paljastuu]

Kyösti Salovaara, 2016.

Runoilijat ovat ihmisiä, jotka kieltäytyvät käyttämästä hyväkseen kieltä. Ja koska totuuden etsintä tapahtuu kielessä ja kielen kautta… niin ei pidä kuvitella, että he pyrkisivät totuuden löytämiseen tai esittämiseen.

- Sartre

Tässä kohtaa haluaisin väittää, että runous on uhraamista, jossa uhrataan sanoja… Runous… johtaa tiedetystä tuntemattomaan. Se voi tehdä jotain, mitä maalaistyttö tai tallipoika eivät, nimittäin luoda voihevosen. Näin se tuo eteemme jotain, mitä ei voi tietää.

- Bataille

Harjoittelen runon lukemista. Siihen ei opi. Sanat ja rivit täytyy lukea moneen kertaan.

    Johtuuko vaikeus siitä, mitä Jean-Paul Sartre väittää? Että runoilijat eivät käytä kieltä, vaan pelkästään sanoja ikään kuin kuvina. Kuvat eivät pyri totuuteen. Eivät pääse.

    Niinpä Sartre pelkistää teoksessaan Mitä kirjallisuus on? (1948. Otava, 1967) runoilijan kummajaiseksi kielen käyttäjänä: ”Runoilijat eivät puhu; he eivät liioin ole vaiti: he ovat muuta.”

    Sysääkö Sartre runon konkreettisen todellisuuden toiselle puolelle, vähän samalla tavalla kuin Georges Bataille? Vai ovatko he aivan vastakkaista mieltä kielestä ja sen mahdollisuuksista? Mystiikan ja realismin väliinkö runous jauhautuu?

    Bataillen mielestä on muutakin kuin ”tiedetyksi kuvitellut asiat”, ja sitä muuta runoilija pystyy (kenties) kuvaamaan. Bataillen mukaan runoilija keksiessään hybridi-ilmaisun ”voihevonen”, kertoo enemmän kuin vaikkapa Proust, joka yrittää proosassaan kertoa kaiken niin kuin se on tai niin kuin Proust on sen kuvitellut olevan. ”Mitä enemmän Proustin kirjasarja yrittää punoa aikaa yhteen ja tuoda sitä tietoisuuden valoon - toisin sanoen mitä vähemmän se on runoutta, kuten Proust halusikin - sitä kauempana tunnen olevani siitä”, Bataille tunnustaa teoksessaan Sisäinen kokemus (1943 ja 1954. Gaudeamus, 2020).

Maailman ja ihmisen välissä on kieli; välillä se antautuu realismille, toisinaan mystiikalle.

    Kiinalaisen Po Chü-in runot todistavat, ettei runoilijan tarvitse olla umpirealisti eikä kynttilän liekin houreeseen uppoutuva mystikko kirjoittaakseen sanoja ja lauseita, jotka yli tuhannen vuoden päästäkin kuulostavat uusilta, juuri syntyneiltä, aivan kuin meille tässä ajassa eläville kirjoitetuilta.

    Po Chü-in syntymästä tulee kuluneeksi tämän kuun viimeisenä päivänä, meidän ajanlaskumme mukaan, 1250 vuotta. Pitkä aika ihmiselolle, lyhyt aika kielelle.

    Pertti Niemisen suomentama Po Chü-in runokokoelma Korotan ääneni ja laulan (Otava, 1975) kulkee mukanani, on likellä kotona ja taskussa tien päällä. Po Chü-i (772-846) oli virkamies, toisinaan jopa maaherra mutta koko ajan runoilija. Sekä virkamiehenä että runoilijana Polla oli kapinallinen puolensa.

    ”Joku on sanonut”, Nieminen kirjoittaa suomennoskokoelman alkusanoissa, ”että klassinen kiinalainen runoilija kirjoitti runoja niin kuin länsimaalainen päiväkirjaa… Mutta tämä on vain osatotuus: Pon runot ovat enemmän kuin kronikka.”

    Nieminen korostaa, että Po pyrki runoissaan helppotajuisuuteen: ”Hänen sanontansa on kauttaaltaan luontevaa ja helposti ymmärrettävää. Voi sanoa Pon onnistuneen siinä, missä monet ovat epäonnistuneet: pyrkimyksessä yksinkertaiseen, koruttomaan kauneuteen. Hänen runoissaan ei ole mitään liikaa, ei yhtäkään ylimääräistä, tarpeetonta elementtiä”

    Leikkisästi totean, ettei Pon tarvinnut käyttää sellaisia sanoja kuin ”voihevonen” tehdäkseen maailmansa näkyväksi. Tuollaiseen kielen totuuteen pääseminen olisi kaiketi kelvannut myös Sartrelle.

Luen Po Chü-in runoa Kaadan puita. Pertti Nieminen on sen suomentanut. Runo alkaa kertojan muistellessa nuorena istuttamiaan puita.

    Aikoinaan istutin kuistin eteen puita,

    jotka sitten kasvoivat korkeiksi ja lehteviksi.

    Ehkäpä mies halusi turvaa puiden suojassa; kenties hänen perheensä kaipasi yksityisyyttä tai sitten hän piti lehvistöjen ja runkojen tuoksusta. Mutta vähitellen runoilija tajuaa, että puut estävät häntä näkemästä kauemmaksi. ”Miten kaipasinkaan etäisten vuorien värejä…”

    Lopulta, vuosien kuluttua, mies tekee radikaalin päätöksen. Hän on jo vanhentunut, mutta muistaa miltä vuoret näyttivät kauan sitten. Tai ainakin hän luulee muistavansa.

    Yhtenä aamuna otin kirveen

    ja kaadoin puut omin käsin.

    Kymmentuhatta lehteä varisi päälleni,

    mutta kasvojeni eteen ilmestyi tuhat vuorenhuippua.

    Mies hämmästyy: ”Äkkiä tuli valoisaa…”

    On kuin usva ja pilvet repeäisivät. Mies näkee sinisen taivaan. Taivas näyttää kaivatun ystävän kasvoilta. Runoilija tajuaa kuinka pitkä ero on ollut, hänen ja vuorien välillä. Hän ymmärtää ettei olekaan muistanut miltä avara maisema näyttää, tuntuu.

    Po Chü-i kirjoittaa kuin kronikkaa, mutta sanoo enemmän, vertaillen elämänkokemisen avaruutta ja suppeutta, omien tekojen seuraamuksia, suunnan muuttamista, jopa erehdyksen tunnustamista. ”Miten kaipasinkaan etäisten vuorien värejä.”

Puiden kaataminen muuttaa kaiken.

    Sitten tuli raikas tuuli

    ja vähitellen näin lintujen palaavan.

    Mieleni avautui. Katsoin itään ja etelään,

    katsoin kauas ja sydämeni oli kaukana.

    Linnut eivät palaa siksi, että puut kaadettiin, vaan siksi, että nyt runoilija näkee ne. Linnut ovat lentäneet vuorille koko ajan, kaikkina elämän vuosina, mutta mies ei ole nähnyt niitä, koska on istuskellut puiden varjostamalla kuistilla. Ehkä hän on aavistanut, että tuolla kauempana linnut yhä lentävät, mutta aivan varma siitä ei voi olla, koska konkreettinen havainto puuttuu.

    Puiden kaaduttua myös miehen mieli avautuu. Hän näkee kaikkialle, kauas, jolloin hänen tietoisuutensa on kauempana kuin omissa pikkuasioissa, omassa pienessä maailmassa.

    Runoilija tajuaa, että kaikkea ei voi saada.

    Yhtäältä tarvitaan puita, metsiä, lähellä olevaa, turvallista. Mutta toisaalta tarvitaan etäisten vuorien haaveita, mielentilan liikettä, unelmoinnin mahdollisuutta, avaruutta jota ei pidä peittää taivaaseen asti kasvavien puiden lehvistöillä.

    On valittava, tietoisesti, ja ymmärrettävä mitä valinta merkitsee.

Kun mies on kaatanut puut, kun hän näkee kauas, hän tajuaa mitä haluaa ja millaisessa maailmassa toivoo elävänsä viimeisiä vuosiaan. Runoilija valitsee esteettisen maiseman, asettaa sen etusijalle, vaikka tietääkin että kuistia reunustavat puunoksat ovat tärkeitä ja ystävällisiä ja antavat turvaa.

    Mieleni avautui. Katsoin itään ja etelään,

    katsoin kauas ja sydämeni oli kaukana.

    Jokaisella on monia haluja

    mutta kaikkia ei voi tyydyttää.

    Miten en rakastaisi hentoja oksia -

    mutta niitäkin enemmän rakastan etäisiä sinisiä vuoria.

Kyösti Salovaara, 2021.