Padot murtuvat, arvot kivettyvät

[arvoja, moraalia, pragmaa]

Kyösti Salovaara, 2019.
Katariina Saksilainen katselee Helsingin historiallista sydäntä.
Hannu Konttisen veistos Vanhankaupunginkosken äärellä.

Olennaista on, että mikään arvojärjestys ei vastaa jotakin tiettyä sosiaalista sfääriä, vaan kussakin sosiaalisessa sfäärissä voi vaikuttaa, ja usein vaikuttaakin, useampia arvojärjestyksiä. Ihmisillä on esimerkiksi vaihtelevia tapoja arvottaa sitä, millainen on erinomainen jalkapalloilija, tai perustella yliopistojen lukukausimaksujen tarvetta. Monimutkaisissa yhteiskunnissa esiintyy siis keskenään kilpailevia käsityksiä siitä, millainen on legitiimi sosiaalinen järjestys ja mikä on arvokasta.

- Ilkka Kauppinen: Luc Boltanski – kritiikin sosiologian ja kriittisen sosiologian välimaastossa. Teoksessa 1900-luvun ranskalainen yhteiskuntateoria. Gaudeamus, 2015.

Helmikuun toisena päivänä Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla otsikoitiin: ”Vantaanjoella taimen voitti padon.”

    Pääkirjoituksessa todettiin, että ”Vanhankaupunginkosken patoasiassa koettiin tiistaina merkittävä käänne, kun Helsingin ympäristölautakunta asettui selvällä enemmistöllä padon purkamisen kannalle. Virkamiehet olivat esittäneet padon jättämistä paikalleen.”

    Asia etenee. Puretaanko pato, sen aika näyttää.

    ”Asiassa vastakkain ovat olleet toisaalta taimen ja muut vaelluskalat, toisaalta kulttuurihistoriallisesti arvokkaat rakennukset”, Hesari kirjoitti. ”Kiista osuu suoraan kaupungin sydämeen, sillä Kustaa Vaasan vuonna 1550 kosken varteen perustama kaupunki sai nimensä Helsinginkoskesta (Helsinge fors).”

    Nykyinen pato Vantaanjoen läntiseen laskuhaaraan rakennettiin noin 150 vuotta sitten. Itäinen haara juoksee vapaana, sieltä taimenet ja muut vaelluskalat nousevat jokeen kutemaan.

    Miten tähän purkusuunnitelmaan tulisi suhtautua? Puolesta vai vastaan?

Samassa lehdessä, 2.2.2022, haastateltiin Jasper Pääkköstä, näyttelijää ja vaelluskala-aktiivia, joka vuodesta 2014 lähtien on vaatinut patoa purettavaksi.

    ”Tämä on ihan valtavan hieno askel tässä saagassa”, Pääkkönen sanoi Anne Kantolan toimittamassa haastattelussa. ”Kalat ovat lopulta vain pieni osa asiaa. Voittajana olisi koko virtavesiluonto. Myös kaupungin viihtyvyys kasvaisi kertaheitolla, jos pato purettaisiin.”

    Pääkkönen vetoaa myös myönteiseen kansainväliseen huomioon, jonka Vantaanjoen suiston ”villiinnyttäminen” tuottaisi: ”On todella poikkeuksellista, että maailman pääkaupungissa on tuollainen kohde, jossa pato on tuhonnut kuohuvat kosket keskellä kaupunkia. Vielä poikkeuksellisempaa on, että se puretaan ja koski vapautetaan. Ekosysteemin palautus saa taatusti ison määrän kansainvälistä huomiota.”

    Pääkkösen mielestä kysymys on arvovalinnasta: ”Jos joku vastustaa padon purkamista siksi, että ihmisen yli 100 vuotta sitten rakentama kivimuuri on heidän mielestään yksiselitteisesti säilyttämisen arvoinen, niin ymmärrän sen argumentin. Se on arvovalinta.”

    Näin Pääkkönen myös tunnustaa, ettei padon purkamiseen tai sen säilyttämiseen ole mitään ehdotonta ”totuutta”. Kun arvot pannaan kilpailemaan keskenään, mistä tiedämme että ”paremmat” tai ”oikeammat” arvot voittavat? Vai voimmeko edes tietää sitä millään tavalla?

    Jos emme voi, ehkä vain toteamme jälkikäteen, että näin oli käytännöllistä toimia - tulipa pato puretuksi tai säilytetyksi.

Kyösti Salovaara, 2021.
Läntisen laskuhaaran pato.
Purkaako vai ei?

Arvoihin ja identiteetteihin vedotaan nykyään jatkuvasti, aivan kuin ne olisivat kiveen hakattuja totuuksia. Jotenkin kummallisesti liberalismista eniten puhuvat myös hanakimmin kivettävät arvoja ja moraalia.

    Vanhankaupunginkosken pato on mainio ongelma miettiä arvoja ja valintoja, moraalia ja pragmatismia.

    Ihminen on lähettänyt uuden teleskoopin avaruuteen nähdäkseen kauas. Ja mitä kauemmaksi teleskoopin kamerat näkevät, sitä enemmän saadaan tietoa menneisyydestä. Maailmankaikkeuden syntyhetki kiinnostaa, vaikka sen tietämisellä ei olisi käytännöllistä merkitystä.

    Hannu Konttisen veistoksessa Katariina Saksilainen katselee padon yli mereen pirskahtelevaa Vantaanjokea. Padon aiheuttamat pärskeet ovat kuin katse kauas kulttuurihistoriaan. Voi kuvitella, että Kustaa Vaasan ensimmäinen vaimo näkee samalla tavalla välillisesti menneisyyden kuin avaruuteen singottu teleskooppi.

    Mutta Pääkkösen ja virtavesiä puolustavien mielestä Helsingin historialla ei tuossa kohden ole mitään arvoa tai ei ole semmoista arvoa, joka estäisi padon purkamisen. Heidän mielestään meritaimenella ja sen kutuvesillä on enemmän arvokasta kerrottavaa kuin ihmisen rakentamalla ympäristöllä.

    Huomaamatta jää, ettei taimenien eikä virtavesien biosfäärillä ole tässä katsannossa omaa arvojärjestelmää, moraalia eikä identiteettiä. Luonnon arvot ovat ihmisessä, eivät luonnossa.

    Tästäkin voi olla eri mieltä, niin kuin ajan saatossa filosofit ovat olleet. Onko arvoja, jotka ovat ihmisen ajatuspiirin tuolla puolen? Arvoja joita ihmisen tulisi kunnioittaa, vaikka hän ei tiedä mitä nuo arvot ovat ja kuka ne on esittänyt.

En tiedä ovatko alussa viitatun Luc Boltanskin (ja hänen tutkijakumppaninsa Laurent Thévenotin) ajatukset pluralistisen yhteiskunnan moniarvoisuudesta kestävällä pohjalla ja kritiikin ulottumattomissa. Luulen, että monet identiteettipoliitikot ovat eri mieltä; heidän mielestään tietyissä ”asioissa” on vain yksi oikea arvo, jonka mukaan tulisi toimia.

    Yhtä kaikki Boltanskin ja Thévenotin ajatukset vetoavat minuun, järkeeni.

    Boltanskista artikkelin kirjoittanut Ilkka Kauppinen muistuttaa, että Boltanskin ja Thévenotin mielestä ”mikään poliittinen yhteisö ei ole palautettavissa yhteen ja ainoaan arvojärjestykseen”. Tuo esimerkki ”erinomaisen jalkapalloilijan” arvioimisesta ja arvioimisen vaikeudesta konkretisoi mainiosti erilaisia arvoja, joilla eri ihmiset katsovat ympäröivää todellisuutta. Joku sanoo että esimerkki on tyhmä; että ”tasa-arvon” tai ”luontoarvon” arviointi on paljon syvällisempi ja totuudellisempi tehtävä kuin futispelaajan arviointi. Mutta onko se? Miten pystyt perustelemaan, että se on todellakin syvällisempi ja totuudellisempi tehtävä, ja että sille tehtävälle on olemassa jotkut yksikäsitteiset mittasuureet ja dimensiot?

    ”Erimielisyydet kertovat siitä, että ihmisillä on käytössään erilaisia kriteereitä ja periaatteita sille, mikä on oikeutettua ja mikä ei”, Kauppinen selventää Boltanskin ja Thévenotin ideaa. ”Lisäksi on otettava huomioon, että pitkälle eriytyneissä, erilaisista elämänsfääreistä koostuvissa yhteiskunnissa ihmiset joutuvat eri sfääreissä vetoamaan erilaisiin oikeuttamisperiaatteisiin.”

    Ei siis ole olemassa yhtä periaatetta, joka käy muiden ylitse. Ei ole yhtä periaatetta, josta muita oikeuttamisen periaatteita voitaisiin arvioida.

    Jos tämän, tässä kirjoitetun, lukee ajatuksella, tajuaa mitä mielipiteiden vapaus tarkoittaa, mitä sananvapaus tarkoittaa ja mitä yksilönvapaus tarkoittaa ja ennen kaikkea tajuaa kuinka yksilöt ja yhteisö keskustelevat keskenään – tai ainakin voisivat keskustella, jos ei vaadittaisi ehdotonta yksimielisyyttä asioista joihin peilautuu monenlaisia arvosfäärejä. On myös tärkeää ymmärtää, että meillä jokaisella, meissä itsessä, on monta erilaista arvojärjestelmää, joilla eri ”asioita” arvotamme.

    ”Sfäärien moninaisuudesta johtuva oikeudenmukaisuuspluralismi ilmentää tietysti yhteiskuntien monimutkaisuutta, mutta sitä lisää vielä se, että mitään sfääriä ei voi käytännön tasolla palauttaa mihinkään tiettyyn normatiiviseen käsitykseen julkisesta hyvästä tai oikeudenmukaisuudesta.”

Kyösti Salovaara, 2021.
Itäisen laskuhaaran koskia myöten
meritaimenet nousevat Vantaanjokeen.

Purkaa vai ei? Säilyttääkö historian konkreettiset rakennelmat näkyvissä vai palauttaako Vantaanjoki vielä kauemmaksi menneisyyteen, aikaan ennen Kustaa Vaasan kohtalokasta päätöstä rakentaa Helsinki erään kosken rannalle?

    Kysymyksiä joihin en osaa vastata edes itselleni.

    Jasper Pääkkösen haave villiinnyttää Vantaanjoki kuulostaa romanttiselta.

    Tässä mielessä se on mahdollista. Vantaanjoki käy hyvästä virkistysalueesta.

    Mutta entä sitten Suomen suuret joet, jotka on valjastettu sähköntuotantoon? Kuinka monta lohijokea onkaan ”pilattu” rakentamalla patoja ja patoaltaita? Miksei niitäkin patoja voisi purkaa ja villiinnyttää kaikki suomalaiset virtavedet?

    Pragmaatikko huomauttaa ilkurisesti, että ns. vihreän siirtymän ansiosta sähköntuotannolle valjastettuja jokia ei koskaan tai ei ainakaan pitkään aikaan voida palauttaa alkuperäiseen luonnontilaan. Mitä enemmän ajetaan sähköautoilla ja mitä enemmän rakennetaan tuuli- ja aurinkovoimaloita, sitä tärkeämmäksi alati virtaavista jokivesistä saatava sähkö muodostuu.

    Kun tuuli tyyntyy, vesivoima pyörittää väsymättä generaattoreita.

    Mutta jonakin kauniina päivänä...

Kyösti Salovaara, 2022.
Longinojan purosto on 15 km mittainen; sen 6 km
pituinen pääuoma laskee
Malmin ja Pukinmäen läpi Vantaanjokeen.
Longinoja on kunnostettu taimenien toimivaksi kutupuroksi.