[runoa
lukiessa maisema paljastuu]
 |
Kyösti Salovaara, 2016. |
Runoilijat
ovat ihmisiä, jotka kieltäytyvät käyttämästä hyväkseen
kieltä. Ja koska totuuden etsintä tapahtuu kielessä ja kielen
kautta… niin ei pidä kuvitella, että he pyrkisivät totuuden
löytämiseen tai esittämiseen.
-
Sartre
Tässä
kohtaa haluaisin väittää, että runous on uhraamista, jossa
uhrataan sanoja… Runous… johtaa
tiedetystä tuntemattomaan. Se voi
tehdä jotain, mitä maalaistyttö tai tallipoika eivät, nimittäin
luoda voihevosen. Näin se tuo eteemme jotain, mitä ei voi tietää.
-
Bataille
Harjoittelen
runon lukemista. Siihen ei opi. Sanat ja rivit täytyy lukea moneen
kertaan.
Johtuuko
vaikeus siitä, mitä Jean-Paul Sartre väittää? Että runoilijat eivät
käytä kieltä, vaan pelkästään sanoja ikään kuin kuvina. Kuvat
eivät pyri totuuteen. Eivät pääse.
Niinpä
Sartre pelkistää teoksessaan Mitä kirjallisuus on? (1948. Otava,
1967) runoilijan kummajaiseksi kielen käyttäjänä: ”Runoilijat
eivät puhu; he eivät liioin ole vaiti: he ovat muuta.”
Sysääkö
Sartre runon konkreettisen todellisuuden toiselle puolelle, vähän
samalla tavalla kuin Georges Bataille? Vai ovatko he aivan
vastakkaista mieltä kielestä ja sen mahdollisuuksista? Mystiikan ja
realismin väliinkö runous jauhautuu?
Bataillen
mielestä on muutakin kuin ”tiedetyksi kuvitellut asiat”, ja sitä
muuta runoilija pystyy (kenties) kuvaamaan. Bataillen mukaan runoilija keksiessään hybridi-ilmaisun ”voihevonen”, kertoo
enemmän kuin vaikkapa Proust, joka yrittää proosassaan kertoa
kaiken niin kuin se on tai niin kuin Proust on sen kuvitellut olevan.
”Mitä enemmän Proustin kirjasarja yrittää punoa aikaa yhteen ja
tuoda sitä tietoisuuden valoon - toisin sanoen mitä vähemmän se
on runoutta, kuten Proust halusikin - sitä kauempana tunnen olevani
siitä”, Bataille tunnustaa teoksessaan Sisäinen kokemus (1943 ja
1954. Gaudeamus, 2020).
Maailman
ja ihmisen välissä on kieli; välillä se antautuu realismille,
toisinaan mystiikalle.
Kiinalaisen
Po Chü-in runot todistavat, ettei runoilijan tarvitse olla
umpirealisti eikä kynttilän liekin houreeseen uppoutuva mystikko
kirjoittaakseen sanoja ja lauseita, jotka yli tuhannen vuoden
päästäkin kuulostavat uusilta, juuri syntyneiltä, aivan kuin
meille tässä ajassa eläville kirjoitetuilta.
Po
Chü-in syntymästä tulee kuluneeksi tämän kuun viimeisenä
päivänä, meidän ajanlaskumme mukaan, 1250 vuotta. Pitkä aika
ihmiselolle, lyhyt aika kielelle.
Pertti
Niemisen suomentama Po Chü-in runokokoelma Korotan ääneni ja
laulan (Otava, 1975) kulkee mukanani, on likellä kotona ja taskussa
tien päällä. Po Chü-i (772-846) oli virkamies, toisinaan jopa
maaherra mutta koko ajan runoilija. Sekä virkamiehenä että
runoilijana Polla oli kapinallinen puolensa.
”Joku
on sanonut”, Nieminen kirjoittaa suomennoskokoelman alkusanoissa,
”että klassinen kiinalainen runoilija kirjoitti runoja niin kuin
länsimaalainen päiväkirjaa… Mutta tämä on vain osatotuus: Pon
runot ovat enemmän kuin kronikka.”
Nieminen
korostaa, että Po pyrki runoissaan helppotajuisuuteen: ”Hänen
sanontansa on kauttaaltaan luontevaa ja helposti ymmärrettävää.
Voi sanoa Pon onnistuneen siinä, missä monet ovat epäonnistuneet:
pyrkimyksessä yksinkertaiseen, koruttomaan kauneuteen. Hänen
runoissaan ei ole mitään liikaa, ei yhtäkään ylimääräistä,
tarpeetonta elementtiä”
Leikkisästi
totean, ettei Pon tarvinnut käyttää sellaisia sanoja kuin
”voihevonen” tehdäkseen maailmansa näkyväksi. Tuollaiseen
kielen totuuteen pääseminen olisi kaiketi kelvannut myös
Sartrelle.
Luen
Po Chü-in runoa Kaadan puita. Pertti Nieminen on sen suomentanut. Runo
alkaa kertojan muistellessa nuorena istuttamiaan puita.
Aikoinaan
istutin kuistin eteen puita,
jotka
sitten kasvoivat korkeiksi ja lehteviksi.
Ehkäpä
mies halusi turvaa puiden suojassa; kenties hänen perheensä kaipasi
yksityisyyttä tai sitten hän piti lehvistöjen ja runkojen
tuoksusta. Mutta vähitellen runoilija tajuaa, että puut estävät
häntä näkemästä kauemmaksi. ”Miten kaipasinkaan etäisten
vuorien värejä…”
Lopulta,
vuosien kuluttua, mies tekee radikaalin päätöksen. Hän on jo
vanhentunut, mutta muistaa miltä vuoret näyttivät kauan sitten.
Tai ainakin hän luulee muistavansa.
Yhtenä
aamuna otin kirveen
ja
kaadoin puut omin käsin.
Kymmentuhatta
lehteä varisi päälleni,
mutta
kasvojeni eteen ilmestyi tuhat vuorenhuippua.
Mies
hämmästyy: ”Äkkiä tuli valoisaa…”
On
kuin usva ja pilvet repeäisivät. Mies näkee sinisen taivaan. Taivas
näyttää kaivatun ystävän kasvoilta. Runoilija tajuaa kuinka
pitkä ero on ollut, hänen ja vuorien välillä. Hän ymmärtää
ettei olekaan muistanut miltä avara maisema näyttää, tuntuu.
Po
Chü-i kirjoittaa kuin kronikkaa, mutta sanoo enemmän, vertaillen
elämänkokemisen avaruutta ja suppeutta, omien tekojen seuraamuksia,
suunnan muuttamista, jopa erehdyksen tunnustamista. ”Miten
kaipasinkaan etäisten vuorien värejä.”
Puiden
kaataminen muuttaa kaiken.
Sitten
tuli raikas tuuli
ja
vähitellen näin lintujen palaavan.
Mieleni
avautui. Katsoin itään ja etelään,
katsoin
kauas ja sydämeni oli kaukana.
Linnut
eivät palaa siksi, että puut kaadettiin, vaan siksi, että nyt
runoilija näkee ne. Linnut ovat lentäneet vuorille koko ajan,
kaikkina elämän vuosina, mutta mies ei ole nähnyt niitä, koska on
istuskellut
puiden varjostamalla
kuistilla. Ehkä hän on
aavistanut, että tuolla kauempana linnut yhä lentävät, mutta
aivan varma siitä ei voi olla, koska konkreettinen havainto puuttuu.
Puiden
kaaduttua myös miehen
mieli avautuu. Hän näkee kaikkialle, kauas, jolloin hänen
tietoisuutensa on kauempana kuin omissa pikkuasioissa, omassa
pienessä maailmassa.
Runoilija
tajuaa, että kaikkea ei voi saada.
Yhtäältä
tarvitaan puita, metsiä,
lähellä olevaa, turvallista. Mutta toisaalta tarvitaan etäisten
vuorien haaveita, mielentilan liikettä, unelmoinnin mahdollisuutta,
avaruutta jota ei pidä
peittää taivaaseen asti kasvavien puiden lehvistöillä.
On
valittava, tietoisesti, ja ymmärrettävä mitä valinta merkitsee.
Kun
mies on kaatanut
puut, kun hän näkee kauas, hän tajuaa mitä haluaa ja millaisessa
maailmassa toivoo elävänsä viimeisiä vuosiaan. Runoilija
valitsee esteettisen maiseman, asettaa sen etusijalle, vaikka
tietääkin että kuistia reunustavat puunoksat ovat tärkeitä ja
ystävällisiä ja antavat turvaa.
Mieleni
avautui. Katsoin itään ja etelään,
katsoin
kauas ja sydämeni oli kaukana.
Jokaisella
on monia haluja
mutta
kaikkia ei voi tyydyttää.
Miten
en rakastaisi hentoja oksia -
mutta
niitäkin enemmän rakastan etäisiä sinisiä vuoria.
 |
Kyösti Salovaara, 2021. |