Vapauden tuuli tyyni

[mitä se on ei ole]

Kyösti Salovaara, 2014.

Vapauden valtakunta alkaa todellisuudessa vasta siellä, missä puutteen ja ulkoisen tarkoituksenmukaisuuden sanelema työtoiminta lakkaa, se on siis luonnostaan varsinaisen aineellisen tuotannon piirin toisella puolen.

- Karl Marx: Pääoma, 1867-1894.

Vapaus ja viime kädessä valtion kapasiteetti riippuvat valtion ja yhteiskunnan välisestä vallan tasapainosta. Jos valtion ja eliittien valta kasvaa liian suureksi, päädytään despoottiseen Leviathaniin. Jos se heikkenee, Leviathan katoaa. Sekä yhteiskunnan että valtion on juostava yhdessä eikä kumpikaan voi saada yliotetta.

- Daron Acemoglu ja James A. Robinson: Kapea käytävä - Valtiot, yhteiskunnat ja vapauden kohtalo, 2019 (suom. 2020).

Yksilö on sitä vapaampi, mitä enemmän hänellä on hänen itsensä arvostamia vaihtoehtoja, jotka voivat olla mitä tahansa sosiaalisia tiloja.

- Ruurik Holm: Yksilönvapaus – tulevaisuuden hyvinvointivaltion peruskivi, 2017.

Joskus ellei useinkin laatumedia yllätetään. Medialla on taipumus, miltei psyykkinen vietti, toistaa papukaijan tavoin ilmassa leijuvia puheenparsia. Papukaijankin puhe kuulostaa fiksulta, aivan kuin se tietäisi mitä sanoo, vaikka ei tiedäkään, mutta se osaa matkia ja laittaa sanoja loogisesti ”oikeaan” järjestykseen. Tekoälykone, AI-masiina toimii samalla tavalla. Sekään ei tiedä mitä sanoo, ei tiedä ettei tiedä mitään.

    Koska olet viimeksi kuullut median puhuvan vapaudesta tai yksilönvapaudesta? Poliitikoista puhumattakaan. Et pitkään aikaan, luulen.

    Sitä enemmän puhutaan oikeusvaltiosta, demokratiasta, sääntöpohjaisesta maailmanjärjestyksestä. Puhutaan siis systeemeistä, ei siitä miksi ne ovat olemassa.

    Niinpä USA:ssa demokraattien presidenttiehdokas Kamala Harris yllätti suomalaisen – ja kenties myös länsimaisen – median ryhtymällä puhumaan perusasioista: vapaudesta ja siitä että keskiluokan vapaus ja hyvinvointi on kaiken perusta. Vapaus on tavoite, kun demokratia on vain tapa hallinnoida systeemien ja yksilön suhteita, siis keino tavoitteiden toteuttamiseen.

    Suomessahan kriittinen puhe tarkoittaa ettei keskiluokasta saa edes kuiskata, koska on niin monenlaisia vähemmistöjä, jotka ansaitsevat median huomion.

    Mielenkiinnolla odotan, milloin media oivaltaa, että Harrisin mallin mukaisesti pitääkin ryhtyä puhumaan vapaudesta ja keskiluokan arvosta. Odotan että papukaija kuulee mitä ympärillä puhutaan.

En väheksy systeemipuhetta. Päinvastoin, tiedän että systeemit ovat hyvinvointivaltion välttämätöntä rakennetta.

    Mutta ihmettelen minne ihminen ja yksilö on puheesta kadonnut. Ei yksilön unohtaminen ole mitenkään marxilaista, jos joku sattuu ajattelemaan ettei yksilö merkinnyt Karl Marxille mitään.

    Jokin viikko sitten Mika Maliranta ja Aki Kangasharju keskustelivat Ylen Ykkösaamussa Suomen taloudellisesta tilasta. Maliranta on Palkansaajien tutkimuslaitoksen Laboren johtaja, Kangasharju puolestaan Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen Etlan toimitusjohtaja. Molemmat miehet ovat fiksuja ekonomisteja, yhteiskuntatalouden tietämisen viisaita.

   Kun keskustelu kääntyi siihen mihin Suomella on varaa ja miten korkeaksi ns. kokonaisveroaste voi tai sen pitää nousta, Maliranta sanoi ettei hän ekonomistina voi ottaa kantaa tuohon, koska hän vain tutkii talouden parametreja ja veroaste kuuluu poliitikoille. Kangasharjun mielestä veroasteella on väliä.

    Jäin ihmettelemään jälleen kerran, että millä tavalla meillä puhutaan – ja miten pitäisi puhua – systeemien suhteesta ihmiseen, yksilöön. Onko systeemi, esimerkiksi valtio olemassa siksi, että se palvelee yksilöitä vai onko valtio, systeemi, pääasia ja sen toimivuus määrittelee mitä yksilölle käy ja miten paljon hänelle annetaan liekanarua elää ”vapaasti” omaa elämäänsä.

    Osmo Soininvaarakin ottaa blogissaan jatkuvasti esille ihmisten ja yhteisöjen elämäntilanteisiin liittyvää problematiikkaa hyvin pätevästi tilastoilla ja faktoilla pohdiskeluja ryydittäen, mutta en muista hänenkään koskaan lähteneen ihmisyksilön tarpeista käsin, puhumattakaan että esille olisi otettu pääasia: miten ihminen voi elää mahdollisimmaan vapaata, itsensä määrittelemää elämää.

    Näin kysyn: onko yksilönvapaudesta puhuminen pelkästään filosofien asia? Eikö sen määrittely ja edistäminen kuulu edes poliitikoille?

Kyösti Salovaara, 2012.

Onko hyvinvointivaltio turvapaikka
vai
häkki jossa on mukava lojua?

Syksyllä 2014 ajelin omalla autollani Saksassa ja Ranskassa. Matkan aikana kävimme mm. Karl Marxin syntymäkaupungissa Trierissä ja se sattuikin samaksi päiväksi kun isäni syntymästä tuli 100 vuotta. Historian häivähdys: isäni isä kuoli punavankien vankileirillä Tammisaaressa isäni ollessa neljävuotias.

    Yrittivätkö isoisäni kaltaiset sosialistit, miehet ja naiset vapauttaa jotakin, vapautua jostakin?

    Ajatus ja teko eivät aina vastaa toisiaan.

   Syyskuun 19. päivänä vuonna 2014 otin valokuvan Vapaudenpatsaasta viehättävän ranskalaisen Colmarin ulosmenotiellä. Vapaudenpatsas hätkähdytti: mitä tekemistä sillä oli juuri tuossa kaupungissa Alsacessa?

   Syy valkeni nopeasti. Vapaudenpatsaan suunnittelija, kuvanveistäjä Auguste Bartholdi (1834-1904) oli kotoisin Colmarista. 12-metrinen patsaan kopio pystytettiin Colmariin liikenneympyrän keskelle vuonna 2004, kun Bartholdin kuolemasta tuli sata vuotta.

    Siinä missä Vapaudenpatsas yhdistää Ranskan ja Yhdysvallat, se myös määrittelee vapaudesta käytävän keskustelun historian: Yhdysvallat on tuon vapauden pragmaattinen toteuttaja, Ranska sen filosofinen visionääri. 

    Ironista on, että molemmat kansakunnat ovat ehkä kadottaneet johtoasemansa tässä keskustelussa. Siksi Harrisin puhe vapaudesta - ja keskiluokasta - yllättää ja virkistää. 

Miksi ekonomistit ja poliitikot ja sitä mukaa koko media puhuvat niin paljon hyvinvointivaltiosta ja niin vähän yksilön vapauksista ja suhteesta valtioon ja muihin julkisiin instituutioihin?

    Johtuuko se perinpohjaisesta väärinkäsityksestä? Siitä että yksilönvapautta pidetään vain porvarillisena ideana, oikeistolaisena ristiriidan aiheuttajana, kun taas vasemmistolaisen pitää ajatella aina ja vain kollektiivin parasta.

   Kun kysytään - jos joku uskaltaa kysyä – kumpi tulee ensin, yhteiskunta vai yksilö, niin jos vastaus on että yhteiskunta, niin silloin ihminen nähdään ikään kuin pelkästään lajiolentona, ihmislajin selviytymisen pienenä osasena eikä lainkaan kulttuuri-ihmisenä. Superkollektiivinen ihmiskäsitys on pelkkää biologiaa. No, sehän tietysti on tässä mielessä muodikasta.

    Julkinen keskustelu on juuri nyt kuin paradoksi edellä sanotusta. Hieman kärjistäen: joka päivä media on täynnä suurempia ja pienempiä ”toimijoita” XYZ, joista jokainen XYZ julistaa, että valtion pitää kustantaa heidän toimintansa – muuten hukka perii. Yksikään XYZ ei mieti kuka lystin maksaa eikä sitä, että XYZ:n saama tuki lisätessään XYZ:n toimintamahdollisuuksia vähentää toisaalla tuen maksajan omaa vapautta.

    Koska yksilönvapaus – ja ihmisen vapaudet – koetaan pelkästään filosofisena asiana, siihen ei kiinnitetä mitään huomiota. Ja kuitenkin uskallan väittää, että esimerkiksi kokonaisveroaste mittaa hyvinkin tarkasti mitä yksilönvapaus on ja miten laajaa se on. Tekee mieli sanoa, että kokonaisveroaste on tavallaan konkreettisessa muodossa Daron Acemoglun tarkoittama käytävä valtion ja kansalaisten välissä ja niinpä se mittaa vapauden mahdollisuuksia. Kuvakielellä: kokonaisveroaste on ikään kuin se käytävämatto jota pitkin valtio (Leviathan) ja kansalaisyhteiskunta juoksevat. Tässä mielessä ekonomistitkin voisivat ryhtyä puhumaan yksilöistä systeemien rinnalla. 

Tällä kaikella en tarkoita, että yhteiskunnassa pitäisi pyrkiä mahdollisimman matalaan veroasteeseen. Mutta väitän että hyvin korkea kokonaisveroaste kaventaa yksilönvapauksia ja monet yhteiskuntapolitiikan ongelmat johtuvat siitä, vaikka niiden alkusyytä ei huomata. 

    Silloin kun tuotannon kasvu hiipuu ja varsinkin tuottavuus laskee, verotus muuttuu nollasummapeliksi: sen minkä toinen saa tukena, sen toinen menettää maksaessaan veroja.

    Tapaan aina kuvata ongelmaa tylsällä esimerkillä. Kun Matti menee pubiin oluelle hän maksaa jokaisesta tuopista sen arvoa korkeamman hinnan, jotta yhteiskunta voisi tukea Villeä, joka pääsee oopperaan pääsylipun objektiivista arvoa halvemmalla. Banaalin esimerkin tilalle voi kuvitella älykkäämpiäkin, mutta tuo tylsä esimerkki kuvastaa sen miten yhteiskunta suosii jotain toimintaa ja vastustaa jotain toista, ja samalla valtio säätelee yksilönvapautta Matille ja Villelle eri tavalla. 

    ”Tärkeimpiä vapauden käsitteeseen liittyviä kysymyksiä on, lisääkö vai vähentääkö sosiaalivaltio eli hyvinvointivaltio ihmisten vapautta”, Ruurik Holm sanoo kirjassaan Yksilönvapaus. ”Vapaus ymmärretään tässä sekä aitona kykynä (autonomia) että todellisena (positiivisena) vapautena tehdä valintoja tietystä mahdollisuuksien joukosta.”

    Toisaalta on tietysti itsestään selvää, että me tarvitsemme ”systeemejä”, joita yhteisesti rahoittamalla autamme itseämme esimerkiksi silloin kun sairastumme, liikumme paikasta toiseen, pelkäämme aggressivista hyökkääjää tai nokkelaa varasta, haluamme oppia ja sivistyä jne jne.

    Yrjö Ahmavaara sanoi kirjassaan Yhteiskuntakybernetiikka (1976), että yhteistyö saattaa suuresti laajentaa yksilön toimintamahdollisuuksia: ”Yksilönvapaus sekä orgaanisten että älyllisten tarpeitten tyydyttämisessä on kollektiivisen yhteistyön tulos ja perustuu yhteistyön yksilön toimintavapautta laajentavaan vaikutukseen.”

    Kun Ahmavaara painotti, että yksilönvapaus on kollektiivisen yhteistyön tulosta eikä sille vastakkainen arvo, tulisi ekonomisten ja yhteiskuntatieteilijöiden ja poliitikkojen etsiä tasapainoa kollektiivisen ja yksilöllisen välillä. Tehtävä saattaa tuntua filosofin hommalta (”mikä on elämän tarkoitus?”), mutta luulisi että jokaista ihmistä, jopa ekonomistia ja poliitikkoa moinen filosofinen pohdiskelu kiinnostaa. 

Kyösti Salovaara, 2023.

Onko vapaus illuusio
vai
konkreettinen olotila?