Subjektiivisen harhan viehätys

[Paras länkkäri: onko semmoista?]

Vuosina 1969-1973 kokosin
katsomieni elokuvien
leikekirjaa.

Olen väittänyt, että taiteessa ei ole absoluuttisia arvoja. Emme voi pitää toisen ihmisen esteettisiä valintoja ”virheellisinä” tai ”väärinä”, siitä riippumatta kuinka vähän sattuisimme pitämään hänen valinnoistaan. Tai, paremminkin, me emme voi tehdä niin järkiperäisesti. Aivojen toiminnan viimeaikainen tutkimus, jossa yritetään selvittää mikä on ”normaali” esteettinen kokemus, ei muuta tätä tilannetta, koska ei ole mitään tapaa arvioida onko jonkun esteettinen kokemus parempi vai huonompi kuin jonkun toisen ihmisen.

- John Carey: What Good are the Arts? 2005.

Pitäminen ja inhoaminen, rakastaminen ja vihaaminen ovat inhimillisiä tunteita ja arvoarvostelmia. Tietokoneella niitä ei ole, ei edes AI:llä. Tekoäly ei arvioi eikä arvostele – se vain ”näyttelee” tuntevansa ja arvostelevansa matkimalla tuntevien olentojen puheita ja kirjoituksia.

    Maineikas englantilainen nobelisti, matemaatikko ja fyysikko Roger Penrose (s. 1931) huomautti kirjassaan The Emperor's New Mind (1989 ), että ihmisen tietoisuus on viime kädessä ei-algoritmista. Sitä ei voi siis kuvata algoritmeillä. Ei ole tapaa ohjelmoida maalaisjärkeä, ymmärtämistä, taiteen arviointia. 

    Tämän tietäen ja muistaen on silti kivaa pistää arvoja ja taideteoksia järjestykseen, ikään kuin olisi olemassa jokin meitä ihmisyksilöitä korkeampi taso, jossa kirjojen tai elokuvien arvojärjestys (hyvä, huono, paras, huonoin jne.) määräytyy. 

    Jokin aika sitten Episodi-filmilehti (Episodi.fi) lainasi jutussaan amerikkalaista elokuvajulkaisua IndieWireä (IndieWire.com), jossa listattiin maailman 100 suurenmoisinta lännenelokuvaa kautta aikain. Leikittelen vähän sanoilla. Episodi kirjoitti 100 parhaasta westernistä, mutta IndieWiren otsikko kuului The 100 Greatest Westerns of All Time (IndieWire, 25.6.2024). Episodi siis käänsi sanan ”greatest” ”parhaimmaksi”, mutta minä käyttäisin sanaa ”suurenmoisin” ikään kuin korostaakseni arvioinnin subjektiivisuutta ja ilmaistakseni, että John Carey ja Roger Penrose lienevät oikeassa väittäessään, että esteettistä arviota ei voi perustella absoluuttisesti oikeaksi tai vääräksi.

Sata suurenmoisinta westerniä, länkkäriä, lännenelokuvaa, siinäpä pulma ratkaistavaksi. Vai onko?

    Se taitaa kuitenkin olla helpompaa kuin listata maailman 100 parhainta tai suurenmoisinta elokuvaa kaikkineen? Semminkin kun lännenelokuva on pääosin amerikkalainen taidemuoto ja siitä huolimatta, että myös eurooppalaiset elokuvantekijät ovat ”sotkeutuneet” länkkärien tekemiseen jopa hyvällä menestyksellä. Mutta westerni tapahtuu aina Yhdysvalloissa ja se sijoittuu 1800- luvulle, joskus liukuen 1900-luvun taitteen yli. Westerni kuvaa myyttiä, joka tuntuu todelta vaikka onkin olemukseltaan haave paremmasta maailmasta. Tai no, IndieWiren toimittajat sanovat, että parhaimmillaan lännenelokuva pääsee lähemmäksi Shakespearen murhenäytelmiä kuin mikään muu amerikkalainen taidemuoto. Westerni on eräs taiteellinen keino kirjoittaa nykyhetki myyttiin palauttaen.

    IndieWiren länkkärilistaus perustuu julkaisun toimittajien arvioon. Se ei ole elokuvaharrastajien äänestämä. 

    Vaikka absoluuttista arviota on mahdoton tehdä, IndieWiren länkkärilista sisältää suurimman osan minunkin 100 ”parhaasta” westernistä, vaikka en sellaista listaa ryhdy enkä ryhtyisi tekemään. ”Filmihullut” löytävät näin elokuvateoksista jonkinlaisen kaanonin, vaikka kuinka vastustaisivat ajatusta "taiteellisen" kaanonin olemassaolosta.

    IndieWiren listalla on monia elokuvia jotka poikkevat kaanonin perinteisestä ytimestä. Itse en niitä omaan listaani laittaisi. Mutta lehden toimittajien yhteenveto 100 suurenmoisimman lännenelokuvan johdannoksi, on mainio, vastaansanomaton. He kirjoittavat Howard Hawksin ohjaaman Rio Bravon ikimuistoiseen laulukohtaukseen viitaten, että ”oli miten oli, vapaasti Robin Woodia lainaten, jos et rakasta laulua ’My Rifle, My Pony, and Me’ elokuvassa Rio Bravo, et rakasta muutenkaan elokuvia”. 

Niin että, mitä IndieWiren listalla on? Mitkä ovat esimerkiksi 10 suurenmoisinta westerniä?

    Laiskuuttani lainaan IndieWiren listaa Episodi.fi:n kautta luottaen, että he ovat selvittäneet filmien suomalaiset nimet oikein. Seuraavassa listan paras tulee ensimmäisenä, kymmenes viimeisimpänä:

    Nicholas Ray: Johnny Guitar (1954)

    Sergio Leone: Huuliharppukostaja (Once Upon a Time in the West, 1968)

    John Ford: Aavikon laki (My Darling Clementine, 1946)

    Sergio Leone: Vain muutaman dollarin tähden (For a Few Dollars More, 1965)

    Robert Altman: McCabe ja Mrs. Miller (McCabe & Mrs. Miller, 1971)

    Budd Boetticher: Lainsuojattoman jäljillä (Ride Lonesome, 1959)

    John Ford: Hyökkäys erämaassa (Stagecoach, 1939)

    Sydney Pollack: Silmä silmästä (Jeremiah Johnson, 1972)

    Monte Hellman: Hän ampui ensin (The Shooting, 1967)

    John Ford: Mies, joka ampui Liberty Valancen (The Man Who Shot Liberty Valance, 1962).

IndieWire on suunnilleen ”oikeassa”, hahhah.

    Minä en laittaisi Nicholas Rayn ohjaamaa Johnny Guitaria kymmenen parhaan joukkoon enkä Boetticheria, Pollackia enkä Hellmania.

    Omalle listalleni sijoittaisin kymmenen parhaan joukkoon Clint Eastwoodin ohjaaman filmin Kalpea ratsastaja (Pale Rider, 1985), John Fordin Etsijät (The Searchers, 1956), George Stevensin Etäisten laaksojen miehen (The Shane, 1953), Howard Hawksin Rio Bravon (1959) ja Sam Peckinpahin Hurjan joukon (The Wild Bunch, 1969).

    Mutta oleellista ei ole mitkä ovat kymmenen suurenmoisinta vaan koko lännenelokuvien mahtavat kirjo. IndieWiren 100 parhaan listalla ovat tietysti myös nuo omat huippusuosikkini ja paljon muita yhtä hyviä, ikimuistoisia ja ikuisia lännenfilmejä, jos nyt mikään taideteos lopulta on ikuinen.

    Mitä enemmän elokuvia ajattelee ja muistelee, sitä vaikeampi niitä on sijoittaa toisiaan paremmiksi, toistaan huonommiksi.

    Muutama päivä sitten El País -lehden tilastonikkari Kiko Llaneras kokosi lehteen erilaisten "pitämisten" tilastoja luokitellen ne sen mukaan minkä vuosikymmenen taideteoksista ihmiset pitävät. Yllättävästi - vai onko tämä oikeastaan yllätys -  ihmiset (aineisto Yhdysvalloista) tuntuvat pitävän eniten niistä elokuvista tai musiikkikappaleista, jotka sijoittuvat heidän nuoruutensa vuosiin, siis suunnilleen ikäkauteen 15-25. Niinpä boomerit pitävät kaikkien aikojen parhaina elokuvina 1970-luvulla valmistuneita, kun taas uusin Z-sukupolvi pitää parhaina 2020-luvulla tehtyjä, X-sukupolvi rakastaa 1980-luvun filmejä ja milleniaalit 1990-luvun filmejä.

    El Paísin tilastokattaus todistaa senkin, minkä Carey ja Penrose perustelevat: taideteoksilla ei ole universaalia paremmuusjärjestystä. Esteettinen kokemus on yksilöllinen, jos kohta sen kollektiivisuus liittyy kokemuksen ulkoisiin olosuhteisiin ja edellytyksiin vahvemmin tai heikommin yksilön elämäntilanteesta ja maailman tilanteesta riippuen.

    Yhtä kaikki: Elokuvan lopussa lännenmies ratsastaa tehtävänsä tehtyään aavikolle kohti auringonlaskua. 

    

Syksyllä 1971 arvioin
lännenelokuvia "marxilaisin" käsittein, hah.