Sementtikukkia lasipuutarhassa

 [kaupungeista]

Kyösti Salovaara, 2023.
Helsinki.

Arvostelijoiden kannattaa kiinnittää huomiota noihin aikaisempien vuosisatojen kaupunkiyhteisöjen ja niiden liittoutumien kulttuurisiin aikaansaannoksiin. Niidenkin varsinaiset tarkoitusperät ja tavoitteet olivat hyvinkin talouskeskeisiä, ehkä nykyistäkin korostetummin. Silti juuri näissä samoissa kaupungeissa Rubens ja Rembrandt maalasivat, Bach ja Händel sävelsivät ja Goethe ja Kant kirjoittivat ajatuksiaan paperille. Omastaan tarkat kauppiaat rakensivat juuri ne koko Euroopan ihastelemat kaupunkiympäristöt, joita oman aikamme ympäristönsuojelijat nyt puolustavat nykypäivän liike-elämän turmelukselta.

- Erkki Mennola: Euroopan todelliset vaikuttajat. 1991 

Muutama varaus alkuun.

    En ryhdy määrittelemään mitä kaupunki tarkoittaa. En sitäkään millainen on hyvä kaupunki tai huono.

    Sekin on syytä huomata, että hypin aiheessa sinne sun tänne, sattumanvaraisesti. Eivätkä pakinan kuvat pyri esittämään mitään tyypillistä kaupunkia. En tavoittele yleispätevää, en sanoissa enkä kuvissa. Kuvat eivät perustele suuremmin tekstiäni. Eikä päinvastoin. Ne ovat sattuvat olemaan vierekkäin, kuvat ja sanat.

    Ennen kuin sanan valitsee, kaikki on mahdollista. Ennen kuin ottaa valokuvan, mitään ei ole vielä kuvattu.

    Lainailen tässä muutamia kirjailijoita vuosien takaa. He kirjoittivat kaupungista, koska olivat kokeneet sen hengästyttävällä tavalla. Nykyajan prosaistit tuntuvat hengästyvän vain metsässä, suon reunalla.

    Kun otan valokuvan maisemasta ja rajaan siitä jotakin, käykö niin hassusti että maisema valitsee minut? Sen sijaan että tavoittaisin maiseman hengen ja olemuksen, maisema nappaa minut, tapani ajatella ja katsoa. Sekä sanat että kuvat leijuvat ulkopuolellani,vaikka kuinka yrittäisin kuvata omaa kokemustani.

    Ehkä on parempi etten yritä. 

    Annan vain sanojen ja kuvien viedä.

Kaupunki on hengen ja materian yhteisyys. Se elää ja muuttuu jatkuvasti. Kaupunki antaa mahdollisuuksia. Joskus se pelottaa, koska kaupunkiin muuttavat hyvä ja pahat, kauniit ja rumat. Kaupungissa voi tehdä itsensä tykö, mutta siellä voi myös piiloutua, vaieta, eksyä ja joutua marginaaliin.

    Berliini kasvoi saksalaisen Alfred Döblinin (1878-1956) romaanissa Berlin Alexanderplatz (1929) kokonaisen elämäntunteen ja kiihkon kronikaksi. Kaupunkia rakennettiin, uutta kehitettiin, vanhaa tapettiin ja ihmisten elämät vaappuivat muutoksen myllerryksessä.

    ”Alexanderplatzilla revitään kiveystä auki maanalaista varten”, Döblin kirjoitti. ”Jalankulkijat kävelevät lankkuja pitkin. Ratikat ajavat aukion poikki Alexanderstrassea pitkin Münzstrassen kautta Rosenthaler Tor’ille. Oikealla ja vasemmalla on katuja. Katujen varsilla on taloja talojen vieressä. Ne ovat täynnä ihmisiä kellarista ullakolle saakka. Alhaalla ovat kaupat.”  

    Siinä kaupunki: ihmiset, talot, kadut.

    Tässä tunnelma 1920-luvun lopulla:

    ”Kapakoita, ravintoloita, hedelmä- ja vihannesmyymälöitä, siirtomaa- ja herkkutavarakauppoja, kuljetusliike, koristemaalaamo, naistenpukimo, jauho- ym. myllytuotteita, autokorjaamo, palovakuutusyhtiö: Pienmoottoriruiskun etuna on yksinkertainen rakenne, helppo käyttö, vähäinen paino, pieni koko. - Saksan kansalaiset, milloinkaan ei mitään kansaa ole halpamaisemmin petetty, milloinkaan ei ole mitään kansakuntaa häpeällisemmin, epäoikeudemukaisemmin petkutettu kuin Saksan kansaa. Vieläkö muistatte, kuinka Scheidemann lupasi 9. marraskuuta 1918 Valtiopäivätalon ikkunan jalustalta rauhaa, vapautta ja leipää? Mutta miten tämä lupaus on pidetty? - Vesijohtotarvikkeita, ikkunanpesuliike, uni on lääke, Steinerin paratiisivuode. - Kirjakauppa, uuden ajan ihmisen kirjasto, nämä ovat eurooppalaisen hengenelämän suuria edustajia. - Vuokralaisensuojelulaki on vain pala paperia. Vuokrat nousevat herkeämättä. Työtätekevä keskiluokka työnnetään kadulle ja kuristetaan tällä tavalla, ulosottomies korjaa runsaan sadon. Me vaadimme aina 150 000 markkaan nousevia julkisia luottoja pienteollisuudelle, heti voimaan astuvaa ulosmittauksen kieltoa pienyrittäjiltä. – Jokaisen naisen toive ja velvollisuus on kohdata tämä vaikea hetki hyvin valmistautuneena. Tulevan äidin kaikki ajatukset ja tunteet pyörivät syntymättömän lapsen ympärillä. Tällöin on erityisen tärkeätä valita oikea juoma tulevalle äidille. Tuskin mikään toinen juoma omaa aidon Engelhardt-paahtomallasoluen tavoin hyvän maun, ravitsevuuden, terveellisyyden sekä piristävän vaikutuksen ominaisuudet…” (Suom. Aarno Peromies. WSOY, 1979.)

    Miksi kesti 50 vuotta ennen kuin tämä värikäs suurkaupunkiromaani suomennettiin? Johtuiko se siitä että Suomessa ei vuonna 1929 ollut vielä suuria kaupunkeja ”riittävästi”? Ketään, melkein ei ketään kiinnostanut suurkaupungin elämä.

Kyösti Salovaara, 2008.
Nizza.

Kyösti Salovaara, 2022.
Tarifa.

Kyösti Salovaara, 2017.
Madrid.

Mutta hei, hei hahaa!

    Olihan täällä 1920-30 luvuilla ”tulenkantajat”, nuoret kirjailijat, taiteilijat ja muut kynnelle kiiruhtaneet, jotka sanoivat availevansa ikkunoita Europpaan. Oli Paavolaisen Olavi ja Waltarin Mika, Erkki Vala ja Katri, oli Uuno Kailas ja Jylhän Yrjö, ja sitten vielä Väinö Kunnas joka maalasi heitä kuviksi.

    Oli hauskaa ja mondeenia kunnes Paavolainen teki ”suursiivouksensa”.

    Mutta sitä ennen nuori väki matkusti Pariisiin ja Milanoon ja Konstantinopoliin ja kirjoitti kaupungeista, huumasta, betonikukista ja bensamoottorin tuoksusta ja lentokoneista taivaalla.

    Niin kuin Mika Waltari vuonna 1929 Teräskukista: ”Yksin, / yö. / Suurkaupungin houraileva uni / jättiläiskäsivarsin. / Teräskukkia, betonia, ammoniakkia.”

    Suurkaupunki oli suomalaisin silmin ”villin ihana” , lasin verhoama, käärmejuovaisien valojen hehkussa. Suurkaupunki oli ”sadan miljoonan sielun lumottu houre: teräskukkia auringonverkkojen alla.”

    Mutta runoilija oli yksin suurkaupungissa, niin kuin monet ovat, ja sehän on kaupungin ihanuus ja murhe. Katsoa vierestä elämää, olla melkein sen sylissä mutta kaukana, omassa itsessään.

    Yksin,

    yössä,

    uneksien

    teräskukkien unta.

Hypätään lammikon yli, jalat kastuvat, mieli kirkastuu, hupsista!

    Amerikkalainen John Dos Passos (1896-1970), Döblinin aikalainen, vasemmistolainen, Hemingwayn kaveri, sitten vihamies, Hemingwayn pettämä, kääntyili poliittisesti, maalasi modernin Amerikan kuvaa, nytkö jo unohtunut kirjailija?

    Yhtä kaikki, ilmajunat, hevosvoimat ja makkarat kehiin, New York on iso kaupunki, suuri ja sitäkin suurempi. ”Oli kaksi kaupunkia: Babylon ja Ninive; ne oli rakennettu kivestä”, Dos Passos kirjoitti romaanissa Manhattan Transfer vuonna 1925 (Suurkaupungin kasvot. Suom. Toini Aaltonen. Tammi, 1945.) ”Ateenassa oli kullatut marmoripilarit, Rooma lepäsi leveillä kivipaaseilla. Minaretit loistivat Konstantinopolissa kuin kynttilät Kultaisen sarven ympärillä… Pilvenpiirtäjien rakennusainesta ovat teräs, lasi, tiili ja sementti. Pienelle, kapealle saarelle ahdettuna kohoavat miljoonilla ikkunoilla varustetut rakennukset, pyramiidi pyramiidin päällä kuin valkea pilvivuori ukkospilven yläpuolella.” 

    Suurkaupunki on toimeliaisuutta, elämän kiihkoa, hetken huumaa: ”Hellästi hirvelee hämärä teräväkulmaisia katuja. Pimeä puristaa höyryävää asfalttikaupunkia, musertaa ikkunaristikot ja kilvet, savupiiput ja vesitornit, tuulettimet ja palotikkaat, kourunreunukset, kuviot ja kaiverrukset, silmät, kädet ja solmiot sinisiksi möykyiksi, suunnattoman suuriksi mustiksi möhkäleiksi. Painon kasvaessa kasvamistaan ikkunat suihkuttavat tulta. Yö puristaa kirkasta maitoa kaarilampuista, puristaa synkkiä möhkäleitä, kunnes niistä tippuu punaista, keltaista ja vihreää kaduille, joilla askeleet kaikuvat. Koko asfaltti tihkuu valoa. Valo purskahtelee kattojen mainosvalojen kirjaimista, kiertää huimasti pyörien akseleissa, värjää vyöryäviä pilvimassoja taivaalla.”

    Elämän himo kaupungissa… mutta Dos Passosin romaanin ”sankari” pakenee lopulta suurkaupunkia, vähän niin kuin Pentti Haanpään Pate Teikka pakeni Suomesta rajan yli Stalinin Venäjälle melkein samaan aikaan kirjoitetussa Noitaympyrässä (1931). Pate Teikka pakeni pahempaansa, vaikka ei tiennyt sitä. John Dos Passosin Jimmy Herf kävelee kaupungista pois, parempaan kenties:

    ”Auringon noustessa hän kävelee kaatopaikan halki kulkevaa tietä pitkin keskellä savuavia roskaläjiä. Usvan läpi paistavan auringon punertavat säteet osuvat ruostuneihin koneenosiin, hylättyjen autojen luurankoihin, ruostuvan rautaromun muodostamiin muodottomiin kasoihin. Jimmy lisää vauhtia päästäkseen pois iljettävästä löyhkästä.”

Kyösti Salovaara, 2022.
Potzdamer Platz, Berliini.

Kyösti Salovaara, 2023.
Árchez.

Kyösti Salovaara, 2017.
Pariisi.

Suuria kaaria, pieniä piirteitä…

    Tällä hetkellä, 2020-luvulla, kaupungissa eletään outoa aikaa. Missä on kaupunkiin kuuluva toimeliaisuus? ”Valveutuneet” kaupunkilaiset vastustavat esimerkiksi Helsingissä melkein kaikkea mikä muuttuu. Paikalliset ”korttelikomiteat” valittavat korkeimpiin elimiin asti rakensipa kaupunki taloja, katuja, raiteita tai urheilupaikkoja. Samaan aikaan liberaaleina pidetyt kaupunkilaiset esiintyvät ahdasmielisinä moralisteina.

    Onko tämä sattumaa?

   Eikö kaupungin pitänyt olla vapautta ja moninaisuutta lisäävä eikä vähentävä dynaaminen entiteetti? Jopa diktatuureissa suurkaupungissa on ainakin vähän helpompi hengittää kuin maaseudulla. Kaupungissa ihmisten elämää on vaikeampi valvoa kuin harvaan asetuissa paikoissa. 

    Erkki Mennola kirjoitti, että kaupungit ovat olleet paikallisen ja maakunnallisen itsemääräämisvallan ja itsehallinnon tienraivaajia. Tarkoittaako tämä nykyään sitä, että itsemääräysvalta onkin kehityksen torpedoimista, visioiden jäädyttämistä, autoritaarisuuteen palaamista?

    Muslimivallan kultainen aikakausi 900-luvulla Espanjassa on toisenlainen esimerkki. Sillä toisin kuin miltä nykyään näyttää, maurien hallinto edusti paikallista edistystä, vapautta, suvaitsevaisuutta.

     Andalusialainen Córdoba Guadalquivir-joen rannalla oli maurien hallinnon keskuspaikka. 900-luku oli Córdoban kulta-aikaa.

    Jason Webster kertoo kirjassaan Violencia (2019) kuinka Córdoba kukoisti tuolloin sekä hengessä että aineessa. 900-luvun parhaina vuosina kaupungissa oli 80 koulua, 600 moskeijaa, 900 kylpylää, 50 hoivataloa köyhille ja orvoille. Kerrotaan että Córdoban monista kirjastoista parhaassa oli 400 000 kirjaa. Kadut oli kivetty, maanpinnan alapuolelle oli rakennettu laaja viemäriverkosto. Kadunkulmissa ja asuntojen ovenpielissä paloivat illalla lamput – niin että kaupungissa oli itse asiassa katuvalot 700 vuotta aikaisemmin kuin Lontoossa.

    900-luvun Córdobassa naisilla oli paljon vapauksia. Kirkkain tähti Lubna oli runoilija, matemaatikko, opettaja ja kalifin sihteeri. Myös historioitsija ja runoilija Radiya vaikutti kaupungissa samoin kuin Sevillan Maryam, joka opetti kaupungin eliitin tyttärille kirjallisuutta.

Kyösti Salovaara, 2022.
Fuengirola.

Kyösti Salovaara, 2019.
Amsterdam.

Ja kun tietää…

    ”Ja kun tietää, että jossakin kaukana / pikajuna syöksyy aseman lasiholvin kirkkaitten lamppujen / alle… ”kirjoitti Mika Waltari 1928 erääseen runoon nuoruudenromanttisella hehkulla. ”Ja että Rotonden loppuunväsynyt mixteri / ravistaa jäistä cocktailia miss Alicelle, / jonka ranteessa hohtaa himmeä platinarengas.” (Mikan runoja ja muistiinpanoja 1925-1978. Toim. Ritva Haavikko. WSOY, 1979.

    Toisessa runossa vuodelta 1929 Waltari kysyi Olavi Paavolaiselta, muistiko tämä nuoruuden kiihkeitä päiviä ja ensimmäisten ulkomaanmatkojen hurmaa, taivaan jättiläisholvia Euroopan yllä. Waltari oli runon kirjoittaessaan 21-vuotias; mitä nuoruutta hän muisteli?

    Mutta kun väki vanhenee, kun minäkin vanhenen, muuttaako se kaupunkeja? Onko kaupungin luoma vapaus sittenkin vain nuoruuden huumaa, harhanäky jota ei saa juoksemalla kiinni?

    Kenties 21-vuotias Waltari osasi katsoa tulevaisuudesta taaksepäin:

        Ja aivojemme lävitse tulivat kalpeat sanat

        jotka kirjoitimme nuoruutemme kirjaan.

        Miten voikaan rakastaa ja vihata

        nuoruuttansa.

        ...

        Satakoot tähdet sen yli, mikä on mennyt.

        

Kyösti Salovaara, 2022.
Berliini.