Miksi Erkki juoksee

 [Tuomiojan päiväkirjaa lukiessa ihmettelen]

Toimittanut Veli-Pekka Leppänen.
Päällys ja sarja-asun suunnittelu Markko Taina.
Siltala, 2022.

Lipposen kanssa suuressa vk:ssa selostamassa huipparia. Tänään istuessamme vierekkäin tunnen taas erityisen selvästi miten jääseinä erottaa meidät.

- Erkki Tuomioja päiväkirjassaan 25.2.2003.

Kääriäinen vielä kyselee, mitä arvelen Lipposen kiinnostuksesta tavallisen komissaarin virkaan. Luulen hänen siihenkin olevan valmis, ja näin on Seppokin asiaa arvioinut. Lisään samalla (ehkä varomattomasti), että vähemmän harmia hänestä siinä on kuin pääkomissaarina.

- Erkki Tuomioja päiväkirjassaan 8.3.2004.

Erkki Tuomioja esiintyi ulkoministerinä Joschka Fischerin rinnalla älykkönä, jota Suomessa on kumarrettu, mutta Fischer ei muistelmissaan noteeraa Tuomiojaa edes poliitikkona, vaan vain saunakaverina.

- Paavo Lipponen teoksessaan Järki voittaa, 2008.

Kenties vanhasta muistista Tuomioja on viime viikkoina ymmärtänyt hyvin Venäjän (ex-Neuvostoliitto) argumentteja ja huonosti Israelin. Tai sitten tässä piilee vanha geopoliittinen viisaus: lähelle kannattaa kumartaa, kauas julmistella. Mutta kun riittävän monta kertaa sanoo Lännelle ”Ei”, joku ottaa sen lopulta tosissaan. Ja kun ottaa, Suomi seisoo suu soikeana.

- Kyösti Salovaara blogissaan 24.10.2012.

Kun ihminen kirjoittaa päiväkirjaansa kaiken mitä tuntee, kaiken mitä inhoaa, kaiken mihin on kyllästynyt, siis kaikki negatiivisimmatkin ajatuksensa, onko hänellä tarkoitus piilottaa nuo tunteet ikiajoiksi vai suunnitteleeko hän kuitenkin, ainakin alitajuisesti, julkaisevansa kielteisimmätkin tunteensa joskus myöhemmin? 

    Ja jos tarkoitus on julkaista päiväkirja myöhemmin, pystyykö kirjoittaja olemaan umpirehellinen? 

    Erkki Tuomioja (s. 1946) vaikuttaa poliittisissa päiväkirjoissaan umpirehelliseltä. Hän ei piilottele antipatioitaan. Hän ei piilota kynttiläänsä vakan alle. Hän kirjoittaa sanan niin kuin se sanotaan.

     Mutta sittenkin… tuleeko kaikki sanotuksi?

Tuomiojan poliittisissa päiväkirjoissa on päästy viidenteen teokseen Lievää voimakkaampaakin tyrmistystä. Eletään vuosia 2003-2004. Tuomioja toimii ulkoministerinä Paavo Lipposen, Anneli Jäätteenmäen ja Matti Vanhasen hallituksissa. Keväällä 2003 sosialidemokraatit häviävät vaalit keskustapuolueelle. Lipponen väistyy mutta jatkaa sos.dem-puolueen puheenjohtajana. Melkein vastoin tahtoaan Tuomioja menee keskustan ja demareiden hallitukseen. Lojaalisuus repii Tuomiojaa eri suuntiin – kenelle tai mille hän oikeastaan on lojaali? 

    Veli-Pekka Leppäsen toimittamassa teoksessa on yli 500 sivua. Alkusanoissa Tuomioja kertoo, että alkuperäisestä päiväkirja-aineistosta noin neljäsosa on jätetty julkaisematta, henkilökohtaiseen elämään liittyviä kirjauksia on mukana vain vähän. Myös pahimmat muihin kanssainhimisiin kohdistetut henkilökohtaisuudet Tuomioja on karsinut, mutta kyllä niitä riittää julkaistuun materiaaliinkin. Tyyliin: ”Itserakkauden ja lapsellisuuden lisäksi Stubbin luonteenpiirteitä näyttää olevan myös suora kierous. (27.1.2004.) Tai: ”Olemme Runoviikon vieraina ja käymme jo illalla Jorma Uotisen laulukonsertissa. Tanssijana vanheneva Uotinen jatkaa uraansa laulajana. Hän ei ikävä kyllä osaa laulaa…” (5.7.2004.)

    Teoksen saatesanoissa Tuomioja toteaa, että tällä kertaa päiväkirja tuntuu lakonisemmalta kuin aikaisemmat. Ehkä niin on, ehkä se on tylsempi, koska vihanpurkauksia ja kollegojen herjaamista on vähemmän, tai kenties Tuomioja oli päiväkirjaa kirjoittaessaan väsynyt ulkoministerin tehtävien ja muiden poliittisten tehtäviensä perässä juoksemisesta, samaan aikaan kun jatkuvat flunssat, keuhko-ongelmat ja sydämen rytmihäiriöt sekoittivat päivien rytmiä. Mutta juoksemista, päivittäisiä lenkkejä Töölössä, Tuusulanjärven reunamilla tai ulkomaanmatkojen kaupungeissa hän ei sairauksistaan huolimatta lopeta.

     Tuomioja on liikkeessä koko ajan. Missä välissä hän ehtii tutustua työn vaatimiin asiakirjoihin? Miten kummassa hän jaksaa joka ilta kirjoittaa merkintöjä päiväkirjaansa? Mikä saa politiikon tikittämään poliittisessa ympäristössä, eduskunnassa, hallituksessa, sos.dem-puolueessa ja erilaisissa työryhmissä joita kaikkia hän tuntuu inhoavan ja väheksyvän?

     Lukijalle Tuomiojan poliittiset päiväkirjat tarjoavat ”säälimättömän” ja ”inhorealistisen” avaimenreiän tirkistellä suomalaisen politiikan ja suomalaisen poliitikon arkipäivään. 

    Tähän mennessä julkaistut poliittiset päiväkirjat: Vuodet 1991-1994: Siinä syntyy vielä rumihia (Tammi, 2014). Vuodet 1995-1997: Luulin olevani aika piruileva (Tammi,  2016). Vuodet: 1998-2000: Ei kai eilisestä jäänyt vammoja (Tammi, 2018). Vuodet 2001-2002: Tunnustan pelänneeni pahinta (Tammi, 2019). Ja vuodet 2003-2004: Lievää voimakkaampaakin tyrmistystä (Siltala, 2022).

Myös poliitikot ovat ihmisiä, eikö vaan? Heillä on tunteita, niin kuin meillä kaikilla. Ja sitä paitsi he vetoavat äänestäjiensä tunteisiin enemmän kuin järkeen tai älyyn pyrkiessään valtaan. Politiikka on tunnetta, ei järkeä.

    Inhimillistä kaiken kaikkiaan.

    Kun Tuomiojan päiväkirjoja lukee, päätyy ajatukseen, että Tuomiojassa on ainakin kolme ”Erkkiä”: primiivisimmätkin tunteensa ilmaiseva päiväkirjojen hieman vainoharhainen poliitiikko, sivistynyt ja kohtelias keskustelija julkisissa tilanteissa ja analyyttinen historian ja globalismin tutkija. Arvattavasti on myös neljäs ”Erkki”, yksityishenkilö josta emme tiedä juuri mitään.

   Tietysti nuo kaikki ”Erkit” sulautuvat toisiinsa myös päiväkirjan sivuilla, vaikka  primitiivisten tunteiden poliitikko onkin pääosassa.

    Muutama viikko sitten kirjoitin näillä sivuilla, että tässä uusimmassa päiväkirjassa Paavo Lipponen on Tuomiojan professori Moriarty, ”arkkikonna” joka vetelee kaikista naruista ja saa apurinsa kampittamaan tai ainakin yrittämään Tuomiojan kampittamista viedessään Suomea USA:n syliin.

     Tuomiojan Moriartyn suurin virhe on Naton kannattaminen ja ”uusliberalismin” tuominen SDP:n ja Suomen talouspolitiikkaan. Tuomiojalle Lipponen on ”suuri kurpitsa” joka tavan takaa ilmestyy pilaamaan hänen päivänsä. Myös Yhdysvaltain presidentti tuplawee Bush on ”suuri kurpitsa”, koska on Lipposen hengenheimolainen. 

     Kirjansa esipuheessa Tuomioja sanoo, että hänen sairauksiensa syyksi on myöhemmin selvinnyt Afrikasta saatu virus, jota nykyään hallitaan oikeilla lääkkeillä. Lukija tosin epäilee että myös jatkuva stressi, suurien ja pienempienkin kurpitsojen aiheuttama mielipaha heikentää Tuomiojan vastustuskykyä viruksille.

Kyösti Salovaara, 2023.

Jos tämän Lievää voimakkaampaakin tyrmistystä -päiväkirjan punaisena lankana on ministerin rutiinitehtävien luetteloinnin lisäksi Tuomiojan sinnikäs kamppailu Natoa kannattavaa Lipposta vastaan, niin kirjan alkusanoissa Tuomioja tavallaan vesittää päiväkirjamerkintöjen autenttisen sanoman myöntäessään olleensa ehkä väärässä ja suhtautuessaan Lipposeen liian rankasti. Jälkiviisauden äitelä kosketus pehmentää sanottua.

    Lukijalle ohje: älä lue Tuomiojan esipuhetta ennen kuin luet päiväkirjan!

    Päiväkirjamerkintöjen voima on niiden aidossa ajan ja tilanteen tunnussa.

    ”Halonen ei voi olla toteamatta, että on se Luojan lykky ettei Lipponen ole pääministeri”, Tuomioja kirjoittaa 30.11.2003. ”Tässä olen täysin samaa mieltä. Tarja kertoo myös viime viikolla puhuneensa kahden Kalliomäen kanssa ja painottaneensa tälle, että katsoisi sen perään, ettei Paavo jonain päivänä mene puoluevaltuustoon ja ilmoita Suomea Natoon tai esitä jotain muuta, mitä ei ole etukäteen tiedossa ja sovittu.”

    Kun Tarja Halonen kysyy marraskuussa 2004 Tuomiojalta juorusta, jonka mukaan Espanja ajaisi Göran Perssonia Eurooppa-neuvoston presidentiksi, Tuomioja kirjoittaa illalla päiväkirjaansa: ”En ole, mutten sitä liioin hämmästele. Halonen haluaisi jotenkin pitää Lippostakin esillä, minä en, sillä kuten sanon Haloselle, Persson on sentään sosialidemokraatti, Lipponen ei.”

    Onko Tuomioja itsekään sosialidemokraatti, aidosti?

    Lauantaina 16.10.2004 Tuomioja kirjoittaa päiväkirjaansa: ”Olen kauemmin kaavaillut pidempää artikkelia. Analysoisin siinä Suomen poliittisia pohjavirtoja akselilla, jossa nuorsuomalainen uusliberalismi on toisena napana ja sosiaalidemokraattinen (kahdella a:lla) hyvinvointipolitiikka toisena, ja jossa puoluerajoilla ei ole ensi sijaista merkitystä: johtaviin nusu-uusliberaaleihin kuuluvat mm. Ahtisaari, Lipponen, Lehtinen, Sailas jne., ’demareita’ löytyy myös kokoomuksesta…”

    Edellisen vuoden heinäkuussa, 22.7.2003 päiväkirjaan tuli unien tulkintaa: ”Pitkien unien yö. Moniosainen uni, jossa taistelin osin videopelihenkisissä jaksoissa kummallisia muukalaisvoimia vastaan, voi heijastaa epätoivoista kamppailuani SDP:hen(kin) pesiytyneitä uusliberalistisia voimia vastaan. Jos näin on, niin jotain lohtua saanee siitä, että unen loppuessa olin jo pääsemässä voitolle, kun alussa koetin paeta näitä voimia mm. yhdessä kohtauksessa rullaluistimilla Tuusulan Rantatiellä!”

Onko Tuomioja aina oikeassa? Ovatko hänen kanssaan eri mieltä olevat ”huonoja” ja ”epäilyttäviä” ihmisiä? Jos Tuomioja on intellektuelli, miksi hän ei koskaan epäile oikeassa olemistaan?

    Tuomiojan persoonassa, siis päiväkirjapersoonassa, häiritsee ja melkein pelottaa tapa, jolla hän suhtautuu eri mieltä oleviin kollegoihin, toimittajiin ja tutkijoihin. Kokoomuslainen ei voi olla hyvä ihminen, koska ajattelee eri tavalla kuin Tuomioja. Lipponen ei voi olla hyvä ihminen koska kannattaa Natoa (vai kannattiko, sitähän emme tiedä) ja ajaa ”uusliberaalia” talouspoliitikkaa (mitä se sitten onkaan). Tuomioja syyttää muita, mutta ei perustele omia näkemyksiään eikä selitä mistä on päätynyt käsityksiinsä maailman menosta.

    Päiväkirjojen Tuomioja linnoittautui omaan kuplaansa tavalla, joka nykyään, on somemaailmassa tuttua ja ominaista. Mutta ehkä se toinen Tuomioja muualla kuin päiväkirjoissaan toimi toisella tavalla, sivistyneesti ja lojaalisti ja jopa kompromisseihin "alistuen". Hieman kuitenkin epäilen, jos niin sallitaan.

    Kun Tuomioja juttelee Jorma Ollilan kanssa itsenäisyyspäiväjuhlissa 2003 ja kuulee, että Ollila on Putinin tavattuaan huolissaan Suomen turvatakuista, Tuomioja ajattelee ettei maailma ole niin hulluksi tullut, että sota olisi mahdollinen. Ollilan huolen Tuomioja tunnistaa, mutta sanoo ettei tässä olla palaamassa vuoteen 1939. 

    Seuraavana kesänä elokuussa 2004 Tuomioja kirjoittaa:

    ”Sanon myös suoraan pitäväni vastuuttomana ja typeränä tätä ryssänpelon lietsomista, mihin miinasopimuksen vastustus Suomessa perustuu. Jos meillä todella joskus uudelleen tulisi jokin sellainen ’idänuhka’ satojen tuhansien suuruisen armeijan hyökkäyksestä rajan yli  - joka nyt on scifiä - niin ennen sen realisoitumista on aikaa yllin kyllin irtisanoutua miinasopimuksesta ja hankkia miinoja… ”

    Oliko Venäjän uhka pelkkää scifiä kesällä 2004? 

Erkki Tuomiojan päiväkirjojen vahvuus ja merkitys on niiden siekailemattomassa ajankuvassa - olipa se kuinka objektiivinen tai subjektiivinen tahansa.

    Politiikasta kiinnostuneelle päiväkirjat ovat silmiä avaava kokemus: onko politiikassa muuta kuin pyrkimystä valtaan? Onko politiikka jatkuva epäilyä puoluetoverin lojaalisuudesta? Ovatko politiikassa oman puolueen ”väärin” ajattelevat toverit vaarallisempia kuin naapuripuolueen väärinajattelijat? Voiko poliitikko koskaan aidosti luottaa toiseen poliitikkoon? Jos ministeri juoksee aamusta iltaan kokouksesta toiseen, mistä hän tietää mitä pitää päättää, mihin vaikuttaa? Onko ministeri vain avustajiensa tahdon jatke?

    Tuollaiset kysymykset kuulostavat populistiselta politiikan vastaisuudelta, mutta Tuomiojan päiväkirja houkuttelee kysymään niitä.

    Mitä enemmän poliitikko luulee olevansa muiden yläpuolella ja tietävänsä ”totuuden” sitä suurempiin virheisiin hän saattaa syyllistyä - jälkikäteen ajatellen. Lohduttavaa on, että tuskinpa kukaan yhteiskunnallinen toimija ehdoin tahdoin tekee virheitä. 

    ”Virhe on nimittäin aina jälkikäteinen arvio, jälkiviisauden tuotos”, sanoo Heikki Ylikangas kirjassaan Mitä on historia ja millaista sen tutkiminen.

    ”Kukaan ei tee virhettä tahallaan”, Ylikangas jatkaa, ”eikä teko ole virhe tekijän omalta kannalta siinäkään tapauksessa, että joku toinen pitäisi tekoa virheenä jo ennen kuin se on tehty.”

     

Kyösti Salovaara, 2023.