Pöytä on katettu

[vakoilijoilla]

Kyösti Salovaara, 2019.

Bengalissa on muuan aksiooma. Jälkienetsijät sanovat, että kun metsästäjä näkee tiikerin, tiikeri on nähnyt hänet jo sata kertaa.

    -Len Deighton: Luottamus.

Keskiviikkoaamuna sadekuuro elvyttää tuoksut.

    Vanha kuiva maa ja kesän runsas lehvistö heräävät kuin unesta. Maa pysyy tuoksuvana, lehvistöt kasvavat, kuolevat, heräävät henkiin.

    Vanhojen, aikaisemmin luettujen kirjojen kanssa käy vähän samalla tavalla. Kun niitä lukee uudestaan, on kuin sadekuuro kastelisi entisen ja kuivan, ja tuoksut ovat aivan uutta, ennen kokematonta.

    Talvella luin kaikki Fred Vargasin Adamsberg-romaanit uudestaan yhteen menoon, ja kuinka antoisalta ne tuntuivatkaan!

    Nyt olen kevään ja kesän mittaan lukenut englantilaisen Len Deightonin (s. 1929) yhdeksänosaisen (oikeastaan romaaneja on kymmenen) Bernard Samson-sarjan, jossa englantilaisen salaisen palvelun ja siinä toimivan ”vakoilijaperheen” elämää seurataan kylmän sodan viimeisinä vuosina 1980-luvulla ennen Berliinin muurin kaatumista. Neljäskin trilogia olisi mennyt - jos Deighton sellaisen olisi kirjoittanut!

    Sarjan ensimmäinen romaani Berliinin peli ilmestyi 1983 ja yhdeksäs romaani Luottamus vuonna 1996. Kolmen trilogian välillä ilmestyi samojen perheiden elämästä kertova Rautaristi, jossa Deighton kuvasi mm. toisen maailmansodan aikaista Berliiniä.

    Jääkö Samson-romaanisarja Deightonin runsaan tuotannon klassikoksi, sitä on mahdoton ennustaa. Ehkä joku hänen kirjoittamansa keittokirja tai sotahistoriaa käsittelevä tietoteos elää kauemmin. Kenties joku lyö vetoa Deightonin 1960-luvun läpimurtoteosten Aivopesu, Osteri ja Hautajaiset Berliinissä puolesta. Niissä moderni, hullu 60-luku löytää henkensä uudenlaisessa vakoiluromaanissa. Silloin, 1960-luvulla Deighton oli melkein samanmoinen julkkis kuin Paul McCartney, Patti Boyd ja Twiggy.

    Sekin on mahdollista, että myöhemmin Deighton muistetaan pelkästään siitä, että hän suunnitteli kannen Jack Kerouacin romaanin On the Road ensimmäiseen brittipainokseen.

Vakoilukirjallisuus on oma saarekkeensa englantilaisessa kaunokirjallisuudessa. Toista samankaltaista ei liene missään muualla. Vaikka se elokuvien kautta liittyy ulkokohtaiselta ja kliseiseltä näyttävään viihdekulttuurin, sen sisäinen tarina kuuluu keskeisesti englantilaiseen luokkayhteiskuntaan ja Britannian imperiumiin ja tuon imperiumin murtumiseen.

    John Buchan, W. Somerset Maugham, Eric Ambler, Graham Greene, Ian Fleming, John le Carré ja Len Deighton ovat kukin omalla tavallaan ja omalla äänellään kertoneet vakoilijoiden suhteesta isänmaahansa ja muuhun maailmaan.
    Vakoilukirjallisuus on aina myös kansainvälistä kirjallisuutta, koska vakoilijat kulkevat maailmalla paikasta toiseen. Vakoiluromaanissa kohdataan väistämättä muunmaalaisia ihmisiä ja heidän kulttuurejaan. Se on arvo sinänsä, vaikka kirjailijan asenne toiseen kansaan, kulttuuriin ja miljööseen olisikin stereotyyppinen tai asenteellinen.

   

WSOY, 1965.

Vakoilun maailma sekä romaanien että todellisuuden aiheena on loputtoman kiehtova, sanoo Frederick P. Hitz, joka on työskennellyt CIA:ssa. Vakoilu koskettaa inhmillisen elämän raaimpia ja samalla oleellisimpia käyttäytymispiirteitä. Miksi Juudas petti Jeesuksen? Rahasta? Kateellisuudesta? Saadakseen valtaa? Kostaakseen? Entä mitä petos oikeastaan on? Millaisia inhimillisiä ominaisuuksia petturilta vaaditaan?

    ”Vakoilun maailmassa”, Hitz sanoo, ”yhden maan sankari on toiselle maalle roisto.” Tämä koskee sekä todellisuutta että siitä kehkeytynyttä fiktiota.

    Salapoliisiromaanissa tai jännitysromaanissa roisto on aina roisto ja murhaaja on murhaaja, vaikka hän olisi kuinka mielenkiintoinen persoonallisuus tahansa; ja vaikka ymmärtäisimme hänen tekonsa, tiedämme että se on ”yksikäsitteisesti” lainvastainen.

    Vakoilija on toisenlainen tyyppi. Hän toimii oman maansa turvaamiseksi käyttäytymällä vieraan maan lakien vastaisesti.

    Näin vakoilija on samalla kertaa lain toteuttaja ja sen rikkoja. Tästä ristiriidasta syntyvä jännite piinaa yhtä lailla vakoilijaa kuin hänen tarinaansa seuraavaa lukijaa.

    John le Carrén romaanin Värisuora (1979) lopussa George Smiley saa houkutelluksi neuvostoliittolaisen vastapelurinsa Karlan loikkaamaan länteen. Voiton hetkellä Smiley tunnustaa syyllistyneensä moraalittomiin temppuihin tehdäkseen hyvää:

    ”Hän katsoi taas joen yli pimeyteen ja epäpyhä huimaus iski häneen kuin paha, jota vastaan hän oli taistellut ja joka nyt ojensi kätensä ja otti hänet omakseen ja vaati hänet huolimatta hänen ponnistuksistaan, kutsui häntäkin petturiksi; pilkkasi häntä ja samalla kertaa taputti hyväksyvästi hänen petokselleen. Karlan ylle oli laskeutunut Smileyn säälin kirous, Smileyn ylle Karlan fanaattisuuden kirous. Olen tuhonnut hänet juuri niillä aseilla, joita olen inhonnut. Olemme ylittäneet toistemme rajat ja olemme ei-keitään ei-kenenkään maalla.”

Joskus sanotaan, että Len Deighton toi työväenluokan näkökulman vakoiluromaaniin. Se ei ole poliittinen julistus vaan asenteellinen.

    Deighton vietti lapsuutensa vanhempiensa kanssa eräänlaisessa autotallirakennuksessa Lontoossa Baker Streetin lähellä. Hänen isänsä oli British Museumissa palvelevan virkailijan perheen autonkuljettaja. Äiti työskenteli läheisessä hotellissa kokkina.

    Taustansa vuoksi Deighton sanoo olevansa vapaa kritisoimaan ketä haluaa ja missä vaan. Ei päälliköitä eikä sotaherroja pidä säästellä, koska he juuri lähettävät tavalliset ihmiset kuolemaan.

    Ei ihme, että Deightonin romaanisankarit tuntuvat elävän alituisessa vastarinnassa. Bernard Samson on kasvanut Berliinissä, missä hänen isänsä oli Englannin salaisen palvelun paikallistoimiston päällikkö. Niinpä nelikymppiseltä Samsonilta puuttuu muiden vakoilijoiden koulutustausta; hänen ei ole Oxbridgen miehiä, vaikka pystyykin siteeraamaan kirjallisuuden klassikkoja yhtä ketterästi kuin Oxfordissa tai Cambridgessä sivistyksensä saaneet.

    ”Et pidä nykysin yhdestäkään vanhasta ystäväsi, Bernie”, Samsonille sanotaan romaanissa Luottamus. ”Miksi olet noin hapan? Mitä sinulle on tapahtunut? Miksi jatkuvasti epäilet kaikkea ja kaikkia?”

    No, meneillään on oikea epäilyn ja epäluottamuksen epidemia, Samson vastaa.

    Samsonin berliiniläinen lapsuudenystävä ja nykyinen kollega Werner tunnustaa, että Bernie on ”nokkelampi, kavalampi ja kaukokatseisempi kuin kukaan muu siitä porukasta”. ”Levitä sanaa”, Samson tokaisee sarkastisesti.

    Sarkasmi ja peitelty kyynisyys kuuluvat romaanien minäkertojan luonnekuvaan. ”’Ei sinun kaiken aikaa tarvitse olla tuollainen pahantuulinen sika’, Werner sanoi jäykästi. ’Voisit ottaa illan vapaata ja yrittää olla ihminen.’”

    ”Koetin kerran mutten pitänyt siitä", Bernie vastaa.

    Tällaisella kovaksikeitetyllä huulenheitolla Deighton muistuttaa olevansa Raymond Chandlerin kirjallistaiteellinen oppipoika. Samson on suustaan yhtä provokatiivinen ja ehdoton kuin Philip Marlowe; provokatiivinen kyynisyys kätkee sen alla polttavan romanttisen sielun.

    Deighton ei jätä koskaan itseironista, ärsyttävää vitsiä käyttämättä jos sen saa osumaan kohdalleen, kuten romaanissa Meksikon erä: ”Kaadoin itselleni reilun ryypyn mallasviskiä Biedermannin minulle jättämästä pullosta ja siemaisin juomaa raakana. Minä en uskalla juoda vettä missään muualla kuin Skotlannissa, enkä minä ole milloinkaan käynyt Skotlannissa.”

KS, 2019.

Muuan kirjoittaja totesi, että Len Deightonin jännitysromaanit eivät ole nykylukijoiden suosiossa, koska Deightonin romaanien juonikuviot ovat niin monimutkaisia ja hänen kerrontansa niin kryptistä ja elliptistä. Nykylukija ahmii mieluummin jännäreitä, joissa hiuksia nostattavat cliffhangerit seuraavat toisiaan pamahtaakseen lukijan tajuntaan lopun suunnattomassa räjähdyksessä.

    Mielenkiintoista on, että Deightonin ja le Carrén tarinat eivät – ja eivät oikeastaan muidenkaan edellä mainittujen vakoilukirjailijoiden –  perustu kiihkeän toiminnan ja väkivallan kuvauksiin. Päinvastoin, ja varsinkin Deightonin ja le Carrén romaaneissa, etsitään uutterasti ”oikeaa tietoa” todellisuudesta, joka on täynnä epämääräisen, puolittaisen ja täydellisen valheen kohinaa. Deightonin ja le Carrén sankarit kulkevat uteliaina tiedon perässä, etsivät sitä. He kuuntelevat ihmisten puheita, eivätkä juuri muuta teekään.

    Deightonin Bernie Samson on tietysti jätkämäisempi (jopa väkivaltainen tarvittaessa) kuin le Carrén humanistinen byrokraatti George Smiley, mutta heidän asenteensa valheellisten tietojen verkostojen paljastamiseen on hyvin paljon samanlainen. He myös inhoavat havahtumisen hetkellä salaisen palvelun työpaikkaansa vaikka ovatkin toimiston miehiä alusta loppuun.

    Jos Samson-sarjan haluaisi ymmärtää täysin, täytyisi sen henkilöt ja henkilöiden suhteet ja näissä vallitsevat lojaalisuudet ja petollisuudet piirtää verkostokaavioksi kaikkine tapahtumineen. Välillä tuntuu, että Deighton itsekin unohti kuka henkilöistä oli jo tapettu aikaisemmin tai ketä ei vielä ole olemassakaan.

    Deightonin kuvaama salaisen palvelun maailma on täynnä kilpailua, hämäriä päätösketjuja ja kummallisia ihmissuhteita, joka periytyvät jopa sukupolvelta toiselle. Samsonin vaimo, kaunis Fiona, työskentelee Bernien kollegana. Sarjan ensimmäisessä romaanissa hän loikkaa DDR:ään, Moskovan palvelukseen. Sarjan muut romaanit ovat oikeastaan tämän tapahtuman syiden ja seurausten selvittämistä: onko Fiona kaksoisagentti vai kolmois? Onko Bernien nuori rakastettu Gloria petoksen uhri vai pettäjä? Kuka Berliinissä oikein komentaa vakoilijoita: Lontoon pääkeskus vai paikalliset toimijat? Onko salaisella palvelulla ylipäänsä johtajaa? Vai tulevatko komennot ulkopuolelta, eläkkeelle jääneiltä tiedustelumiehiltä, jotka hekin tuntuvat olevan joko Fionan tai Bernien sukulaisia?

Päällys: Ilkka Kärkkäinen.

John le Carré vetää ironisesti yhteen salaisen palvelun suhteen ulkoiseen todellisuuteen päätössanoissaan Bruce Pagen, David Leitchin ja Phillip Kinghtleyn teokseen Philby – mestarivakoilija, tavalla jonka voi ajatella kuvaavan hyvin myös Deightonin Samson-sarjan fiktiivistä salaista palvelua: ”Mitä selvemmäksi tuli, ettemme pystyneet emotionaalisesti emmekä taloudellisesti osallistumaan kylmään sotaan ja palauttamaan entistä asemaamme, sitä enemmän luotimme vakoilumaailman maagisiin kaavoihin ja taikatemppuihin.”

    Kim Philby kuului Cambridgen eliittiin. Hän loikkasi Moskovaan. Sisäänpäinlämpiävä salainen palvelu suojasi eliitin jäseniä petoksen epäilyksiltä.

    Englannin salainen palvelu SIS ei halunnut ainoastaan puolustaa yhteiskunnan perinteitä, se halusi omaksua ne, le Carré analysoi.

    ”Omien seiniensä sisällä", le Carré sanoo, "kerhoissaan, maalaistaloissaan ja kuiskailevilla lounailla, joilla pidettiin yhteyttä maallikoihin, se halusi pysyttää katoavan Englannin mystisen kokonaisuuden. Tapahtuipa ulkopuolisessa suuressa maailmassa mitä tahansa, täällä ainakin vaalittiin Englannin kukkaa. ’Imperium saattaa kutistua, mutta Englannin vallan puhdas perinne tulee säilymään oman salaisen eliittimme piirissä. Emme luota mihinkään muuhun kuin itseemme.’ Tällaista musiikkia Kim Philby oli kuullut kehdostaan saakka. Ei siis ihme, että heistä tuli sekä suojelu- että kilpailuhenkisiä. Heidän yhteisöänsä kokosi vain yksi asia: sen jäsenet olivat sekä kollektiivisesti että yksityisesti luopuneet kehittymisvelvollisuudesta. Hämmentyneet miehet saattoivat paeta nopeasti muuttuvaa maailmaa sinetöityjen ovien taakse, täällä he saattoivat puolustaa Englannin poliitikan ehdottomuutta.”

    Ja samanlaista musiikkia tuntuvat kuunnelleen hyvinkin erityyppiset miehet ja naiset Deightonin kuvaamassa brittiläisessä tiedusteluyksikössä, mutta vaikka he ovatkin ihmisinä erilaisia, heitä yhdistää tuo Oxbridgen hienostunut tausta ja siellä aikuiseksi kasvamisessa iskostetut arvot.

    Bernard Samson on tuossa joukossa ”outo lintu”. Hän kapinoi jatkuvasti ja kenties myös tunnistaa oman alemmuudentunteensa.

    Tajutessaan että salaisen palvelun johto toimittaa miehiä ja naisia kidutuskammioihin yhteiskunnallisen omatuntonsa lepyttämiseksi, Samson yrittää perustella omaa kenttäagentin työtään näin:

    ”Ehkä he vain toimivat vakaumuksensa mukaisesti. Minä en oikeastaan uskonut sitä, mutta se oli minulle ainoa mahdollisuus tehdä työtäni. Minä en voinut ryhtyä ajattelemaan että olin osaltani mukana hyvän kamppailussa pahaa, vapauden taistelussa tyranniaa vastaan. Minä saatoin tehdä työtäni vain jos keskityin työn mutteritasoon ja toimin niin hyvin kuin pystyin.” (Lontoon ottelu.)

    Mutta voiko ihminen irtisanoutua yksipuolisesti organisaationsa missiosta säilyttääkseen ihmisarvonsa?

Len Deighton on arkipäivän ”runoilija”, romanttisen realistinen unennäkijä.

    Hän saa muutamalla vedolla kohteensa elämään, aivan kuin impressionisti joka pystyy tavoittamaan hetken tunteen maisemaa katsoessaan, siinä kulkevan ihmisen nähdessään. Impressionistin kynä luo muutamalla vetäisyllä myös sivuhenkilöistä ikimuistettavia hahmoja. 
    Deighton sekä rakastaa että kammoksuu kylmän sodan maisemaa.

    Kohteena on elämän kirjo kaikkineen: urbaani miljöö, talot ja kadut, Puolan kalseat pellot, Mexico Cityn huumaava sekasotku, Berliinin muurin varjon mustat sävyt, naisten asut, lounailla syödyt ateriat, loistavien illallisten ruokalistat, auton moottorin hyrinä, raaka viski paksupohjaisessa lasissa, nuhjuiset baarit Itä-Berliinissä ja puoliroistojen ylläpitämät klubit Länsi-Berliinissä, oudot tyypit, tavalliset kulkijat, varakkaiden englantilaisten suuret kaupunkitalot ja vielä suuremmat villat pehmeän puutarhan syleilyssä ja lopulta: ihmisten puhuma kieli kaikkine ilmaisuineen.

    Kylmän sodan keskellä on jaettu Berliini:

    "Venäläiset saivat valtionooperan, keisarillisen palatsin, virastorakennukset ja osan huonoimmista slummeista; länsiliittoutuneet saivat eläintarhan, puistot, tavaratalot, yökerhot ja Grünewaldissa sijaitsevat rikkaiden villat. Ja itä-länsi-akseli lävistää molemmat sektorit kuin varras shis kebab -annoksen."

    ”Ilta alkoi jo pimentyä”, Deighton jatkaa jaetun kaupungin ankean tunnelman kuvaamista romaanissa Berliinin peli. ”Werner pysähtyi silmäilemään katua. Seinätöherryksin koristellun korkean muurin takaa kajasti kova sinivihreä valonhohde, joka olisi missä tahansa toisessa kaupungissa ollut merkkinä suurella valaistulla stadionilla pelattavasta jalkapallon iltaottelusta. Mutta muurin takana oli siinä kohtaa Potsdamerplatzin avara aukio. Aikoinaan Euroopan vilkkain liikenteen solmukohta oli nyt kirkkaasti valaistu Todesstreifen, kuolemankaistale, hiljainen ja kulkijaton tori, piikkilankakieppien, miinojen ja konekiväärien labyrintti.”

    Ja sitten…

    ... sitten muuri murtui ja rautaesiripun takainen maailma tuli osaksi vapaata Eurooppaa.

    Vai tuliko?

Takakansi. WSOY, 1965.

---

John le Carré: Värisuora. (Smiley’s People, 1979.) Suom. Aarne T.K. Lahtinen. Tammi, 1980.

Frederick P. Hitz: The Great Game – The Myths and Reality of Espionage. Vintage Booksi, 2005.

Bruce Page, David Leitch, Phillip Knightey: Philby – mestarivakoilija. (Philby, 1968.) Suom. Juhani Pietiläinen. Tammi, 1968.

---

Len Deightonin Samson-romaanit:

Berlin Game, 1983. (Berliinin peli. Suom. Erkki Hakala. WSOY, 1985.)

Mexico Set, 1984. (Meksikon erä. Suom. Erkki Hakala. WSOY, 1986.)

London Match, 1985. (Lontoon ottelu. Suom. Erkki Hakala. WSOY, 1987.)

Winter - A  Berlin Family 1899-1945, 1987. (Rautaristi. Suom. Juhani Koskinen. WSOY, 1989.)

Spy Hook, 1988. (Vakooja koukku. Suom. Heikki Salojärvi. WSOY, 1990.)

Spy Line, 1989. (Vakooja siima. Suom. Erkki Jukarainen. WSOY, 1991.)

Spy Sinker, 1990. (Vakooja paino. Suom. Erkki Jukarainen. WSOY1992.)

Faith, 1994. (Usko. Suom. Heikki Sarkkila. Book Studio, 1995.)

Hope, 1995. (Toivo. Suom. Jorma-Veikko Sappinen. Book Studio, 1996.)

Charity, 1996. (Luottamus. Suom. Jorma-Veikko Sappinen. Book Studio, 1997.)