Pirunpelto

[kulttuurin pohjakiviä]

Kyösti Salovaara, 2018.
Outisen pirunpelto: viesti jääkaudelta.

Tummavetinen voimakas puro juoksee Sirppisaaren kohdalta Pitkäjärvestä noin kilometrin matkan etelään sijaitsevaan Pajulampeen. Näillä main kumpareiden ja kallioiden juurella kulkee sadan metrin korkeuskäyrä.

    Sattumoisin kävelin puron vartta Sirppisaarelle päin.

    Tai ehkä se ei ollut sattumaa. Autolla ohi ajettaessa oli huomattu Repovesi-Mäntyharju-patikkareitin kyltti. Perjantaiaamu oli viileä, melkein pakkasta. Askeleiden alla sihahteli ikivanha kivikkoinen tanner. Yllättäen saavuin Outisen pirunpellon reunaan.

    Informaatiotaulu kertoi, että vanha kansa sanoi kivisiä röykkiöitä pirunpelloksi, kun taas savimailla kasvoi kaikkivaltiaan vilja. Jos piru Jumalasta välittämättä rakenteli kivisiä peltoja, eikö Jumala ollutkaan kaikkivaltias? Vai tarviiko Jumala sparraajan, ikioman paholaisen agenttinsa?

    Menneisyyteen ei pääse takaisin.

    Pirunpellon reunaa talsiessa askeleiden alta saattoi kuvitella muinaisen Itämeren, Yoldiameren, jonka silloisessa pohjassa jääpeitteen siirtelemät pirunpellon kivet lojuivat. Jääpeitteen vetäydyttyä pohjoiseen noin 11400 vuotta sitten, sen paikalle syntyneen Yoldiameren ranta sijaitsi nykyisen sadan metrin korkeuskäyrän paremmalla puolella.

    Tänään pirunpellon jäkälänpeittämät kivimuhkareet ovat pinnassa, nykyhetkessä.

Viikonloppuna lopettelin Aaron Elkinsin mainion dekkarin Luihin ja ytimiin (1987, suomennos 1989), jonka tapahtumat sijoittuvat Mont-Saint Michelin vuorovesilahdelle Normandiaan. Tuollakin on paikka, jossa saattaisi kokea ikiaikaisen luonnon rajut ilmiöt.

    Mutta Pajulammella aloittelin myös suomalaisen ulkomaankirjeenvaihtajan jännäriä, josta olin kirjoittamassa arvostelua Ruumiin kulttuuri -lehteen.

    Pirunpellolla pariin kertaan käytyä tuli mieleen analogia: dekkarit ja  viihdekirjallisuus ovat kulttuurin pirunpelto, kun taas vakava taide on sivistyksen Yoldiameri monissa sävyissään. Ja vähitellen maanpohja nousee ja jäljelle jäävät vain pirunpellon kivet ja muhkuraiset pinnat.

    Analogiaa ei kannata viedä pidemmälle.

    Mutta siinä mielessä dekkareita uskaltaa pitää pirunpellon kivinä, että vielä jokin aika sitten niitä halveksittiin, pidettiin yhdentekevänä kirjallisuutena tai ei lainkaan kirjallisuutena, jopa ”vaarallisena” ajankuluna.

    Protestanttiseen, kalvinistiseen maailmankuvaan viihtyminen sopii huonosti, varsinkin kevyen kirjallisuuden parissa.

No, ajat muuttuvat. Kohta meillä ei muuta olekaan kuin viihdettä ja viihtymistä. Suomalaiset kirjoittavat enemmän dekkareita kuin koskaan. Luetaanko niitä – en tiedä. Pohjoismainen jännäri ja sinänsä huonosti nimetty nordic noir on käsite. Tosin osittain jo vetovoimansa kadottanut.

    Uusimmassa Parnassossa (5/2018) romanttisia romaaneja kirjoittanut ja aihetta tutkinut Niina Mero kirjoitti mielenkiintoisesti otsikolla Romantiikan puolustus – Kyynisessä maailmassa romanttinen viihdekirjallisuus uskoo ihmiseen, rakkauteen ja onnellisiin loppuihin.

    Voiko Suomessa uskoa onnellisiin loppuihin?

    Ei voi, eikä varsinkaan jos kuuntelee Ylellä alkanutta Emma Taulon esseesarjaa Luuserisankarit. Ensimmäisessä osassa tiistaina Taulo perusteli vetävästi, kuinka Kalevalassa ei ole yhtään positiivista sankaria, joka selviytyisi tulikokeesta ja palaisi kotiin palkinto mukanaan. Sankarityypin menneisyys muualla maailmassa on aivan erilainen.

    Suomalainen romaaniperinne toistaa Kalevalan liikkeelle saattamaa epäonnistumisen kulttuuria. Kirjoitetaan arkirealismia. Onnen hetket ovat kortilla. Onnelliset loput ovat itsepetosta, harhanäky. Jos yhdestä tulikokeesta selviydytään, seuraavaan kompastutaan taatusti.

    Arkirealismin alakulo koskee myös dekkareita, luulen. Jos joku jaksaa kahlata suomalaisen dekkarisadon alusta loppuun, pellon reunasta toiseen, hän saanee sieluunsa sellaisen annoksen synkeää sosiologiaa ettei paremmasta väliä.

Heikki Ahtialan tyylikäs kansi v. 1957.

Vuonna 1982 syntynyt Mero kirjoitti, että ”muun genrekirjallisuuden kuten science fictionin tai dekkarien kirjallista arvoa on viime vuosina alettu nostaa kovaäänisesti esiin, mutta romantiikkaan liittyy edelleen häpeää… Miesdekkaristeilta harvemmin kysytään, koska he aikovat lopettaa viihteen kirjoittamisen ja siirtyä jonkin kunniallisen, korkeakirjallisemman lajityypin pariin.”

    Niina Meron haastavassa jutussa oli muutamia perspektiivivirheitä. Lähelle katsoessa ei näe kauas.

    Mies- ja naisdekkaristeilta on aina kysytty, koska he aikovat kirjoittaa jotakin ”vakavampaa”. Jopa Raymond Chandler sai tämän kysymyksen jatkuvasti eteensä. Tai ajatellaanpa vakoiluromaanin suurmestari John le Carréa: kiitosta saaneiden läpimurtoromaanien jälkeen hän yritti väkisin kirjoittaa ”vakavan romaanin”, joka floppasi (taiteellisesti) täysin. Niinpä hän palasi trillereiden pariin. Sittemmin ei haikaltu vakavan romaanin perään.

    Toinen perspektiiviharha liittyy dekkarigenren historiaan Suomessa ja muualla.

Kun Niina Mero oli kaksivuotias, Orivedellä perustettiin Suomen dekkariseura. Siitä on pian 35 vuotta.

    Seura perustettiin edistämään populaarikulttuuria ja dekkareita. Noina vuosina meillä julkaistiin kenties 20 suomalaista dekkaria vuodessa. Nyt vuodessa saattaa ilmestyä 100 kotimaista dekkaria.

    Mutta dekkariseura ei syntynyt tyhjiössä, noin vaan.

    Populaarikulttuurista tuli älyllisesti hyväksyttyä 1970-luvulla, verevän 60-luvun perintönä. Kirjoittelin silloin Suomen Sosialidemokraattiin, jonka kultuuriosastossa dekkareilla ja populaariviihteellä oli iso rooli. Helsingin Sanomissa dekkareita ja amerikkalaista elokuvaa käsiteltiin tosissaan; olin itsekin mukana (kirjoittajana), kun sekä Raymond Chandlerista että Ross Macdonaldista julkaistiin Hesarin sunnuntainumerossa komeat kokosivun esseet.

    Historia ei kuitenkaan ala 1970-luvulta: dekkarit ilmestyivät Suomeen paljon aikaisemmin.

Vaikka dekkareita, pääosin anglosaksisia mutta myös kotimaisia julkaistiin eri puolilla jo ennen toista maailmansotaa, jopa runsaasti, vuosi 1953 on eräänlainen taitekohta.

    Silloin dekkareiden aarreaitta avautui kertaheitolla.

    WSOY:n SaPo-sarja kahmaisi anglosaksisen dekkarigenren parhaimmat teokset melkein pedanttisella tarkkuudella. Esimerkiksi muut Raymond Chandlerin romaanit  julkaistiin pikaisesti paitsi Syvä uni, joka kelpuutettiin SaPoon vasta 1960-luvun puolivälissä. Se oli kai liian ”pulp” 1950-luvun SaPo-sarjaan, jossa dekkareilta edellytettiin Agatha Christien, Dorothy L. Sayersin, Carter Dicksonin tai Rex Stoutin proosan älyllistä muodon eleganssia.

     Gummeruksen Salamasarja alkoi samana vuonna 1953. Siellä hyväksyttiin rosoa ja sääntöjen rikkominen. Salamasarjassa julkaistiin mm. Quentin Patrickia, Ellery Queenia, Maria Langia, Mary Roberts Rinehartia, Erle Stanley Gardneria, Peter Cheyneytä, Mauri Sariolaa, James Hadley Chasea ja Simon Rattraytä.

    Jälkikäteen tarkastellen SaPon romaanit ovat kestäneet aikaa paremmin kuin Salamasarjan dekkarit. Sitten oli myös lyhytikäisempiä sarjoja, kuten WSOY:n Korppi jossa ilmestyi modernia salapoliisikirjallisuutta, monet nykyään klassikoita.

    Mutta kaikkineen 1950-luvulla suomalainen kustantaja saattoi yhdellä istumalla valita koko anglosaksisen dekkarikirjaston hyllystä parhaat romaanit, joten julkaisuohjelmassa oli helppo noudattaa tiukkoja laaturajoja. SaPo-sarjassa vuonna 1957 numerolla 31 ilmestynyt Michael Innesin Matkaava poika onkin kummallinen poikkeama sarjan alkupään salapoliisiromaaneista. Matkaava poika on hieno trilleri, melkein vakoiluromaani eikä lainkaan perinteinen palapeliarvoitus.

Salapoliisiromaani, dekkarikirjallisuus leimautuu historiassaan urbaaniin länsimaiseen liberalismiin. Totalitaarisissä yhteiskunnissa ei kirjoiteta eikä julkaista jännäreitä.

    Kun miettii suomalaista kirjallisuuden ”pirunpeltoa”, olisiko niin että Suomesta tuli urbaani ja liberaali yhteiskunta vasta 2000-luvun taitteessa? Ja jos niin on, selittääkö se dekkarikirjallisuuden nykyisen mahtiaseman?

    Ross Macdonald (oik. Kenneth Millar) sanoi, ettei populaarikulttuuri ole eikä sen tarvitse olla korkeakulttuurin vastakohta, sen enempää kuin kävelyn rytmi on tanssin vastakohta.

    Macdonaldin mielestä sellainen kirja, jonka kuka tahansa pystyy lukemaan ja joka kuuluu laveaan perinteeseen, joka ymmärretään kaikkialla kaikissa muodoissaan, pitää sivilisaatiota paremmin kasassa kuin mikään muu kulttuurin osa.

    Onko populaarikulttuuri sivilisaation liima-ainetta?

    Juhlallinen ajatus – pirunpellon reunalta!

    Ross Macdonald kirjoitti romaaneissaan yksityisetsivästä, joka yleensä etsii kadonneita ihmisiä, eksyneitä lapsia, unohtuneita isiä. Mutta jos kuvaa laajentaa myös muihin tyypillisiin dekkarigenren ”sankareihin”, kuten toimittajiin, vakoilijoihin ja poliisimiehiin, Macdonaldin seuraava tiivistys jännitysromaanin sankarista selventää ehkä paremmin kuin mikään muu perustelu jännityskirjallisuuden vetovoimaa ja sen mahdollisuutta kuvata yhteiskuntaa monipuolisesti:

    Hyvä yksityisetsivä kaipaa elämää, johon ei riitä yksi elämänrooli eikä yksi paikka. Hän liikkuu mielellään yhteiskunnassa sekä horisontaalisesti että vertikaalisesti, tutkien ihmisiä kuin antropologi. Ja antropologin tavoin hänellä on taipumus rakastua ainakin vähän tutkimuskohteisiinsa, jopa silloin kun nämä sattuvat olemaan urbaanin viidakon primitiivisimpiä villejä.

Kyösti Salovaara, 2018.
Matkan pää Sirppisaaren katveessa:
viesti tulevaisuudelle?

Kirjallisuuden aarrearkku, oma ja yhteinen

[kuvia & sanoja]

Tällaisena kevätpäivänä, kun yö ja päivä vaihtavat paikkaa, tulee ajatelleeksi kaikenlaista.

     Esimerkiksi sitä, että miksi talvi pitää otteensa eikä kevät jaksa elpyä lumen alta. Mutta kelien ihmettely on sittenkin turhanpäiväistä hössötystä, sillä jos vanhat merkit pitävät paikkansa, ja mikseivät pitäisi, niin ensi viikolla pääsiäisen tienoilla räystäät tippuu ja purot sanoo puli-puli.

     Mutta sitä ryhdyin oikein miettimään, että kumpi tulee ensin, ajatus vai sen ilmaiseminen. Kun kirjoitan, olenko ensin ajatellut jotain ja sitten ilmaisen sen sanoilla vai meneekö prosessi toisin päin? Niin päin että ryhdyn kirjoittamaan saadakseni ajatuksen ja ajatukset järjestykseen.

     Vai voiko ajatusta ja sen ilmaisemista sanoilla oikeastaan erottaa toisistaan? Ne syntyvät yhdellä kertaa vaikka ovatkin valmiina päässä.

     Viimeinen lause kuulostaa provokaatiolta.

     Se on.

Ajattelemisen ajattelemiseen päädyin sitä reittiä, että viime viikolla kuvittelin pakinassani kirjoittaneeni täyttä asiaa, mutta jälkeenpäin tajusin että vain puolet tuli sanotuksi, tuskin sitäkään.

     Nimittäin, Perry Masonia kuvatessa ilmaisin ohimennen ajatuksen, että sodan jälkeen, nimenomaan 1950-luvulla Suomessa avattiin kirjallisuuden aarrearkku niin väkevästi ja riemuiten ettei sellaista voi toista kertaa tapahtua. Esimerkkinä käytin SaPo-sarjan ja Salamasarjan syntymistä, ikkunoiden avaamista anglosaksiseen jännityskirjallisuuteen.

     Tapahtuman ainukertaisuudesta olen edelleen yhtä vakuuttunut kuin viime viikolla. Mutta esimerkkejä tarvitaan lisää.

     Niin paljon tapahtui sodan jälkeen.

SaPo-sarja (WSOY) ja Salamasarja (Gummerus) aloittivat samana vuonna 1953. Kymmenessä vuodessa julkaistiin valtava määrä salapoliisikirjallisuutta, suurelta osin alkuperältään englantilaista ja amerikkalaista.

     WSOY:n Riksin sarjassa oli toki jo aloitettu mm. Agatha Christien ja Feeman Wills Croftsin suomentaminen. Riksin sarjassa ilmestyi myös runsaasti lännenromaaneja.

     Otava puolestaan ryhtyi 50-luvulla julkaisemaan Georges Simenonin Maigret-romaaneja. Ikkuna aukeni Ranskaan. Ja yhtä innokkaasti Otava suomensi mm. Edgar Wallacea.

     Mutta toisaalla Tammi avasi Keltaisen kirjastonsa maailmankirjallisuuden parhaalle proosalle. Jarl Hellemannin ohjauksessa ensimmäiset kuusi nimikettä julkistettiin syksyllä 1954. Kymmenessä vuodessa julkaistiin yli 50 teosta.

     Keltaisen kirjaston turvin amerikkalainen moderni kirjallisuus löysi tien suomalaiseen kirjakauppaan: Ernest Hemingway, John Steinbeck, William Faulkner. Mutta myös eurooppalaiset kirjailijat, kuten James Joyce, Alberto Moravia, Heinrich Böll, Nikos Kazantzakis tai Graham Greene kuuluivat heti Keltaisen kirjaston monipuoliseen valikoimaan. Varovaisesti uskaltaa kai sanoa, että siinä missä Keltainen kirjasto pysytteli pääsosin uuden kertomakirjallisuuden keskitiellä, hieman myöhemmin aloittanut ”a Aikamme kertojia” -sarja (WSOY) etsiytyi myös modernin proosan oudommille poluille.

     Jarl Hellemann, joka vastasi Keltaisen kirjaston julkaisuohjelmasta ensin kustannustoimittajana, sitten Tammen toimitusjohtajana ja lopulta eläkeläisenä, sanoo hienossa muistelmateoksessaan Lukemisen alkeet (Otava 1996) että ”jälkeenpäin on helppo nähdä, että 1940-luku antoi ainutkertaisen tilaisuuden modernia kirjallisuutta harrastavalle kustantajalle.”

     Hellemann muistuttaa, että suuret kustantajat olivat, osittain ideologisista ja osin kaupallisista syistä laiminlyöneet 30-luvulla uuden kirjallisuuden suomentamisen. Siksi ”maailmankirjallisuuden teoksia voi valita loputtomasta tarjonnasta – oman kauteni varhaisia poimintoja olivat Joyce, Faulkner, Greene, Malraux, Moravia.”

     Hellemannin muistelmia silmäillessä saatan todeta etten ollut aivan väärässä väittäessäni, että 1950-luvulla avattu kirjallinen aarrearkku oli ainutkertainen, ennen kokematon ja koskaan sen jälkeen toistumaton tapahtumasarja.

     ”On vaikea kuvitella”, Hellemann sanoo, ”että tällainen tilanne voisi kaunokirjallisuuden kentällä enää toistua Suomessa.”

Ymmärtääkseen mihin kirjallisuuden suosio perustui, miksi oli mahdollista että niin paljon uutta julkaistiin, pitäisi jotenkin pystyä ymmärtämään millaisessa (kuinka köyhässä) Suomessa sodan jälkeen elettiin ja miten se Suomi poikkesi nykyisestä yltäkylläisyyden yhteiskunnasta.

     Taustalla oli siis sotaa edeltävä vuosikymmen jolloin ikkunoita ei oikeastaan availtu länteen. Toki Jack Londonin ja Upton Sinclairin yhteiskuntakertomuksia oli julkaistu jo aiemmin, mutta kuten Hellemann sanoo jopa Steinbeckiä pidettiin liian vasemmistolaisena ja Faulkneria liian pornografisena kirjailijana.

     Sodan jälkeen ihmisillä on hyvin vähän keinoja viihtyä. Oikeastaan vain kirjat ja elokuvat mahdollistivat tien eskapismiin (urheilukilpailujen rinnalla). Ei ihme että 50-luvulla julkaistiin valtavasti kaunokirjallisuutta ja käytiin elokuvissa.

     Ei siis ollut telkkaria katsottavaksi eikä hypermarmarketteja shoppailtavaksi.

     ”Kirjojen kustantaminen näytti keväällä 1945 maailman helpoimmalta ammatilta”, Hellemann sanoo. ”Kirjat myivät itse itsensä, kun muuta myytävää ei ollut.”

     Paperipulasta ja paperikiintöistä huolimatta Suomessa oli kustantajia sodan jälkeen runsaasti yli 200! Mutta vain hetkisen.

     Helleman kertoo kuinka uudenvuodenkatsauksessa 1945 Helsingin Sanomat paheksui valloilleen päässyttä kustannustoimintaa. Hesari valitti, että kustannustoimintaa oli alettu ”harjoittaa suhdattomissa mitoissa ja ilman vastuuntuntoista valintaa. Kirjoista on tullut yritteliäälle liiketoimen harjoittajille eräs kaikkein tuottavimpia ansaitsemishyödykkeitä”.

Viime viikolla väitin, että Quentin Patrickin, Ellery Queenin, Rex Stoutin ja Erle Stanley Gardnerin salapoliisiromaanit kuuluvat menneisyyteen ja että niitä toki voi lukea eskapistisina kuriositeetteinä muttei juuri muuten.

     Yksioikoinen lause saattaa olla tehokas, mutta se ei ole välttämättä totta.

     Väitteestäni huolimatta Rex Stoutilla on useita romaaneja joiden parissa yhä viihtyy, ei vähiten siksi että Stoutin huumorin alta paljastuu hetkittäin kärkevä amerikkalaisen yhteiskunnan kriitikko, melkein ”kommunisti”. Caesar on kuollut on suosikkiromaanini Stoutin laajassa tuotannossa.

     Ellery Queen (serkuksien Frederic Dannay ja Manfred B. Lee kirjailijanimi) kirjoitti 1940-luvulla hienoja moraalidekkareita Wrightsville-nimisestä pikkukaupungista. Melkein uskonnollisia. Niihin (esim. Salaperäiset varoitukset, Kymmenes rikos) kannattaa ehdottomasti tutustua.

     Oma Queen-suosikkini on teini-iästä lähtien ollut sarjamurhaajaromaani Yhdeksänhäntäinen kissa (The Cat with Many Tails, 1949). Luin sen nyt kertausläksynä ja onpahan mielenkiintoinen jännäri ja enemmän kuin jännäri. Tässä Ellery Queenin romaanissa New York hengittää pelon ilmapiirissä; kirjailija loihtii modernin suurkaupungin kuvan taitavasti, aikana jolloin rotumellakoiden varjo, polion pelko ja kolmannen maailmansodan uhka leijuivat jokaisen kansalaisen mielessä. Siihen ei enää kaivattu sarjamurhaajan pelkoa.

     Yhdeksänhäntäinen kissa on varmaankin yksi parhaista mediakriittisistä romaaneista, siitä kuinka kaupallinen media lietsoo hysteriaa ja alkaa käyttää valtaa joka ei sille oikeastaan kuulu.

En ole koskaan uskonut väitteeseen, että yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

     Luulen että Erno Paasilinna (?) oli oikeassa kääntäessään väitteen nurin niskoin.

     Yksi kuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa.

     Mutta kirjojen kansien nostalgia hellyttää.

     Niiden katseleminen kouraisee syvältä.

     Oheisia kirjoja luin 10-15 vuotiaana. Monasti kun olisi pitänyt syventyä läksyihin, käperryin salapoliisiromaani sylissä suureen nojatuoliin.

     Joskus minäkin olin lapsi ja nuori.

     Silloin minäkin haaveilin tulevaisuudesta. Samalla kun pelkäsin sitä.

     Vanhojen kirjojen kansikuvia katsellessa tajuan, että ne eivät ole vain haaveitteni ja pelkoni historiaa vaan myös vanhempieni historiaa, meidän yhteistä historiaa. Vielä enemmän: ne ovat myös suomalaisen kulttuurin ja yhteiskunnan historiaa.

     Kun sanat katoavat, kuva jää.

1924 1924 1924

Jack London: Rautakorko (The Iron Heel, 1908).

Otava 1924, 2 p.

1937 1937 1937

Upton Sinclair: Taistelu Madridista (No Pasaran! 1937). Kirjailijain kustannusliike 1937.

1944 1944 1944

Quentin Patrick: Yksi näistä yhdeksästä (Death for Dear Clara, 1937). Suomen kirja 1944.

Hugh Wheeler käytti kirjailijanimeä Quentin Patrick mutta kirjoitti myös nimillä Patrick Quentin ja Jonathan Stagge. Hän teki yhteistyötä Richard Webbin ja parin muun kirjoittajan kanssa. Oheinen teos lienee Webbin kanssa kirjoitettu.

1951 1951 1951

Agatha Christie: Kortit pöydällä (Cards on the Table, 1936). WSOY 1951. Riksin sarja 21.

1953 1953 1953

Georges Simenon: Maigret viettää lomaa (Les vagances de Maigret, 1948). Otava 1953.

1955 1955 1955

Simon Rattray: Uraanikentän salaisuus (Dead Silence, 1954). Gummerus 1955. Salamasarja 16.

Salamasarja julkaistiin pehmeäkantisessa formaatissa.

Simon Rattrayn takaa löytyy englantilainen Elleston Trevor, joka kirjoitti myös nimellä Adam Hall.

1956 1956 1956

Raymond Chandler: Pitkät jäähyväiset (The Long Goodbye, 1953). WSOY 1956. Sapo 17.

SaPo-sarja julkaistiin pehmeäkantisena, hyvin kestävässä miellyttävässä formaatissa. Huomaa kannen kustantajatieto. Virhe vai vitsi?

Ellery Queen: Yhdeksänhäntäinen kissa (The Cat with Many Tails, 1949). Gummerus 1956. Salamasarja 35.

1957 1957 1957

Rex Stout: Caesar on kuollut (Some Buried Caesar, 1939). WSOY 1957. SaPo 26.

1961 1961 1961

Ernest Hemingway: Kirjava satama ( To Have and Have Not, 1937). Tammi 1961. Keltainen kirjasto 34.

1962 1962 1962

William Faulkner: Villipalmut (The Wild Palms, 1939). Tammi 1962. Keltainen kirjasto 46.