Unelmilla ei ole siipiä

[vaan taulukoukku]

Kyösti Salovaara, 2026.

Kommunistit halveksivat salata mielipiteitään ja aikomuksiaan. He selittävät avoimesti, että heidän päämääränsä voidaan saavuttaa ainoastaan väkivaltaisesti kumoamalla koko tähänastinen yhteiskuntajärjestys. Vaviskoot vallassaolevat luokat kommunistisen vallankumouksen koitteessa. Proletaareilla ei siinä ole muuta menetettävää kuin kahleensa. Heillä on maailma voitettavana. Kaikkien maiden työtätekevät, liittykää yhteen!

- Karl Marx ja Friedrich Engels, 1848.

Vapautta voi kunnolla hyödyntää vain autonominen henkilö. Siksi vasta autonomia antaa vapaudelle täyden merkityksen hyvän elämän tärkeänä osatekijänä. Autonomia tuottaa yksilölle kyvyn käyttää tai hyödyntää vapauttaan omaehtoisen elämän rakentamiseen… julkisen sektorin tehtävänä on taata yksilöille potentiaali rakentaa omaehtoista elämää eli turvata kasvaminen autonomiseksi yksilöksi.

- Rurik Holm, 2017.

Tärkeää ei ole perille pääseminen, koska perille ei voida päästä, vaan tärkeää on suunta, pyrkimys, liikkeelläolo.

- Mauno Koivisto, 1971.

J oskus.

    Joskus jotakin jää ajattelematta.

    Joskus kaikkea ei sanota.

    Toisinaan se mitä ei sanota, kertoo enemmän kuin sanottu.

    Mutta yleensä kaikkea ei voi sanoa, koska maailma on rannaton.

    Täytyy tyytyä vähempään.

    Joskus meri jäätyy.

    Joskus jää sulaa, niin kuin unelmat, arkipäivä ja jäätelö keittiön pöydällä.

    Joskus. Toisinaan. Aina.

E n ole filosofi, mutta olen.

    Viime viikolla puhuttiin utopioista. Siitä kuinka vaarallisia ne ovat jos toteutuvat. Onneksi eivät.

    Mutta jos utopian ottaa yrityksenä löytää perille, siihen voi suhtautua myönteisesti, koska aina kannattaa etsiä tietä. Niin kuin Mauno Koivisto kirjoitti: perille ei pääse, mutta liike on silti tärkeää.

    Madridissa ilmestyvä El País -lehti haastatteli muutama päivä sitten saksalaista huippufilosofia, nuorehkoa Peter Neumannia, joka kirjoittaa myös runoja. Neumann sanoi, että vaikka utopia ei koskaan toteudu, se houkuttelee ajattelemaan uudella tavalla. Utopian epäonnistuessa saavutetaan jotakin muuta, jopa hyvää. Utopiaa tavoitellessa yhteiskunta parantaa juoksuaan. Toki joskus väärään suuntaan, kohti suden suuta.

    Alussa lainasin Karl Marxin ja Friedrich Engelsin kirjoittamaa Kommunistisen puolueen manifestia. Sen viimeisessä kappaleessa luvataan maailman työväelle kahleista vapautumista väkivallan avulla.

    Onneksemme useimmat Marxin ”perilliset” jättivät väkivaltaisen kumouksen tekemättä tai kesken, niin kuin Suomessa. Venäjällä se vietiin loppuun asti. Ehkäpä Leninin vallankumous jatkuu yhtä Putinin käänteisessä utopiassa.

M utta marxilaisuuden positiivista vaikutusta maailman menoon ei sovi vähätellä. Kuinka paljon pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta kaavoitettiinkaan työväenliikkeen ohjelmissa!

    Kehitys tapahtui kuitenkin dialektisesti.

    Monien voimien ja vastavoimien ”kamppailujen” tuloksena meillä on Pohjoismaissa maailman ”parhaat” yhteiskunnat, joissa yksilöllä keskimäärin on kaikkea sitä mistä niin työväen- kuin erilaisten valistusliikkeiden ajattelijat aikoinaan unelmoivat.

    Se mitä toteutui, oli laimea version Marxin ja Engelsin utopiasta, mutta toteutuessaan se oli kehitystä parempaan, melkein niin hyvään, että historian liike näytti jo pysähtyvän.

    Vai pysähtyikö se sittenkin?

V iime aikoina on alettu kaivata uusia utopioita.

    Jostakin syystä kukaan kaipaajista ei ole sanallakaan sanonut millaista utopiaa he haluavat, millaisesta unelmasta he puhuvat vaietessaan.

    Voisiko neuvottomuus johtua tehtävän mahdottomuudesta? Siitä ettei ole enää myönteistä utopiaa, joka saisi ihmisjoukot barrikadeille ja uusien lippujen perään. Jäljellä on vain pieniä paranteluja.

    Ota mikä tahansa yhteiskunnallisen elämän, arkipäivän elämän, aineellisen elämän, henkisen elämän todellisuus mietittäväksi, niin on mahdoton julistaa jotain täysin uutta ja vallankumouksellista tavoitetta. Nykyistä yhteiskuntaa kaikkineen kelpaa toki hienosäätää, mutta vallankumouksen fanfaareille ei löydä uudenlaista säveltä tai soundia. Ihmisillä on niin erilaisia haluja ettei niistä synny joukkovoimaa. 

    Negatiiviset utopiat ovat paljon luontevampia nykyhetkessä.

    1970-luvulla luonnonsuojelu eteni Suomessakin huimasti. Merta, jokia ja järviä alettiin puhdistaa määräämällä paperi- ja selluteollisuudelle jätevesien puhdistustavoitteet. Kaupunkien ja kuntien reunoille rakennettiin jätevesien puhdistuslaitokset. Jne. Jne.

    Tällä hetkellä jyrkimmissä utopioissa vaaditaan, että kaikki tehtaat pitää purkaa, kaikki pellot metsittää ja loppujen antaa soistua. Tällainen utopia kuulostaa komealta, mutta kuinka moni ihminen on valmis kumoukseen, jonka seurauksena ns. hyvinvointivaltio puretaan ja tilalle saadaan jotakin missä ihmiselle ei ole sijaa.

JS. 2026.

Lux Helsinki 2026.

J ostakin syystä ihmiset ahdistuvat hyvinvointinsa keskellä.

    Mitä pitäisi saada lisää? Mikä mättää?

    Pitäisikö pyrkiä utopiaan missä kenenkään ei tarvitse tehdä mitään mikä ei ”huvita”? Ja jos niin kävisi, mitä siitä seuraisi?

    Työnjako selittää ja määrittelee yhteiskuntien ja talouksien elämän ja sitä mukaa yksilöiden elämää.

    Marx ja Engels kirjoittivat Saksalaisessa ideologiassaan (jota muuten ei julkaisu heidän eläessään vaan vasta 1930-luvulla), että työnjako aiheuttaa sen että joistakin tulee taiteilijoita ja toisista ei. Toiset maalaavat toisenlaisia tauluja  ja toiset saattaisivat maalata toisenlaisia, mutta heitä ei pidetä taiteilijoina. Joten toiset elävät tauluja maalaamalla ja toisten pitää mennä muuhun työhön. ”Vaikka tiettyjen yhteiskuntasuhteiden vallitessa jokainen yksilö olisi erinomainen taidemaalari”, Marx ja Engels kirjoittivat, ”niin tämä ei lainkaan poistaisi mahdollisuutta, että jokainen olisi myös omintakeinen taidemaalari, joten tässäkin eronteko ’inhimillisen’ ja ’ainoalaatuisen’ työn kesken on sulaa mielettömyyttä.”

    Mistä siis unelmoida? Millaista utopiaa tulisi taidekulttuurin suhteen haaveilla?

    No, Marxin ja Engelsin ajatuksissa kangasti ”anarkistiseltakin” kuulostava kommunistinen yhteiskunta, jossa ei enää olisi työnjakoa taiteilijoiden ja muiden työtätekevien välillä, sillä ”kommunistisessa yhteiskunnassa ei ole taidemaalareita vaan pelkkiä ihmisiä, jotka muun ohessa harjoittavat maalaustaidetta”.

    Saataisiinko suomalainen kulttuuriväki barrikadeille tällaisen utopian tavoittelemiseen? Utopiaan jonka vallitessa ammattimainen taidetyöntekijä on poistettu työelämästä tasa-arvon tähden.

J oulukuun lopulla espanjalainen datajournalisti ja matematiikan tohtori Kiko Llaneras kirjoitti El Paísissa artikkelin otsikolla Maailma ei pahene, se paranee; 44 hyvää tarinaa aloittaaksemme vuosi 2026 optimisesti.

    Llaneras poimi maailmanlaajuisista ja paikallisista tutkimuksista tilastotietoja torjuakseen ihmisten käsityksen, jonka mukaan maailma on taantumassa ja menossa kohti kaaosta, vaikka tiedot maailmasta todistavat, että suunta on koko ajan parempaan.

    Tässä muutama esimerkki.

    Elämme pidempään kuin koskaan aikaisemmin. Vuodesta 2000 globaali elinajan odote on kasvanut seitsemällä vuodella ja on nyt 73 vuotta.

    Vuonna 2000 maapallon väestöstä 36 % kärsi äärimmäisestä köyhyydestä, vuonna 2025 vastaava luku oli 10 %. Kiinassa on nostettu viidessä vuodessa 50 miljoonaa ihmistä pois köyhyydestä.

    Miljoonat ihmiset ovat saaneet vuoden 2000 jälkeen sähkön käyttöönsä.

    Ensimmäisen kerran maailman historiassa sähköä tuotetaan enemmän uusiutuvilla raaka-aineilla kuin hiilellä. Nyt suhde on 34 % uusiutuvilla, 33 % hiilellä.

    Helsingin liikenteessä ei kuollut yhtään ihmistä vuoden aikana!

    Espanjassa juhlittiin demokratiaan siirtymisen 50-vuotispäivää.

    Maailmanlaajuisesti itsemurhat ovat vähentyneet vuodesta 2000 lähtien 50 prosentilla. Espanjassa ne vähentyivät 20 %.

    Aurinkovoiman käyttö on globaalisti lisääntynyt kolminkertaiseksi 7 vuodessa. Nyt aurinkovoimaloiden paneeleja näkyy satelliittikuvissa Badajozista Tiibettiin.

    Pariisilaiset uivat taas Seinessä.

    Maanviljelyn tuottavuus on moninkertaistunut. Maatalous tuottaa 250 % enemmän viljaa verrattuna vuoteen 1961 ja siihen on tarvittu vain 14 % lisää viljelypinta-alaa. Ilman tuottavuuden nousua maapallon metsät ja ekosysteemi olisi tuhoutunut ruoantuotannon takia.

    Sydänkohtauksien kuolettavuus on vähentynyt. Vuonna 1970 jopa 40 % sairaalaan joutuneista kuoli, kun nyt kuolleisuus on 10 %.  Eräs tutkimus kutsuu tätä kehitystä lääketieteen ihmeeksi.

    Lehdestä luettua: Amsterdamissa rakennetaan kanavien reunoille pieniä portaikkoja, jotta kanavaan pudonneet kissat pääsevät takaisin rannalle eivätkä huku.

H uonot uutiset masentavat.

    Joskus hyviäkin on, mutta niitä ei kerrota.

    Elämän ja olemisen äärellisyys ahdistaa.

    Toisaalta jokaisen pitäisi muistaa, ettei prikaatin murheita kannata ottaa harteilleen – ellei satu olemaan prikaatin komentaja.

    Melkein naurattaa ripustaessaan unelmansa seinälle kuin puseron tai pipon.

Kyösti Salovaara, 2026.

Lux Helsinki 2026.

 

Utopian ja dystopian välissä

 [on avoin yhteiskunta]

Kyösti Salovaara, 2017.

Bamassi Traore: Buffle, 2016.
Paavien palatsi, Avignon.

Utopia kuuluu totaalisen yhteiskunnan luonteeseen. Se on ehkä olemassa ”ei-missään”, mutta sitä pidetään sen maailman tosiasioiden vastavoimana, jossa me elämme. Utopia on vaihtoehtona täydellinen ja sen vuoksi väistämättä suljettu yhteiskunta.

- Ralf Dahrendorf: Huomisen Eurooppaan, 1990. Suom. Anna Salo. Kirjayhtymä, 1991.

Kokemus näyttää osoittavan, että elleivät ihmiset voi taistella oikean asian puolesta, koska tuo oikea asia sai voiton jo aikaisemman sukupolven aikana, he ryhtyvät taistelemaan oikeata asiaa vastaan. He ryhtyvät taisteluun taistelun itsensä takia.

- Francis Fukuyama: Historian loppu ja viimeinen ihminen, 1992. Suom. Heikki Eskelinen. WSOY, 1992.

 V iime sunnuntaina, tammikuun neljäntenä päivänä, Helsingin Sanomien pääkirjoitusaukeama tarjosi harvinaisen monipuolisen katsauksen maailmaan ja Suomen paikkaan siinä.

    Neljässä eri artikkelissa katsottiin kauas ja lähelle, nähtiin yhtäällä arvoja ja kirjattiin toisaalla yhteiskunnan pragmaattisia prosesseja.

    ”Nimetön” pääkirjoittaja otsikoi printtilehdessä, että ”Vanhat lupaukset eivät pidä.” Netissä oltiin raflaavampia: ”Euroopan johtajien perhepotretit eivät tuo rauhaa Ukrainaan.”

    Toisessa pääkirjoituksessa pääkirjoitustoimittaja Paavo Rautio otsikoi, että ”Suomalaisilla on henkilökohtainen valtiosuhde.” Nettiversiossa hänen otsikkonsa haastoi enemmän: ”Suomalaisten henkilökohtainen valtiosuhde saattaa hidastaa talouskasvua.” 

    Pääkirjoitustoimituksen päällikkö Saska Saarikoski aloitti ”jälkipuheensa” otsikolla ”Suomi valvoo ja toimii”.

    Hesarin toimituspäällikkö Jussi Pullinen ”väitti” puolestaan pääkirjoitusaukeaman kolumnissa, että ”Utopioiden puute on jo vaarallista”.

    Ajatuksia heräsi, vastaväitteitäkin.

 P ääkirjoitus katsoi Eurooppaan ja maailmaan. ”Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa Euroopalla on takanaan pettymysten vuosi.”  Eurooppa on heikko ja hajanainen. Niinpä pääkirjoitus summasi: ”Kun vuosi vaihtui, Euroopalla ei ollut omaa strategiaa Ukrainan tukemiseksi ja Venäjän uhkaan vastaamiseksi. Halukkaiden koalitio saa aikaan ryhmäpuheluita ja perhepotretteja, muttei oikeudenmukaista rauhaa Ukrainaan.”

    Miksi suomi lamaantuu taloudessaan?

    Paavo Raution mielestä voi erilaisten kyselyjen perusteella päätellä, ”että suomalaiset kiinnittyvät Suomen valtion intresseihin ihan henkilökohtaisesti. Ei uskalla ostaa mitään kallista, kun valtio on velkaantunut."

    Havainto kertoo suomalaisista, joille keskusvalta on tärkeämpää kuin oma elämä. Niinpä Rautio jatkoi johtopäätöksellä: ”Suomalaisten henkilökohtainen valtiosuhde voi olla se valtiovarainministeriön hartaasti etsimä ’tuntematon jarru’, joka hidastaa kulutuksen kasvua ja samalla talouskasvun alkamista.”

    Jälkipuheessaan Saska Saarikoski korosti suomalaisen hallinnon ja viranomaisten suorituskykyä, resilienssiä riittää ja toimeksi uskalletaan panna: ”Suomen vesille ei kannata tulla ankkuria raahaamaan, sen luulisi tulleen tyhmimmällekin merikapteenille selväksi…Joka tapauksessa rivakka operaatio lähetti selvän viestin siitä, että Suomi on hereillä eikä pelkää toimia. Rikkoja saa vastata kysymyksiin ja tekemisistään, mutta tuomiot jaetaan lakien mukaan – mikä vie totta kai oman aikansa.”

 K un kaikki on hyvin niin kaikki on hyvin, eikö vaan?

    Jussi Pullinen oli hieman toista mieltä.

    Hän kirjoitti, että suomalaisilta puuttuu utopioita ja unelmia. ”Dystopioita arvatenkin riittää, mutta utopioista on pulaa. Ja minusta olisi ikävää elää maailmassa, jota hallitaan dystopialla.”

    ”Visiottomuus tarttuu nuoriin”, Pullinen kirjoitti.

    Tästä voi sitten kysyä: mistä se tarttuu? Ei kai kaupungilla kävellessä, baarissa istuessa, junalla matkatessa visiottomuus tartu noin vaan, kuin flunssa.

    Eivätkö visiot ja muut unelmat ja dystopian haamut tule tietoisuuteen ”joukkotiedotuksen” kautta? Sanomalehdet, tv ja netti (ynnä kulttuurin tuotteet kaikissa muodoissaan) kertovat meille, millaisessa maailmassa me elämme; ja kaikensorttinen journalismi ujuttaa meihin kokemuksia ja näkemyksiä sen sijaan, että pienessä elämässämme saisimme maailman kokemuksia suoraan iholle.

    Pullinen käytti kirjoituksessaan sanoja ”utopia” ja ”unelmat” ikään kuin synonyymeinä. ”Utopioiden puute on lopulta vaarallista etenkin nyt, kun sääntöpohjaiset rakenteet muuttuvat ryskyen”, Pulliainen sanoi. ”Ellemme tiedä, millaista maailmaa poliitikot sisimmässään toivovat, emme tiedä, mistä lopulta äänestämme. Visiottomuuteen tyytyminen antaa vallan jonnekin muualle, ja nuoria jo vaivaava lannistuminen leviää.”

    Vika on siis poliitikoissa eikä journalismissa?

    Eikö yksilöiden omilla unelmilla on mitään merkitystä? Eikö nykyajan ihmisellä enää todellakaan ole unelmia? Mistä me muuten tiedämme mitä poliitikot ajattelevat? No tietysti lukemalla lehtiä ja "katselemalla" digitaalista liejua. 

    Eikä media koskaan kerro koko totuutta ja vain sitä! Kuinka usein toimittaja kirjoittaa oman "utopiansa" jonkun toisen suuhun?

Kyösti Salovaara, 2017.

Rotaatiopainokone vuodelta 1883.
Tekniikan kehittyessa sanomat levisivät laajemmalle nopeammin.
Tekniikan museo, Pariisi.

 U topia on problemaattinen ”haave”, koska se pyrkii olemaan lähtökohtaisesti täydellinen vaihtoehto nykyiselle avoimelle, mutta hyvinkin ristiriitaiselle yhteiskuntatodellisuudelle.

    ”Me kaikki olemme varmoja, että jokainen tulisi onnelliseksi unelmiemme kauniissa, täydellisessä yhteiskunnassa. Ja epäilemättä maan päälle laskeutuisi taivas jos me kaikki voisimme rakastaa toisiamme”, kirjoitti K.R. Popper teoksessaan The Open Society and its Enemies (1945). ”Mutta, kuten olen sanonut aikaisemmin, yritys tehdä taivas maan päälle saa poikkeuksetta aikaan helvetin. Se johtaa suvaitsemattomuuteen. Se johtaa uskonnollisiin sotiin ja sielujen pelastamiseen inkvisitiolla. Ja se perustuu, luulen, moraalisten velvollisuuksiemme täydelliseen väärinymmärtämiseen. Meidän velvollisuutemme on auttaa apua tarvitsevia; meitä ei kuitenkaan ole velvoitettu tekemään muita onnelliseksi, koska heidän onnellisuutensa ei riipu meistä, ja koska moinen yritys liian usein merkitsee tunkeutumista niiden ihmisten yksityiselämään joiden suhteen meillä on tuollaisia rakastettavia aikeita. ”

    Utopiassa yksilö ei voi olla yksilö, koska se sotii utopian ideaa vastaan. Utopiassa kaiken pitää olla ylhäältä määrättyä.

    Mutta samalla kun Jussi Pullinen näkee ympärillämme vain pelkkää dystopiaa, hänen havaintonsa on tietyssä mielessä oikea.

    Sillä eihän radikaali ”vihreä” utopia paremmasta maapallosta ole mitään muuta kuin dystopia. Tuossa tulevaisuuden utopiassa ihminen köyhdytetään, pakotetaan palaamaan niukkuuteen ja askeesiin ja ohjataan luopumaan luonnon hyväksikäyttämisestä. Ja kun maailma muutenkin on mullillaan, mistä muusta voisi unelmoida kuin rauhasta - ja sitähän jo koettiin hyvä aika toisen maailmansodan jälkeen.

    Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan!

 S uomalaiset sananlaskut ja sananparret kuvaavat alistumista suurempien voimien myllerrykseen. Ne kertovat jo sinällään ilottomasta dystopiasta. Niin kuin se että ”itku pitkästä ilosta” tai että ”räkänokastakin tulee mies, mutta ei tyhjän naurajasta”.

    Demokratia ei ole täydellinen systeemi, tapa hallita yhteiskuntaa, mutta keskeneräisyys on demokratian idea. Koska se on avoin muutokselle, se ei kahlitse ihmistä utopian vankilaan. Utopiaa olisi paljon helpompi hallita kuin oikuttelevaa demokratiaa, joka ei aina anna kansalaisille parasta mahdollista vastetta. Mutta demokratiassa muutos on sallittua, jopa toivottua.

    Journalisteilla on taipumus vähätellä median valtaa ja kykyä muokata ihmisten maailmankuvaa. Ajatellaan että journalisti vain kopioi sitä mitä kansa haluaa ja miettii. Tietysti perinteinen media kamppailee somemaailman vaikuttajien kanssa. Siellä levitettävän tiedon ja epätiedon laadusta vähät välitetään.

    Mutta eihän kansalla ja ihmisillä ole vain yhtä ajatusta ja mieltä vaan monta, ja ne monta ovat useimmiten hyvinkin ristiriitaisia suhteessa toisiinsa. Jokaisen aikakauden journalismi ratsastaa aallon harjalla ja antaa sitä mitä kuvittelee kansan haluavan.

    Tällä hetkellä ”muodissa” on dystooppinen ajatus ihmisen pahuudesta luonnon tuhoajana.

    Kun lukee esimerkiksi Hesarin kulttuuriosastoa, ymmärtää mitä tarkoitan.

    Esimerkiksi pari päivää sitten lehdessä ”paheksuttiin” Pier Paolo Pasolinin matkakirjaa vuodelta 1959. ”Pasolini matkusti turismiin”, Maaria Ylikankaan moralisoiva kirja-arvostelu otsikoitiin. Ja tietenkin arvostelija osasi toistaa tämän hetken tärkeimmän moraliteetin: ”Lisäksi matkakirjallisuus on hirveässä ristiriidassa ilmastokriisin todellisuuden kanssa.”

    Jussi Pullinen kaipaa unelmia.

    Mutta miten ihminen voi unelmoida, jos media someilmiöineen päivästä toiseen moralisoi hänen arkipäiväisiä haaveita? Jos kaikki sellainen mitä pidämme elämää piristävänä - kuten matkustaminen, autolla ajaminen, lihapullat ja huokeat muotivaatteet - ei sovi tulevaisuuden utopiaan, niin eikö utopia ole jo nyt määritelty dystopiaksi ja päinvastoin? Vaikka maailmanmeno seisauttaminen olisi kuinka järkevää tahansa, niin miksi kukaan tai monikaan ihminen haaveilisi tulevaisuudesta, joka rajoittaa hänen elämäänsä?

    Dystopian kääntöpuolella on utopia; utopian kääntöpuolella on dystopia. Niiden väliin jäävä elintila kapenee päivä päivältä. Se ei tiedä hyvää avoimelle yhteiskunnalle.

Kyösti Salovaara, 2017.

Ndary Lo: Egypte I et II, 2002.
Paavien palatsi, Avignon.

   

Voikukkakaupunki

 [dystopian hahmottelua]

Kyösti Salovaara, 2021.

Elävillä organismeilla on oltava kaksi ristiriitaista ominaisuutta, jotta ne toimisivat tehokkaasti eli reagoisivat ympäristöönsä soveliaalla tavalla. Niiden on säilytettävä vakautensa eli spesifisyytensä kasvaessaan ja aikuistuessaan eli vastustettava ympäristön päivittäisiä satunnaisia paineita koko elinikänsä. Ja niiden on oltava plastisia eli kyettevä sopeutumaan ja muuttamaan spesifisyyttään jatkuvien kokemusten seurauksena.

- Steven Rose: Molekyylistä muistiksi. 1992.

Me kaikki olemme varmoja, että jokainen tulisi onnelliseksi unelmiemme kauniissa, täydellisessä yhteiskunnassa. Ja epäilemättä maan päälle laskeutuisi taivas jos me kaikki voisimme rakastaa toisiamme. Mutta, kuten olen sanonut aikaisemmin, yritys tehdä taivas maan päälle saa  poikkeuksetta aikaan helvetin. Se johtaa suvaitsemattomuuteen. Se johtaa uskonnollisiin sotiin ja sielujen pelastamiseen inkvisiitiolla. Ja se perustuu, luulen, moraalisten velvollisuuksiemme täydelliseen väärinymmärtämiseen. Meidän velvollisuutemme on auttaa apua tarvitsevia; meitä ei kuitenkaan ole velvoitettu tekemään muita onnelliseksi, koska heidän onnellisuutensa ei riipu meistä, ja koska moinen yritys liian usein merkitsee tunkeutumista niiden ihmisten yksityiselämään joiden suhteen meillä on tuollaisia rakastettavia aikeita.

- K. R. Popper: The Open Society and its Enemies. 1945.

Helsingin kaupungin oli tarkoitus avata Malmin entisen lentokentän aluetta alkukesän aikana, samalla kun kaupunki valmistautuu alueen rakentamiseen. Alueen avaaminen kaupunkilaisten virkistyskäyttöön kuitenkin viivästyy mahdollisten turvallisuusriskien selvittämisen ajaksi. Entisellä lentokentällä ja sen lähialueilla on tehty havaintoja lentotoiminnasta, joka on tapahtunut ilman maanomistajan eli Helsingin kaupungin lupaa tai ennakkotietoa. Tästä johtuen kaupunki selvittää ratkaisuvaihtoehtoja alueen käytön turvallisuuden varmistamiseksi. Tämä pyritään tekemään siten, että avaaminen viivästyisi mahdollisimman vähän.

- Helsingin kaupunki: Malmin suunnittelun uutiskirje 14.6.2021.

Tällä kertaa hahmottelen tarinaa, jota en aio kirjoittaa.

    Tehkää siis hyvin. Ottakaa sanoistani vaarin ja kirjoittakaa dystopia Suomesta, jossa ei saa muuttaa mitään. Käytän työnimeä Voikukkakaupunki. Tuleva kirjoittaja saa tietysti antaa teokselleen - sehän voi olla myös elokuva tai tv-sarja - mieleisensä nimen.

    Kirjoitan siis ideasta. Sitä saa lainata vapaasti. Sen voi ”varastaa” hyvillä mielin, katumatta. Eikä lähdettä tarvitse kertoa, vaikka sen kertominen tietysti kuuluu hyviin tapoihin.

    Hyvät ideat eivät maksa mitään.

    Huonot tulevat joskus kalliiksi.

    Luulen kuitenkin että tämä on hyvä. Ainakin jos mestari tarttuu siihen. Ehkei huonoja aiheita lopulta olekaan, on vain huonoja ajattelijoita.

Dystopia on kauhukuva tulevaisuuden yhteiskunnasta. Utopia on sen näennäinen vastakohta: ihanneyhteiskunta.

    Popperin ja monen liberaalin ajattelijan mielestä myös utopia on väistämättä dystopia, koska utopian pitää olla täydellinen, ennalta määrätty. Utopiassa ei voi olla vaihtoehtoja, sillä jos olisi, se ei enää olisikaan utopia. Utopia on totalitaarinen "helvetti".

    Nykyisenkaltainen liberaali (sosiaalinen) markkinatalous sekavine pyrkimyksineen ja sattumanvaraisine välivaiheineen on sekä utopian että dystopian negaatio, koska se on ikään kuin elävä organismi. Hieman liioitellen sanon, että se on kuin Steven Rosen kuvailema aivo-organismi: suurelta osan muuttumaton, spesifi, ja tärkeältä osalta alati muuttuva eli plastinen. Tässä muuttuva vaikuttaa myös muuttumattomaan, vaikka pysyvä onkin jatkuvin tila.

    Hyvin usein, melkein aina, fiktion dystopia väittää että kauhujen yhteiskunta syntyy ihmiskunnan, yhteiskuntien ja ihmisten hamutessa muutosta ja pyrkiessä johonkin parempaan, vaikka ei tiedettäisi tarkalleen mitä se parempi on. Ollaan jatkuvassa liikkeessä; tärkeää ei ole päämäärä vaan liike.

    Fiktion dystopia on yleensä muutoksen kauhukuva. Utopia puolestaan on harhakuva sellaisesta yhteiskunnasta, joka ei enää muutu mihinkään suuntaan.

Kyösti Salovaara, 2021.
Pikaraitiotien rakentaminen - Kiellettyä!

Edellisen virkkeen kirjoitettuani, en oikeastaan tiedä onko Voikukkakaupunki dystopia vai utopia. Ehkä niillä ei olekaan mitään eroa.

    Voikukkakaupunki alkaa tilanteessa, missä perustuslaki kieltää Suomessa kaikki fyysiseen ympäristöön kohdistuvat muutokset. Ei saa rakentaa yhtään uutta taloa, ei yhtään uutta maantietä, rautatietä, lentokenttää, mökkiä tai perunamaata. Yhteiskunta on seisautettu vuoden 2030 spesifisyyteen. Monesta utopia/dystopiafiktiosta poiketen tässä tarinassa eletään lähitulevaisuutta, koska se on mahdollinen, uskottava vaikka ei kovin todennäköinen.

    Miten Voikukkakaupunkiin on päädytty saa jäädä luonnostelun asteelle. Voikukkakaupunki on siis sekä kaupungin nimi että suunnitellun teoksen nimi.

   Oleellista on, että yhteiskunnassa on tehty yllättävä, pehmeä vallankumous. Erilaiset paikallisyhdistykset, kaikenkarvaiset NIMBY-porukat jotka vastustavat kaupunkien ja kylänraittien muuttamista, täydennysrakentamista ja kaupungin kasvamista, ovat yllättäen saavuttaneet ehdottoman ja merkittävän suuren enemmistön parlamentissa. Ehkä ne saivat ratkaisevassa äänestyksessä vahvaa tukea kulutusyhteiskunnan vastustajilta, uudelta ”linkolalaiselta” puolueelta, joka halusi kääntää historian pyörää 200 vuotta taaksepäin.

    Teknisesti vallankumous onnistui nettiäänestyksillä, koska perinteisen vaalien äänestysprosenttien laskiessa piti tehdä jotakin, ja se ”jotakin” tarkoitti lippuäänestyksistä luopumista ja siirtymistä täydellisesti nettiäänestyksiin.

    Tässä tarinassa menneisyyttä ei kuitenkaan tarvitse kuvata eikä perustella. Se oli ja meni. Nykyisyys, muutoksen kieltävä perustuslaki saatiin läpi eduskunnassa riittävällä enemmistöllä ja sen mukaisesti Voikkukkakaupungissa eletään.

Kun katsoo Ylellä uusintana esitettävää Foylen sota tv-sarjaa huomaa - nyt kun pystyy keskittymään henkilösuhdedraaman takana kerrottuihin aiheisiin - kuinka älykkäästi käsikirjoittaja käy yksityiskohta kerrallaan läpi konkreettisia, ”arkipäiväisiä” aiheita. Toinen maailmansota on tietysti dramaattinen, poikkeuksellinen kehys, mutta itse aiheet voisivat olla miltä aikakaudelta, mistä yhteiskunnasta tahansa. Niissä korostuu elokuvan päähenkilön, inhimillisen poliisimiehen silmin nähtynä ihmisten taipumus suvaitsemattomuuteen, toisenlaisuuden vierastamiseen, henkilökohtaiseen ahneuteen. Niinpä Foylen sota on täynnä moraalisia kysymyksiä ketään moralisoimatta.

    Voikukkakaupungin kirjoittajan tulee (tai hän voi) ottaa tästä kerrontatavasta mallia teokselleen.

    Visio on laaja: Miten arkipäivä Voikukkakaupungissa sujuu, kun mitään ei saa muuttaa, kun yhtäkään huonetta ei saa rakentaa lisää; kun teitä ei voi rakentaa vaikka tukkipuita menisi maailmalle kaupaksi yllin kyllin; kun koulurakennukset pitää jättää tyhjilleen kun lapset ovat syntyneet jossain muualla; kun vanhempien asunnot täyttyvät jossain päin lapsista ja lapsien lapsista uudisrakentamisen loputtua; kun terveyskeskuksen liepeillä ihmiset asuvat teltoissaan odottaessaan pääsyä lääkärien pakeille (uusia terveysasemiahan ei saa rakentaa); kun suuret sairaalat ovat täysin tyhjiä, lääkärit ja hoitajat pelaavat pasianssia, koska potilaat ovat jossakin toisessa ”voikukkakaupungissa” eivätkä lääkärit ja hoitajat voi muuttaa potilaidensa luokse sillä eihän siellä ole tyhjiä asuntoja eikä uusia saa rakentaa?

    Tällaisessa viitekehyksessä Voikukakaupungin tarinan päähenkilö ja päähenkilöt tarkkailevat ihmisten elämää. Tässäkin päähenkilö voi olla poliisimies, sillä ihmiset eivät pysty elämään muuttumattomaksi julistetussa Voikukkakaupungissa rikkomatta lakeja, olematta ahneita, suvaitsemattomattomia, petollisia, jopa julmia toisiaan kohtaan arkipäivässä selviytyäkseen.

    Voikukkakaupunki on täynnä ihmisten tarinoita hyvässä ja pahassa. Voikukkakaupungin reunamailla, synkissä metsissä mustanpörssin kauppiaat rakentelevat metsien kätköön piilomajoja ihmisille ja poliisit yrittävät löytää niitä, aivan kuten tsaarin sotilaat yrittivät löytää suomalaisten piilopirttejä Isonvihan aikaan. Toisaalla Venäjältä Suomeen muuttanut Oleg Niputin haluaa siirtää omistamansa nakkikioskin Malmilta Oulunkylään missä ihmisiä liikkuu enemmän kuin Malmilla. Kaupunki hylkää siirtoanomuksen. Kiista päätyy lopulta juridisten mutkien kautta perustuslakivaliokuntaan, joka epää Niputinin aikeen vetoamalla perustuslain pykälään 22. Niputin ryhtyy nälkälakkoon nakkikioskinsa portailla.

    Vertauskuvallisesti Voikukkakaupungin tarina kertoo siitä, mitä tapahtuu kun linnulta leikataan siivet ja se pakotetaan tipsuttelemaan ruohikossa etanoiden ja rottien seassa.

Kyösti Salovaara, 2021.
Moottoriajoneuvoväylien rakentaminen - Verboten!

Tämän pidemmälle en anna ohjeita enkä vihjeitä.

    Tiedän, tai ainakin luulen, että Voikukkakaupungin kirjoittamisesta tulee valtava urakka, mutta jos se onnistuu, siihen voi kirjoittaa vaikkapa kymmenen osaa satoine ihmiskohtaloineen.

    Mielikuvitusta tietysti tarvitaan.

    Uskon että se löytyy!

    Tulevaisuus on tässä, näissä sanoissa.

    Voikukkakaupungin ensimmäisessä virkeessä, tai ensimmäisessä kuvassa,  sanat/kamera avautuvat laajaan voikukkaketoon ja koiranputkea kasvavaan kaupunkipuistoon noustakseen sitten korkealle kaupungin päälle kuvaan, mistä värit ovat kadonneet ja elämän äänet kaikonneet.

Kyösti Salovaara, 2021.
Täydennysrakentaminen - Prohibido!

Par laakii pakkii

[Eteenpäin, makso mitä makso!]

Kyösti Salovaara, 2020.

Emme säntäile sinne tänne kuin koiranpennut.

    -Hercule Poirot tv-elokuvassa Three Act Tragedy, 2010.

Erehdyksen välttämiseksi: sanoja voi kirjoittaa kirjoittamatta kirjakieltä.

    Todellisuutta on vaikea selittää käyttämättä sanoja, mutta sanat eivät sinänsä ole todellisuus. Todellisuus on olemassa, vaikka kukaan ei sanoisi mitään eikä kirjoittaisi ensimmäistäkään sanaa.

    Kaikki muuttuu, sanoi Herakleitos. Samaan virtaan ei voi astua kahdesti.

    Mikään ei lopulta muutu, sanoi Parmenides. On jotakin mikä pysyy, yksi kokonaisuus.

    Tästä päästään Platoniin, joka kaiketi yhdisti molemmat ajattelijat. Ei pidä luulla vaan tietää. Jatkuvan muutoksen takaa löytyy muuttumattomuus. Luonnonlait, esimerkiksi. Kaikki mikä on aidosti hyvää, on Platonin mielestä muuttumatonta. Entä paha? Onko myös se muuttumatonta, ikuista?

    Par laakii pakkii, sanottiin ennen Kotkassa, kenties muuallakin. Eteenpäin, makso mitä makso! Siinä välissä sitten ajatus: tärkeää ei ole oleminen vaan prosessi. Tai kokonaisuuden hahmo, niin kuin Platon ajatteli.

Miksi puhua Platonin ajatuksista 2400 vuotta niiden esittämisen jälkeen? Onko muka joku Platonin ilmaisema asia, joku huomio, joku idea yhä erittäin kiinnostava tai jopa oleellinen valokaapeleiden, tietokoneiden, sosiaaliturvan, yksilönvapauden ja älykkäiden kännyköiden maailmassa?

    Suhteeni Platoniin on etäinen, mutta innostunut. Osaan poimia hänen ajatuksistaan vain sirpaleita, kuin rusinoita sivistyksen suuresta ja muodottomasta pullasta. Ymmärrän kohtuullisen vähän, ja kenties senkin vähän väärin.

    Jäin miettimään satunnaista suhdettani Platoniin luettuani heinäkuun viimeisenä päivänä Gregoriuksen blogia Jotakin syötäväksi kelvotonta, missä Gregorius kirjoitti Platonin Valtion herättämistä tunteista ja ajatuksista.

    ”Periaatteessa tässä [Platonin Valtiossa] suunnitellaan millainen olisi ihanneyhteiskunta”, Gregorius sanoi, ”mutta kun kaikki liittyy kaikkeen, käsitellään poliittisia järjestelmiä laajemminkin, yhdistellään niitä yksilöpsykologiaan (jonka yhteydessä sitten tulee sitä minua kiinnostanutta sielukäsitystä), etiikkaan ja kasvatukseen, ja toisaalta viitataan Platonin ideamaailmaan, tietoteoriaan, esitellään luolavertaus jne jne. eli aikamoinen valikoima aiheita, jotka kattavat (ja perustavat) aika ison osan filosofian perinnettä.”

    Gregorius myös huomautti, ettei Platon käsittele Valtiossa asioita systemaattisesti – ja tämähän lienee nykykäsitys Platonin teksteistä. ”Keskeisenä pointtina siis kysymys hyvästä yhteiskuntamallista ja hyvästä elämästä muutenkin, varhainen utopiamalli”, Gregorius sanoi.

    Jo tässä riittää pohdittavaa.

Kyösti Salovaara, 2020.

Englantilainen filosofi Simon Blackburn julkaisi 2000-luvun alussa tutkielman Platonin Valtiosta, vaikka hän ei pitänytkään filosofin ajatuksista, puhumattakaan miehestä itsestään, jos Platonista miehenä nyt mitään tiedetään. Onko mies kuitenkin ajatuksiensa kuva?

    Kirjansa alussa Blackburn lainaa Alfred North Whiteheadia, joka vuonna 1929 teoksessa Process and Reality vetäisi Platonin merkityksestä sittemmin yhä uudestaan siteeratun johtopäätöksen: ”Varmin yleinen luonnehdinta eurooppalaisesta filosofisesta perinteestä on, että se koostuu sarjasta alaviitteitä Platonin kirjoituksiin. En tarkoita tällä suunnitelmallista ajatusrakennelmaa, jonka tutkijat ovat epäröivästi hänen kirjoituksistaan uuttaneet, vaan viittaan niihin siroteltujen ideoiden rikkauteen.”

    Niinpä, Platonista jokainen löytää haluamansa – joko ihailtavaksi tai vihattavaksi.

    Myös Blackburn myöntää, vähän vastentahtoisesti, että Platonin Valtiosta voi todellakin poimia siihen ripoteltuja rikkaita ideoita. ”Mutta kyse ei ole pelkästään tästä”, Blackburn jatkaa, ”sillä hämmästyttävintä on Platonin tavoitteen ihmeellinen puhtaus, hänen sinnikkyytensä saada vastaus yhteen ainoaan kysymykseen - miten meidän tulee elää - piittaamatta kaikista vaikeuksista, perusteluista jotka saattavat vaikuttaa mielikuvituksellisilta, myyteistä jotka saattavat vaikuttaa häiritseviltä ja vertauksista, joiden hyödyllisyys on kiistanalainen, unohtamatta koskaan palata tämän yhden kysymyksen ääreen.”

    Miten meidän tulee elää?

    Siinäpä vasta kysymys!

    Platon luo idean viisaiden filosofien johtamasta utopiasta, mutta hän ei tietenkään määrittele millainen tuo utopia lopulta on.

    Mutta jo utopian tavoittelu on saanut Karl Popperin kaltaisen filosofin suuttumaan. Popper piti teoksessaan Avoin yhteiskunta ja sen viholliset (1945) Platonia totalitarismin isänä (toisena isänä Popperin ajatuksissa oli tietenkin Karl Marx) ja jopa natsi-Saksan atavistisena määrittelijänä.

    Samalla kun Popperin ajatuksissa on itua - sillä eihän Platon yritä määritellä mitään avointa demokraattista yhteiskuntaa - hänen arvionsa Platonista on kohtuuton. Niinpä Blacburn heittää, että Popperin jälkeen Platon-tutkimus on keskittynyt todistamaan, että Popper oli väärässä. Onko muka Platon vastuussa siitä mitä Hitler teki Saksassa tai siitä miten Stalin tapatti ihmisiä Neuvostoliitossa?

    Utopiat ovat toki vaarallisia, koska ne eivät salli vaihtoehtoisille tulevaisuuksille mahdollisuutta. On kuitenkin mielenkiintoista, että nykyään, oikeastaan 1900-luvulta alkaen, Platonin utopian kaltaisia ihanteellisia ajatusmalleja ei kukaan esitäkään. ”Totuus on”, Blackburn sanoo, ”että me olemme taipuvaisia suhtautumaan suopeammin sellaisiin teoksiin [utopioihin], joissa kaikki on mennyt pieleen ja joissa pahimmat pelkomme ovat käyneet toteen - me emme pidä kirjoista, jotka pukevat sanoiksi kirjoittajan unelmat ja ihanteet, vaan kirjoista, jotka kuvastavat ja selventävät pelkojamme, kuten George Orwellin Vuonna 1984 eittämättä tekee. Helvetin maalaaminen on poikkeuksetta helpompaa kuin taivaan maalaaminen.”

Melko tasan 30 vuotta sitten silloinen Tampereen yliopiston matematiikan ja yhteiskuntatieteiden metodologian professori Yrjö Ahmavaara julkaisi Helsingin Sanomien kulttuuriosastossa haastavan kirjoituksen otsikolla Matematiikka on todellisuuden perustiede – Roger Penrosen tiedepoliittinen kapina.

    Artikkelissa Ahmavaara kuvasi Roger Penrosen - joka tunnetaan mm. mustien aukkojen ”löytäjänä” ja "laatoistaan", ks. romaanin 2112 kansikuva - käsitystä matematiikan ”platonismista”. Penrosen mielestä matematiikka on enemmän kuin vain yksi muodollinen kieli muiden kielien joukossa. Tässä hän jatkaa mm. Gödelin ajatuksien viitoittamalla tiellä. On olemassa, kuin annettuna, jokin totuus, joka ei riipu ihmisen havainnoista eikä ajatuksista eikä hänen käyttämästään kielestä. Matemaattisia kaavoja ei tarvitse keksiä, ne pitää vain löytää, koska ne ”ovat olemassa” ihmisen ajatuskyvystä ja havainnoista riippumatta.

    ”Onko todellisuus itse matemaattinen ja matematiikka siten todellisuuden perustiede?” Ahmavaara kysyi Penrosea luettuaan.

    Ahmavaaran artikkelista innostuneena ostin Roger Penrosen teoksen The Emperor’s New Mind samana vuonna, lokakuussa 1990.

    Lienen lukenut Penrosen vaikeatajuista kirjaa sieltä sun täältä, koska olen alleviivannut mm. seuraavan Penrosen tunnustuksen:

    ”En ole salaillut sympatisoivani vahvasti platonistista näkemystä, että matemaattinen totuus on absoluuttinen, ulkopuolinen ja ikuinen eikä perustu ihmisen laatimiin kriteereihin, ja että matemaattiset objektit ovat ikuisia itsessään riippumatta ihmisten yhteiskunnasta tai sen erityisistä fysikaalisista kohteista.”

Helsingin Sanomat, 26.8.1990.

Jos Platon uskoikin universaaliin totuuteen - siihen että sanojen ja pinnallisten havaintojen takana on jotakin ikuista mikä pitää tietää eikä vain luulla - hänen kirjoituksensa ovat kelvanneet kaikenlaisille ajattelijoille. Tietämisen tarpeesta syntyi ajatus todellisuuden tutkimisesta.

    Holger Thesleffin mielestä ”Platon halusi härnätä ja provosoida, mutta hän halusi provosoida vain asiaa jotenkin tuntevia intellektuelleja”. Platon halusi muotoilla filosofisen ihmisen. Thesleff sanoo, että Platonin ensisijainen tavoite oli provosoida kuulijoitaan ajattelemaan ”mitä?”-kysymyksen ja ”täytyisi”-asenteen ympärillä niissä kehyksissä, joissa ihminen nimenomaan kaupunkivaltiossa toimii. "Tämä ajattelu edellytti yhä enemmän tutkimuksia, selvityksiä, ymmärrystä maailmasta ja osittain tämän ymmärryksen suhteuttamisesta ihmisen toimintamalleihin."

    Platon siis uskoi viisaiden filosofien hallitsemaan valtakuntaan, mutta ei ollut niin naiivi, että olisi uskonut täydellisesti viisaiden olemassaoloon tai että niin viisaita tulisi koskaan olemaankaan.

    Tässä mielessä Popper yksinkertaisti ja ymmärsi väärin Platonin ajatusmaailman pontimet.

    Kun nykyään vaaditaan, että maallikot (ja poliitikot) kuuntelevat kiltisti asiantuntijoita näiden ajatuksia kritisoimatta, niin eikö Platon kehota aivan toisenlaiseen käyttäytymiseen? Tietenkään meidän ei pidä ajatella, että kovat tieteet (luonnontieteet) ovat vain yksi mielipide muiden joukossa, mutta meidän, jopa maallikoiden, kannattaisi suhtautua valppaasti yhteiskuntatieteilijöiden ja ekonomistien (= "pehmeän" tieteen) puheisiin ja väitteisiin ja harrastaa tervettä kritiikkiä aina kun se tuntuu aiheelliselta. Emmekö me, nykyjan ihmiset, kaikki ole ”oppineita”, jopa filosofeja?

    Platon ei kaikesta päätellen ollut vain yhden ajatuksen julistaja.

    Ironista on, että hänen ajatuksensa kiersivät modernin "lännen" käyttöön bysanttilaisten ajattelijoiden avittamana, islamin kulttuurin kautta, sillä esim. keskiajalla Platonia saattoi lukea vain latinaksi ja arabian kielellä. Platonin Valtion ensimmäinen englanninkielinen laitos julkaistiin vasta 1800-luvulla.

    Mutta sittemmin, niin kuin Pauliina Remes sanoo esseessään teoksessa Klassiset poliittiset ajattelijat, Platon on kelvannut kaikensorttisille maailmanparantajille.

    ”Radikaaliutensa vuoksi Platon on istunut hyvin kaikenlaisten reformistien käteen”, Remes muistuttaa. ”Platonia ovat pitäneet oppi-isänään niin Ranskan vallankumoukselliset, kansallissosialismia edeltäneet saksalaiset ajattelijat, kommunistit, feministit kuin brittiläiset liberalisti-idealistitkin. Toisaalta vastustuskin on ollut laajaa ja sen suunnat yhtä ristiriitaisia. Platonista on tehty arkkityyppinen totalitaristi ja antidemokraatti, mutta myös vaarallinen vapaa-ajattelija.”

Mikä on ikuista, mikä ohimenevää?

    En tiedä.

    Mutta eikö kuulosta aika modernilta ja alati ajankohtaiselta kirjoittaa, niin kuin Platon kirjoittaa Valtiossa: ”Kun ihminen satuttaa sormensa, hänen koko ruumiinsa… tuntee iskun ja kärsii kokonaisuudessaan yhdessä kipeytyneen osan kanssa… parhaiten järjestetty valtio muistuttaa todella tällaista ihmisruumista. - Ja kun jollekulle kansalaiselle tapahtuu jotakin hyvää tai pahaa, niin juuri tällainen valtio ilmoittaa pitävänsä asianomaista osanaan ja iloitsee tai kärsii kokonaisuudessaan yhdessä hän kanssaan.” (Suom. 1991.)

    Siispä:

    Par laakii pakkii,

    mutta eteenpäin, makso mitä makso!

---

Simon Blackburn: Platonin valtio. (Plato’s Republic – A Biography, 2006.) Suom. Kimmo Paukku. Ajatus Kirjat, 2007.

Roger Penrose: The Emperor’s New Mind. Concerning Computers, Minds and The Laws of Physics. Vintage, 1990.

Platon: Valtio. Suom. O.E. Tudeer. Otava, 1972.

Pauliina Remes: Platon. Teoksessa Klassiset poliittiset ajattelijat. Toim. Petri Koikkalainen & Paul-Erik Korvela. Vastapaino, 2012.

Holger Thesleff: Platonin arvoitus. Gaudeamus, 2011.

Unelmilla ei ole siipiä

[vaan propelli!]

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.

Pitäisi olla niukempi: sanoa vähemmän, ajatella enemmän.

    Mutta se on vaikeaa. Ajatteleminen ottaa päähän.

    Sitä paitsi, voiko sanoitta ajatella?

    Tekosyitä. Seurauksia. Sattumuksia.

    Odottelen ensimmäisten tervapääskyjen kirkaisuja.

    Suomessa.

    Muualla on jo toisin.

”Vain unelmilla on siivet”, laulaa Pelle Miljoona, ”olen oppinut tyytymään siihen.”

    On oppinut.

    Juuri muuta järkeä ei tuossa laulussa olekaan.

    Ei kannata mainita.

    Jos olisi oppinut enemmän, tietäisi että lentokoneessakin on siivet, myös pääskysellä ja kärpäsellä. Kimalaisellakin on siivet, vaikka epäillään ettei niiden turvin pysy ilmassa.

    Kimalainen kuitenkin pysyy, ehkä tahdonvoimalla.

Unelmat ja utopiat – syleilevät toisiaan. Jossakin kaukana, aavan meren tuolla puolen.

    Jos unelman löytämiseen tarvitaan siivet, sen tavoittaminen lienee mahdotonta. Unelmien pellon yli ei voi lentää, se pitää kävellä, askelin. Tai sitten ajaa sellaisella autolla, joka kulkee polttoaineella eikä haaveilla.

    Kuulostaa kyyniseltä.

    Ei ole tarkoitus.

    Unelma, jos sellainen on, on liikettä, ei päämäärä. Propelli helpottaa matkan taittamista. Ja vaatimattomuus.

    ”Tärkeää ei ole perille pääseminen, koska perille ei voida päästä”, kirjoitti Mauno Koivisto vuonna 1971, ”vaan tärkeää on suunta, pyrkimys, liikkeelläolo.”

    Koivisto on tuon sortin sosialisti, ”bernsteinilainen”.

Onni ja unelmat ovat yksityisasia, ei poliittinen.

    Silti niistä syntyy politiikkaa.

    Ralf Dahrendorf varoitti utopioiden totalitaarisesta luonteesta. Utopia on ”ei-missään” ja siksi se on täydellinen, vaihtoehdoton. Onko unelmalla samanlainen painolasti? Kun sen kohtaa, kun sateenkaaren pää iskee sääreen, onko kaikki jo menetettyä, taakse jäänyttä?

    Niin kuin kävi Jay Gatsbylle F. Scott Fitzgeraldin romaanissa Kultahattu.

    Köyhästä Gatsbystä tuli rikas kepulikonstein. Hän tavoitteli rikkaan perheen tytärtä, Daisya. Sillä hetkellä kun hän vihdoin sai Daisyn autoonsa, kaikki romahti, meni pois.

    ”Hän oli kulkenut pitkän matkan saapuakseen tälle siniselle nurmikentälle, ja hänen haaveensa oli silloin täytynyt tuntua olevan niin lähellä toteutumistaan, että sen olisi miltei mahdotonta enää liukua hänen käsistään. Hän ei tietänyt, että se oli jo jäänyt hänen taakseen, jonnekin suurkaupungin takaiseen suureen pimeyteen, missä laajat lakeudet loittonivat yöhön.”

    Gatsby rikastui epämääräisillä liiketoimilla, mutta hän ei särkynyt moraalisesti, toisin kuin Daisy, jolle moraali oli vain rahan kilahtelua, jopa silloin kun hän puhui:

    ”Hänen äänensä on täynnä rahaa, sanoi Gatsby äkkiä.

    Siinä se oli. En ollut ymmärtänyt sitä koskaan aikaisemmin. Se on täynnä rahaa – siinä oli se ehtymätön viehätys, joka hänen puheessaan pulppusi, sen kilinä ja sen symbaalihelke … Korkealla valkeassa palatsissa kuninkaan tytär, kultainen neito ...”

Pitäisi olla liikkeessä eikä kuvitella että päämäärä pysyy paikallaan.

    Kuviteltuun päämäärään asettautuminen saattaa johtaa suvaitsemattomuuteen, väkivaltaan, toisin ajattelevien sortamiseen. 

    Kuulostaa toki komealta, kun Bertolt Brecht kirjoittaa vallankumouksellisesta, joka pöytään istuessaan tuo sinne tyytymättömyyden, mutta miten sujuu elämä noin tyytymättömältä ihmiseltä? Mihin päätyy se joka uskoo, että unelma pitää tavoittaa hinnalla millä hyvänsä?

    Mitä lähemmäksi pääset, sitä kauempana unelma on. Ellet sitten polta siipiäsi Ikaroksen tavoin.

    Utopisti voi etsiä taivaan valtakuntaa menneisyydestä tai tulevaisuudesta, sanoi Karl Popper. Hän voi saarnata paluuta luontoon tai astumista rakkauden ja kauneuden maailmaan.

    Vetoomus kohdistetaan kuitenkin aina tunteeseen eikä järkeen, Popper lisäsi. ”Jaloimmatkin aikomukset taivaan tuomisesta maan päälle johtavat vain sen tekemiseen helvetiksi – sellaiseksi helvetiksi, jonka ainoastaan ihminen kykenee valmistamaan kanssaihmiselleen.”

    Mutta maailmanparantaja ei luovuta. Silläkin uhalla että…

    ”Ei ystäväni”, lauloi Aulikki Oksanen 1970-luvun taitteessa häpeilemättä, ”niin kauan kuin / leivästä jää reikä leipojan käteen, / jääköön rakkaudesta puhuminen / pastorien houreiksi.”

    Oksasen unelmilla oli siivet, kuviteltuun paratiisiin piti kiiruhtaa. Valkoisia valheita pilven reunalla. Utopian punainen hehku. Vaihtoehdottoman unelman harha.

    Kenen joukoissa seisot?

    Lauantaina seisoin Itäkeskuksen Prismassa kassajonossa ja ihmettelin: Kylläpä suomalaisilla on rahaa!

    On ”leipojan” käteen jäänyt muutakin kuin reikä.

Maailma on niin kuin on.

    Sanaton ei puhu. Ajatteleeko?

    Onneton vaikenee. Yksinäinen sulkee oven ja laskee verhot.

    Poliitikko vetoaa kanssaihmisten pahoinvointiin. Jos se puuttuu, se tehdään, sanotaan ajattelematta seurauksia.

    Unelmilla ei ole siipiä. Toisin väitetään.

    Maailma ei kulje takaperin.

    Paitaa ei pidä vetää päälle nurinpäin.

    Rauhoitu!

    huudahtaa Harri Kaasalainen kapinoitsijalle.

    Et sinä voi iskeä yhteiskuntaa

    vyön alle.

    Yhteiskunnalla on henkselit.

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.

_______________________________________

Bertolt Brecht: Runoja 1914 -1956. Suom. Brita Polttila. Tammi, 1973.

Ralf Dahrendorf: Huomisen Eurooppaan. (Reflections on the Revolution in Europe, 1990.) Suom. Anna Salo. Kirjayhtymä, 1991.

F. Scott Fitzgerald: Kultahattu. (The Great Gatsby, 1925.) Otava, 1974.

Harri Kaasalainen: Kapinoitsijalle. Kokoelmassa Uuden runon kauneimmat I. Otava 1970.

Mauno Koivisto: Tästä lähtien. Kirjayhtymä, 1981.

Museo Automovilistico y de la Moda, Malaga: Propelliauto Helicron 2, Ranska 1932.

K.R. Popper: The Open Society and its Enemies. Vol II, 1943. Routledge, 1990.