torstai 4. toukokuuta 2017

Unelmilla ei ole siipiä

[vaan propelli!]

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.

Pitäisi olla niukempi: sanoa vähemmän, ajatella enemmän.
    Mutta se on vaikeaa. Ajatteleminen ottaa päähän.
    Sitä paitsi, voiko sanoitta ajatella?
    Tekosyitä. Seurauksia. Sattumuksia.
    Odottelen ensimmäisten tervapääskyjen kirkaisuja.
    Suomessa.
    Muualla on jo toisin.


”Vain unelmilla on siivet”, laulaa Pelle Miljoona, ”olen oppinut tyytymään siihen.”
    On oppinut.
    Juuri muuta järkeä ei tuossa laulussa olekaan.
    Ei kannata mainita.
    Jos olisi oppinut enemmän, tietäisi että lentokoneessakin on siivet, myös pääskysellä ja kärpäsellä. Kimalaisellakin on siivet, vaikka epäillään ettei niiden turvin pysy ilmassa.
    Kimalainen kuitenkin pysyy, ehkä tahdonvoimalla.


Unelmat ja utopiat – syleilevät toisiaan. Jossakin kaukana, aavan meren tuolla puolen.
    Jos unelman löytämiseen tarvitaan siivet, sen tavoittaminen lienee mahdotonta. Unelmien pellon yli ei voi lentää, se pitää kävellä, askelin. Tai sitten ajaa sellaisella autolla, joka kulkee polttoaineella eikä haaveilla.
    Kuulostaa kyyniseltä.
    Ei ole tarkoitus.
    Unelma, jos sellainen on, on liikettä, ei päämäärä. Propelli helpottaa matkan taittamista. Ja vaatimattomuus.
    ”Tärkeää ei ole perille pääseminen, koska perille ei voida päästä”, kirjoitti Mauno Koivisto vuonna 1971, ”vaan tärkeää on suunta, pyrkimys, liikkeelläolo.”
    Koivisto on tuon sortin sosialisti, ”bernsteinilainen”.


Onni ja unelmat ovat yksityisasia, ei poliittinen.
    Silti niistä syntyy politiikkaa.
    Ralf Dahrendorf varoitti utopioiden totalitaarisesta luonteesta. Utopia on ”ei-missään” ja siksi se on täydellinen, vaihtoehdoton. Onko unelmalla samanlainen painolasti? Kun sen kohtaa, kun sateenkaaren pää iskee sääreen, onko kaikki jo menetettyä, taakse jäänyttä?
    Niin kuin kävi Jay Gatsbylle F. Scott Fitzgeraldin romaanissa Kultahattu.
    Köyhästä Gatsbystä tuli rikas kepulikonstein. Hän tavoitteli rikkaan perheen tytärtä, Daisya. Sillä hetkellä kun hän vihdoin sai Daisyn autoonsa, kaikki romahti, meni pois.
    ”Hän oli kulkenut pitkän matkan saapuakseen tälle siniselle nurmikentälle, ja hänen haaveensa oli silloin täytynyt tuntua olevan niin lähellä toteutumistaan, että sen olisi miltei mahdotonta enää liukua hänen käsistään. Hän ei tietänyt, että se oli jo jäänyt hänen taakseen, jonnekin suurkaupungin takaiseen suureen pimeyteen, missä laajat lakeudet loittonivat yöhön.”
    Gatsby rikastui epämääräisillä liiketoimilla, mutta hän ei särkynyt moraalisesti, toisin kuin Daisy, jolle moraali oli vain rahan kilahtelua, jopa silloin kun hän puhui:
    ”Hänen äänensä on täynnä rahaa, sanoi Gatsby äkkiä.
    Siinä se oli. En ollut ymmärtänyt sitä koskaan aikaisemmin. Se on täynnä rahaa – siinä oli se ehtymätön viehätys, joka hänen puheessaan pulppusi, sen kilinä ja sen symbaalihelke … Korkealla valkeassa palatsissa kuninkaan tytär, kultainen neito ...”


Pitäisi olla liikkeessä eikä kuvitella että päämäärä pysyy paikallaan.
    Kuviteltuun päämäärään asettautuminen saattaa johtaa suvaitsemattomuuteen, väkivaltaan, toisin ajattelevien sortamiseen. 
    Kuulostaa toki komealta, kun Bertolt Brecht kirjoittaa vallankumouksellisesta, joka pöytään istuessaan tuo sinne tyytymättömyyden, mutta miten sujuu elämä noin tyytymättömältä ihmiseltä? Mihin päätyy se joka uskoo, että unelma pitää tavoittaa hinnalla millä hyvänsä?
    Mitä lähemmäksi pääset, sitä kauempana unelma on. Ellet sitten polta siipiäsi Ikaroksen tavoin.
    Utopisti voi etsiä taivaan valtakuntaa menneisyydestä tai tulevaisuudesta, sanoi Karl Popper. Hän voi saarnata paluuta luontoon tai astumista rakkauden ja kauneuden maailmaan.
    Vetoomus kohdistetaan kuitenkin aina tunteeseen eikä järkeen, Popper lisäsi. ”Jaloimmatkin aikomukset taivaan tuomisesta maan päälle johtavat vain sen tekemiseen helvetiksi – sellaiseksi helvetiksi, jonka ainoastaan ihminen kykenee valmistamaan kanssaihmiselleen.”
    Mutta maailmanparantaja ei luovuta. Silläkin uhalla että…
    ”Ei ystäväni”, lauloi Aulikki Oksanen 1970-luvun taitteessa häpeilemättä, ”niin kauan kuin / leivästä jää reikä leipojan käteen, / jääköön rakkaudesta puhuminen / pastorien houreiksi.”
    Oksasen unelmilla oli siivet, kuviteltuun paratiisiin piti kiiruhtaa. Valkoisia valheita pilven reunalla. Utopian punainen hehku. Vaihtoehdottoman unelman harha.
    Kenen joukoissa seisot?
    Lauantaina seisoin Itäkeskuksen Prismassa kassajonossa ja ihmettelin: Kylläpä suomalaisilla on rahaa!
    On ”leipojan” käteen jäänyt muutakin kuin reikä.


Maailma on niin kuin on.
    Sanaton ei puhu. Ajatteleeko?
    Onneton vaikenee. Yksinäinen sulkee oven ja laskee verhot.
    Poliitikko vetoaa kanssaihmisten pahoinvointiin. Jos se puuttuu, se tehdään, sanotaan ajattelematta seurauksia.
    Unelmilla ei ole siipiä. Toisin väitetään.
    Maailma ei kulje takaperin.
    Paitaa ei pidä vetää päälle nurinpäin.
    Rauhoitu!
    huudahtaa Harri Kaasalainen kapinoitsijalle.
    Et sinä voi iskeä yhteiskuntaa
    vyön alle.
    Yhteiskunnalla on henkselit.


                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.

_______________________________________

Bertolt Brecht: Runoja 1914 -1956. Suom. Brita Polttila. Tammi, 1973.
Ralf Dahrendorf: Huomisen Eurooppaan. (Reflections on the Revolution in Europe, 1990.) Suom. Anna Salo. Kirjayhtymä, 1991.
F. Scott Fitzgerald: Kultahattu. (The Great Gatsby, 1925.) Otava, 1974.
Harri Kaasalainen: Kapinoitsijalle. Kokoelmassa Uuden runon kauneimmat I. Otava 1970.
Mauno Koivisto: Tästä lähtien. Kirjayhtymä, 1981.
Museo Automovilistico y de la Moda, Malaga: Propelliauto Helicron 2, Ranska 1932.
K.R. Popper: The Open Society and its Enemies. Vol II, 1943. Routledge, 1990.
Lähettänyt klo
Tunnisteet: , , , , , ,

9 kommenttia:

  1. Pekka Turunen6. toukokuuta 2017 klo 18.53

    Olen luonteeltani ajattelija. Pohdiskelen maailman menoa ihan luonnostani, siihen mitenkään pyrkimättä. Ja kyllähän se ajattelu tapahtuu sanojen kautta, vaikka kyllä kai joku yleinen taso ajattelusta toimii ilman sanojakin. Tehokkain tapa selkeyttää ajatuksiaan, olen huomannut, on kirjoittaa ne ylös. Siis kuten juuri nyt, tässä näin.

    Sattumalta luin juuri Leif Salménin esseen "Tappavat utopiat" (kokoelmassa "Maanalainen moskeija"). Siinä hän pohdiskelee ihmisen taipumusta tavoitella mahdottomia utopioita ja aiheuttaa näin tehdessään paljon pahaa. Miksi, kysyy Salmén, "meille on niin vaikeaa säilyttää vaatimaton realismi kaikissa tekemisissämme ja sanomisissamme?".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyösti Salovaara7. toukokuuta 2017 klo 12.02

      Niin että miksi? Hyvä kysymys.

      Tarvittaisiin varmaankin tuhasivuinen kirja tuon miettimiseen. Ja tulisiko sittenkään valmista?

      Hieman tylsästi voi sanoa, että samalla kun on hienoa, että toiset ihmiset haluavat kehittää tuhatvuotista valtakuntaa - että heillä on jonkinmoinen tarkka käsitys parhaasta mahdollisesta maailmasta - näiden utopistien pitäisi muistaa, että ihmisellä, kullakin tahollaan, on vain yksi elämä elettävänään (ainakin sellainen josta me voimme keskustella) eikä sitä koskaan pitäisi uhrata utopian rakentamiseen. Ketään ei voi vaatia luopumaan omasta elämästään - ei minkään kuvitellun paremman maailman puolesta.

      Poista
  2. Ripsa7. toukokuuta 2017 klo 22.16

    Pekka, Kyösti: tuosta tuli mieleen, postauksesta, mistä oli puhe muutama aika sitten, suomalainen demaripuolue. Kaikissa maissa on omanlaisensa sosialistit ja omanlaisensa liberaalit ja sitten vielä konservatiivit.

    Juuri viikonlopulla Saska Saarikoski taisi Hesarissa puhua demareiden puolesta. Että suomalaisilla on semmoinen kuluneen samettisohvan tapainen puolue, joka pitää suomalaiset jotenkin rauhallisella kurssilla.

    Katselen televisiosta Ranskan vaaliohjelmaa, tai se loppui jo ja alkoi porilaisten tekemä Täällä Pohjantähden alla ja ajattelen nyt tällä kertaa että toivottavasti eurooppalaiset osaavat hoitaa maanosansa asiat paremmin kuin ne Yhdysvaltojen amerikkalaiset sen Pohjois-Amerikan asiat.

    Tuntui hyvältä ajatella olevansa eurooppalainen. Olisi hyvä osata hoitaa asioita yhdessä. Pitäisi olla kaikesta pahasta huolimatta optimistinen. Ei kai sillä sinisilmäisyyttä tarkoiteta, toivottavasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyösti Salovaara8. toukokuuta 2017 klo 10.52

      Kyllä, eilen illalla tuntui lohdulliselta, kenties eurooppalaisuus saa taas suuntaa ja tarkoitusta olemukseensa.

      Poista
  3. Liisu8. toukokuuta 2017 klo 19.11

    Sama minulla. Tuli hyvä mieli, kun seurasi Ranskan vaaleja, ja niiden lopputulos oli mieluinen ja edusti jatkuvuutta, ei epävarmuutta ja uhkaa.

    Eilen aamulla kuuntelin radiota. Siinä haasteltiin Timo Torikkaa, näyttelijää, joka sanoi olevansa ajattelija, ja tutkivansa asioita. Hän puhui mm. äärellisen ja äärettömän kohtaamisesta, ja siitä miten se toteutuu monen asian kohdalla. Esim. kun ihmisen elämä, joka on kaikilla äärellinen, kohtaa kuolemassa äärettömän, se tuntui jotenkin lohdullisemmalta kuin että kuollut tungetaan maahan tai poltetaan. Samoin se selittää eri taiteiden aiheuttaman mieltä kohottavan kokemuksen jostain tavallista elämää suuremmasta. Esim. musiikissa on hiljaisuus contra ilmassa leijuvat äänet, kirjallisuudessa omat matalat ajatukset kohoavat ja alkavat liikkua sen sijaan että ovat jämähtäneinä paikallaan. Taide auttaa ihmistä. Sen koin viimeksi kun kävin täällä lukemassa kirjoitustasi, joka ylitti jollain tavoin tavanomaista ja tuntui taiteelta. Se sai tyhjän mieleni innostumaan. Huomasin miten kirjoittamalla voi sittenkin liikuttaa mieltä, ja samassa ajatukset alkavat kulkea oma-aloitteisesti omia teitään. Samat ajatukset jotka tuntuivat juuttuneen omaan mahdottomuuteensa ja kangistuneet pysyvästi elottomiksi ja tyhjiksi. Mutta mitä sitten seurasi, on ihan eri juttu. Ilmeisesti purin itsestäni pois vihaa, jota oli kertynyt aikamoinen määrä.
    Tämän kertaisella esseelläsi on minuun rauhoittava vaikutus. Kultahattu ja Brehctin sekä Aulikki Oksasen runot ovat tuttuja, Popper ihan vieras.

    VastaaPoista
  4. Marjatta Mentula8. toukokuuta 2017 klo 19.58

    Vive la democratie!
    Muuta ei tarvitse sanoa.

    VastaaPoista
  5. Ripsa8. toukokuuta 2017 klo 22.23

    Kyösti: "Yksilön ja yhteiskunnan vuorovaikutusalueelta löydämme *homo sociologicuksen*, ihmisen, joka esittää yhteiskunnan hänelle määräämiä rooleja." Dahrendorf 1967. Tulin tuossa miettineeksi miten paljon tuo vuorovaikutuksen suunta on pysynyt samana/muuttunut tuossa uudemmassa kirjassa.

    Ehkä kirja on ollut opiskelukirja, koska en muista siitä juuri mitään. Pääaineeni oli draama ja yksi sivuaineista sosiaalipsykologia. Paljon tuossa kirjassa tuntuu olevan kiukkua ja sitten toisaalta psykologisointia. Mutta oli hyvä että satuit mainitsemaan tämän sosiologin, koska olen muutenkin vähän väliä tämän kuoppaisen vuoden aikana tullut ajatelleeksi, olisiko meidän(kin) maailmamme selvempi, jos kaikenmaailman dosenteilla ja assistenteilla olisi kuulevaa yleisöä.

    Marjatta: demokratia taitaa olla välttämätön ehto sillekin, että ihminen voi ylläpitää sosiaalisia rooleja ja vaihdella niitä tarpeen mukaan. Aina välillä mietin kansalaisen ja sen psykologisen kuvan välistä eroa. Tai peräti että onko sitä.

    Kai on tärkeää sekin, että ei pidä tuudittautua tyytyväisyyteen, kun Ranskassa näytti käyvän hyvin. Euroopassa on semmoisia riesoja kuin Unkari ja Puola, esimerkiksi. Ainakin täällä on näkynyt uusia pakolaisia kaupungin keskustassa. Pakolaisuus on todennäköisesti kasvamassa eikä ainakaan vähentymässä.

    Eikä kesää tule tänä vuonna...

    VastaaPoista
  6. Pekka Turunen9. toukokuuta 2017 klo 0.00

    Yhdyn iloon ja helpotukseen Ranskan presidentinvaalien tuloksesta. Jokohan viimeinkin populismin aalto olisi laskemassa? Jokohan välillä muistettaisiin, että eurooppalaisuus voi olla mahdollisuus, ei ongelma.

    Olisivatko nämä brexitit ja trumpit tuottaneet jotain hyvääkin, jos äänestäjät ovat ymmärtäneet, että rajansa se on älyttömillä protesteillakin?

    On tietysti mahdoton vielä tietää mitä Macronin kausi tuo tullessaan. Toivo on kuitenkin taas herännyt.

    VastaaPoista
  7. Kyösti Salovaara9. toukokuuta 2017 klo 10.46

    Eurooppa-päivänä voisi vaikka lainata Olavi Paavolaista vuodelta 1929:

    ”Pakenin ’tuhatjärviä’ ja raikkaita havumetsiä ja aaltoilevia päivänkakkaraniittyjä löytääkseni bensiinisäiliöitä, nostorana- ja savupiippuaarnioita ja asfalttimaanteitä. Pakenin lannan ja vastakynnetyn mullan tuoksua löytääkseni savun ja kivihiilimurskan lemun. Pakenin ’hurskasta kurjuutta’ löytääkseni työmiehiä, jotka omistivat Citroënin ja osaavat algebraa. Pakenin ’vanhaa’ kauneutta ja runoutta löytääkseni sen uuden, jonka oma aikamme on luonut, joka on vain sille ominainen, joka päivä päivältä muuttuu yhä voitollisemmaksi ja hallitsevammaksi. Sillä onneton on se, joka ei ymmärrä omaa aikaansa eikä sitä rakasta.”

    Ironia on siinä, että kaikessa esteettisessä kiihkeydessään Paavolainen lopulta pakeni Suomeen, ja toisaalta se että tuolloin muualta etsitty nykyaika oli kohta täkälaista.

    VastaaPoista

Tilaa: Lähetä kommentteja (Atom)