Käsipohjaa

[kulttuurin lammikossa]

                                                                                                     Kyösti Salovaara, 2017.

Olen taas ajautumassa syville vesille.

    Tiedän.

    Altaan syvä pää vetää puoleensa, vaikka pitäisi tyytyä matalampaan. 
    Oikeastaan kannattaisi polskutella käsipohjaa hiekkarannassa. Se sopisi minulle paremmin. Siellä olisin kotona.

    Mutta hypätään nyt kuitenkin saappaisiin isompiin.

    Kompastumisen uhalla.

    Hupsis!

Viikko sitten torstaina Jukka Kemppinen kirjoitti blogissaan Markku Eskelisen proosakirjallisuuden historiaa käsittelevästä teoksesta Raukoilla rajoilla otsikolla Mielenkiintoista.
    On se.

    Kemppinen päätti juttunsa provokaatioon vertaamalla Eskelisen kirjaa Olavi Paavolaisen kirjoituksiin, jotka ovat Kemppisen mielestä röyhkeän pinnallisia. Siis eivät mitään hyvää.

    ”’Nykyaikaa etsimässä’ mutta myös Natsi-Saksan ja Etelä-Amerikan kuvaukset perustuvat samaan kuin 'Synkkä yksinpuhelu', röyhkeään tietämättömyyteen ja haluttomuuteen paneutua asioihin”, Kemppinen  naulasi Paavolaisen pinnallisen kirjoittamisen häpeäpaaluun. ”Dadaismin esittely on paljastavin. Olen käynyt läpi lähdeteokset. Paavolainen poimi hauskuuksia sieltä täältä ja jätti huomiotta kirjallisen proosan valtavat muutokset, jotka tapahtuivat ympärillä. Jopa Armas J. Pulla oli parempi kulttuurikriitikko kuin Paavolainen.”

    Armas J. Pullan rinnalle, ohi, Paavolaisen aikalaiskulttuurikriitikoista Kemppinen nostaa V.A. Koskenniemen, joka kirjoitti ”yllättävän syvällisesti” Kafkasta ja Proustista.

    Koska olen (tunnustan olevani) yliherkkä ajatukselle, että on olemassa ”korkeaa” kulttuuria ja matalampaa, syvää kultuuria ja pinnallista ja että ”korkea” ja ”syvällinen” ovat jotenkin arvokkaampaa kuin viihdyttävä ja pinnallinen, lähetin Kemppisen blogiin kommentin, jossa epäilin ajatusta ”paremmasta” kulttuurikritiikistä.

    ”Voipahan se Pulla olla ’parempi’ kulttuurikriitikko kuin Paavolainen, mutta kuka Pullaa lukee?" kysyin ja jatkoin: ”Paavolaista monikin, yhä. Toisekseen: miten joku voi olla ’parempi’ tai ’huonompi’ kulttuurikriitikkona? Jos/kun Paavolainen oli pinnallinen, niin hemmetin hyvin hän sai sen paperille, sen pinnallisuuden. Niin hyvin että kestää vieläkin lukea, joten onko se sitten lopulta ihan ’syvällistä’? Onko kulttuurissa, kirjallisuudessa loppujen lopuksi mitään ’syvällistä’ verrattuna ’pinnalliseen’? Jos on, kuka sen määrittelee? Lukijako? Vai herrat professorit yliopistoilla? Vai ajan epämääräinen hammas?”

    Tähän Jukka Kemppinen vastasi – vastaansanomattomasti – että ”helppo kysymys: kulttuuriesseistiikassa pinnallista on se, minkä on lukenut kirjan kannesta näyteikkunan läpi ja ymmärtänyt väärin. Syvällistä on se, minkä on lukenut oikeasti ja miettinyt vielä.”

    Paavolainen katseli Kemppisen mielestä väärien kirjojen kansia ja ymmärsi nekin väärin.

No, onko asia näin yksinkertainen?

    Vai ihan toisenlainen, monimutkaisempi?

    Nykyaikaa etsimässä oli hengästyttävä esseekokoelma ilmestyessään 1929. Se hengästyttää yhä. Tietysti Paavolainen liikkui ”pinnassa”, miten muuten ajankohtaisesta nykyajasta olisi voinut kirjoittaa? Paitsi juuri niin että sen (hetken) yrittää tavoittaa samalla kun se tapahtuu?

    Kemppinen sanoi, että Paavolainen kirjoitti enemmän itsestään kuin ajastaan, mutta tuo väite ei kanna pitkälle. Eihän Paavolainen psykologisoinut itseään lainkaan.

    Se että melkein kaikki Paavolaisen kirjoittama on monellakin tapaa impressionistista, on toinen juttu. Asian ydin, niin sanottu pihvi. Todellisuus näyttäytyi Paavolaiselle esteettisenä kokemuksena, hieman vieraana, etäältä lähelle katsottuna.
    Paavolainen kasteli itsensä aaltojen kuohussa, ei vesien syvyyksissä.

    Panu Rajalan kirjoittamassa elämäkerrassa Tulisoihtu pimeään Paavolaisen vierauden ja esteettisen kokemuksen suhde tulee hienosti esille. Ei Paavolainen ulkomaanmatkoilla tutustunut juuri mihinkään eikä kehenkään, mutta silti hän tavoitti ajan hengen, osittain seisomalla kapakan ovella (osallistumatta ryyppäämiseen) tai teatterin portailla (syventymättä itse näytelmään) ja lopulta keräilemällä vaikutelmia lehdistä, muiden kokemana.

    Miksi tuollainen impressio ei voisi olla syvällinen? Miksi Paavolaisen olisi pitänyt istua kirjastossa ja lukea ”alkuteoksia”?

    Semminkin kun ulkosalla päivettyy.

Paavolainen halusi kuulua joukkoon, mutta se onnistui vain ulkonaisesti. Kirjoituksissaan hän ei osannut tai halunnut valita ”puoltaan”. Varmuuden vuoksi hän oli kaikkien kanssa samaa mieltä. Tämä alitajuinen konformismi kenties selittää Kolmannen valtakunnan vieraana -teoksen ambivalenssin.

    Paavolainen saapui Pariisiin huolitellussa puvussa, nahkainen matkalaukku kädessä, kertoo Panu Rajala: ”Paavolainen kohensi suomalaista vaatekertaansa ja hankki keltaiset krokotiilinnahkaiset kengät, vaaleanvihreän hatun ja kävelykepin. Kukaan ei voinut erottaa häntä pariisilaisista keikareista.”

    Jo neljäntenä päivänä Pariisiin tultuaan Paavolainen lähetti ensimmäisen artikkelinsa Helsinkin: ”Ihana tunne: taasen uusi päivä, täynnä löytöretken ihmeitä odottamassa!”

    Paavolainen kuulosti uskottavalta ja näytti maailmanmieheltä.

    Mitä sitten, että hän ammensi tietonsa Der Querschnitt -lehdestä tai Ilja Ehrenburgin kirjoituksista? Tuolla lehdellä oli mainioita avustajia – mm. Cocteau, Proust, Joyce, Majakovski, Hemingway, Stein, Friedell, Benjamin, Morand – joten miksi Paavolaisen olisi pitänyt lukea kaikki alkulähteistä käsin? Riitti kun pisti krokotiilinnahkaiset kenkänsä jalkaan, flaneerasi kulttuurilammikon reunalla ja varoi putoamasta siihen, koska uimataidottomalle se olisi saattanut olla kohtalokasta.

    On kummallista väittää (nyt, tänään) että Paavolaisen Nykyaikaa etsimässä olisi jotenkin auttamattoman pinnallinen. Pikemmin se tuntuu kaikessa hengästyttävyydessään liiankin yksityiskohtaisesti aikaan paneutuvalta. Paavolainen ei kenties näe pinnan alla kehittyviä suuria pohjavirtoja, mutta eihän niitä kukaan voi nähdäkään, koska vasta aika erottelee jyvät akanoista ja syöksee osan kulttuurista unohduksen kaivoon. 
    Se mikä näkyy, on pinnallista!

    Rajalan kirjassa käydään läpi Paavolaisen esseekokoelman ja kirjoituksien vastaanotto ajassaan. Tietysti Paavolaisen ”pinnallisuus” ja puuttuva ”syvällisyys” olivat keskustelunaihe jo tuolloin 1930-luvun taitteessa. ”Olisi tunnettava syvempi perspektiivi”, vaati P. Mustapää. ”Sinä luulet pinnan riittävän", hän moitti Paavolaista.

    Mutta.

    Aikalaisista Erik Kihlman totesi Nya Arguksessa, että ”dadaismin monipuolinen esittely oli ehdottomasti ansiokasta”, kuten Rajala Kihlmania lainaa. Eikä taidehistorioitsija Onni Okkonen ymmärtänyt lainkaan syytteitä Nykaikaa etsimässä -teoksen pinnallisuudesta, sillä Okkosesta ”suorastaan kammottavan syvä perspektiivi avautui Marinettin ja futurismin vaikutuksesta aina Venäjälle saakka”.

Kun Nykyaikaa etsimässä julkaistiin vuonna 1990 neljäntenä painoksena, sen esipuheessa lainattiin Henri Bromsin esseetä vuodelta 1983.

    ”Tulenkantajat ja etenkin Paavolainen ovat olleet maineensa huipulla juuri viime aikoina, kansainvälisten näkymien avaajana Suomelle”, Broms kirjoitti 1983. ”Kuitenkin voisi väittää, että Paavolainen puhui dadaismista, kun taas Gunnar Björling oli dadaisti.”

    Broms ei näytä – niin kuin ei Kemppinenkään – ymmärtävän mitä ”sanomalehtikirjoittelu” on ja tarkoittaa. Ja kun sanon Paavolaista sanomalehtikirjoittajaksi, en vähättele enkä pidä häntä siitä johtuen pinnallisena. Kysymys on tempperamentista, siitä miten suhtautuu todellisuuteen ja miten impressionsa haluaa ilmaista.

    Ehkä Armas J. Pulla oli ”syvällisempi” kirjoittaja kuin Paavolainen, ehkä hän ”tiesi” ranskalaisesta kulttuurista enemmän kuin Paavolainen, ehkä hän oli ”parempi” jollain asteikolla (ainakin Kemppisen laatimalla), mutta entäpä jos Pulla oli niin kuivakiskoinen ja pitkästyttävä kirjoittaja, että ajan heltymätön ja lahjomaton "kriitikko" on todennut hänet ”lukukelvottomaksi”?
    Paavolaista on sentään hauska lukea, yhä.

    Broms ei esseessään oivaltanut, että samalla kun on niitä jotka tekevät, tarvitaan myös niitä jotka kertovat mitä nuo toiset ovat tehneet. Yksi on dadaisti, toinen kertoo mitä se on, millaisen vaikutelman dadaisti hänelle antaa - hänelle krokotiilinnahkaisissa kengissä.

Tietysti kaikki voi olla sattumaa.

    Ehkä Paavolaisen kirjoituksia luetaan tänään sattumalta, ei siksi että niitä kannattaisi lukea kirjoituksien informatiivisuuden ansiosta. Ehkä on pelkästään huonoa säkää ettei Armas J. Pullaa lue kukaan eikä hänen teoksensa kiinnosta juuri ketään.

    Historia on julma apparaatti, tässä mielessä.

    Ajan aallot viskovat kotiloiden kuoria sattumanvaraisesti rannan hiekkaan, ja kuin pulut me noukimme niitä ja ihastelemme värejä ja muotoja ymmärtämättä millaista elämää niiden sisässä on ollut. Kuvittelemme että tässä on kaikki, vaikka aaltojen syövereissä on piilossa miljoonia kotiloita, joista emme tiedä mitään.

    Silti virkistyn kun selailen Paavolaisen esseekokoelmaa.

    ”Ja näin on nykyaika synnyttänyt oman romantiikkansa”, Paavolainen kirjoitti esseessä Romantikko etsii nykyaikaa eli sininen kukka sopii myös pulloveriin.

    Hän jatkoi: ”Sen tunnusmerkkinä ei ole pako omasta ajasta, vaan lähentyminen; ei yksinäisyyden ’alakuloisuuden ylistys’ vaan juopumus tunnosta saada olla yksi monista; ei muukalaisena olon tietoisuus, vaan ylpeä vaikutelma siitä että on koteutunut kaikkialle, että niin nopeasti pääsee etäisempäänkin maailmankolkkaan, että viihtyy joka paikassa. Romantiikan tunnuskuva ei ole enää salaisessa varjostossa kasvava sininen kukka eikä korkeassa yksinäisyydessä kaarteleva kotka, vaan kokonaisen maanosan halki kiitävä Pacific-veturi tai tarkasti määrättyä reittiään kulkeva Junkers-lentokone. Miten hämmästyttävän hyvin sininen kukka sopiikaan esim. Richard Halliburtonin, Michael Arlenin tai Beverley Nicholsin pulloveriin! ’Minä rakastan pikajunia ja moottorien melua’, kirjoittaa Barbellion kuuluisassa, elämänsä ainoaksi teokseksi jääneessä päiväkirjassaan. ’Minä nautin suuresti nähdessäni, miten rautatiekiskoja kaarretaan ilmassa tai nostetaan suuria jäälohkareita rautapihdeillä. Sellaista nähdessäni minun on aina pakko pysähtyä katselemaan. Minä rakastan kaikkea, mikä tapahtuu hirvittävän nopeasti ja on käsittämätöntä: Lontoota, salamia, Popocatapetlia. Minä nautin tervanhajusta, kivihiilensavusta ja käristetyn kalan lemusta ja kuullessani torvikuusikon soittavan Lisztin Rapsodiaa.’ Barbellion ei pakene arkipäivää vaan rakastaa sitä. Ja katso: rakkaus avaa silmät, ja arkipäivä on täynnä ihmeitä, kauneutta ja hurmausta.”

    Jos Paavolainen tuossa kuulosta pinnalliselta, mitä se oikeastaan tarkoittaa? Osaammeko kuvitella mitä tuollaiset lauseet kertoivat tavalliselle suomalaiselle vuonna 1929? Ymmärsikö tämä lukemansa? Jos ymmärsi, iskikö modernin mahdollisuus kuin salama hänen aivoihinsa?

    Eikö Paavolainen kaikessa, ”hirvittävässä pinnallisuudessaankin”, osunut modernin eurooppalaisen yhteiskunnan ytimeen ja nähnyt sen suomalaiseen tulevaisuuteen kuin röntgenkatseella? Katseen ironiaa tietysti lisää tietämys ettei Paavolainen osannut englantia, joten edellisessä lainauksessa mainittuihin kirjoittajiin hän lienee tutustunut saksaksi!

    Paavolaisen impressioiden väkevyyttä lukiessa tulee ihmetelleeksi mihin nykyihminen vuonna 2017 on kadottanut kykynsä aistia arkielämän komeus ja kauneus. Kun kaikki on nykyään myymistä ja ostamista, ovatko impressiotkin kulutettu ja myyty alennusmyynneissä loppuun aikoja sitten? Vai ovatko ne, arkipäivän kokemisen tunteet, modernin eliitin mielestä paheksuttavaa hempeilyä?

    Nykyaika oli Paavolaiselle liikettä ja melua eteenpäin.

    Tänään nykyhetki näyttää tarkoittavan ”syvällisesti” ajatteleville ihmisille (kirjoittajille) jotakin kauheaa, josta pitää kaivata entisten aikojen askeesiin; moderniin elämän nautinnollisuuden kieltäminen ilmentää tuota kaipuuta.

    Niinpä kun tänään etsin nykyaikaa, löydän yllättäen älymystön kollektiivisen pyrkimyksen yksilön vapauksien rajoittamiseen.

__________________________________________________________

Jukka Kemppinen: Mielenkiintoista. Kemppinen -blogi, 4.5.2017.

Olavi Paavolainen: Nykyaikaa etsimässä, 1929. 4.painoksen esipuheen kirjoittaneet Ritva Hapuli, Katriina Mäkinen, Paula Paavolainen, Kari Immonen. Otava 1990.

Panu Rajala: Tulisoihtu pimeään. Olavi Paavolaisen elämä. WSOY, 2014.

___________________________________________________________

PS!

                                                                                        Kyösti Salovaara, Verdun, 2014.

PSS!

Mauno Koivisto on kuollut.

 Järkytyn vaikka jokainen meistä kuolee aikanaan. 

Koiviston kanssa tein yhteistyötä jonkin aikaa, vaikka siitä ei sitten tullut sen enempää.

Se mitä Koivistossa viehätti, oli että aina hänen ajattelussaan oli mukana tietty annos (suurikin) filosofista pohdiskelua; Mauno ei koskaan väittänyt että se mitä hän tiesi, olisi ollut ehdoton totuus. Jokainen ajattelija saattaisi ottaa mallia Koiviston tavasta ajatella. Siis että pitää ajatella eikä julistaa.

Pilvet peittävät taivaan. Kohta taas aurinko paistaa. Tämä ei  tietenkään lohduta Koiviston omaisia. Suru on suuri, absoluuttinen.

Suremme yhdessä -
   Kyösti, yöllä kun päivä vaihtui.