torstai 11. toukokuuta 2017

Käsipohjaa

[kulttuurin lammikossa]

                                                                                                     Kyösti Salovaara, 2017.

Olen taas ajautumassa syville vesille.
    Tiedän.
    Altaan syvä pää vetää puoleensa, vaikka pitäisi tyytyä matalampaan. 
    Oikeastaan kannattaisi polskutella käsipohjaa hiekkarannassa. Se sopisi minulle paremmin. Siellä olisin kotona.
    Mutta hypätään nyt kuitenkin saappaisiin isompiin.
    Kompastumisen uhalla.
    Hupsis!


Viikko sitten torstaina Jukka Kemppinen kirjoitti blogissaan Markku Eskelisen proosakirjallisuuden historiaa käsittelevästä teoksesta Raukoilla rajoilla otsikolla Mielenkiintoista.
    On se.
    Kemppinen päätti juttunsa provokaatioon vertaamalla Eskelisen kirjaa Olavi Paavolaisen kirjoituksiin, jotka ovat Kemppisen mielestä röyhkeän pinnallisia. Siis eivät mitään hyvää.
    ”’Nykyaikaa etsimässä’ mutta myös Natsi-Saksan ja Etelä-Amerikan kuvaukset perustuvat samaan kuin 'Synkkä yksinpuhelu', röyhkeään tietämättömyyteen ja haluttomuuteen paneutua asioihin”, Kemppinen  naulasi Paavolaisen pinnallisen kirjoittamisen häpeäpaaluun. ”Dadaismin esittely on paljastavin. Olen käynyt läpi lähdeteokset. Paavolainen poimi hauskuuksia sieltä täältä ja jätti huomiotta kirjallisen proosan valtavat muutokset, jotka tapahtuivat ympärillä. Jopa Armas J. Pulla oli parempi kulttuurikriitikko kuin Paavolainen.”
    Armas J. Pullan rinnalle, ohi, Paavolaisen aikalaiskulttuurikriitikoista Kemppinen nostaa V.A. Koskenniemen, joka kirjoitti ”yllättävän syvällisesti” Kafkasta ja Proustista.
    Koska olen (tunnustan olevani) yliherkkä ajatukselle, että on olemassa ”korkeaa” kulttuuria ja matalampaa, syvää kultuuria ja pinnallista ja että ”korkea” ja ”syvällinen” ovat jotenkin arvokkaampaa kuin viihdyttävä ja pinnallinen, lähetin Kemppisen blogiin kommentin, jossa epäilin ajatusta ”paremmasta” kulttuurikritiikistä.
    ”Voipahan se Pulla olla ’parempi’ kulttuurikriitikko kuin Paavolainen, mutta kuka Pullaa lukee?" kysyin ja jatkoin: ”Paavolaista monikin, yhä. Toisekseen: miten joku voi olla ’parempi’ tai ’huonompi’ kulttuurikriitikkona? Jos/kun Paavolainen oli pinnallinen, niin hemmetin hyvin hän sai sen paperille, sen pinnallisuuden. Niin hyvin että kestää vieläkin lukea, joten onko se sitten lopulta ihan ’syvällistä’? Onko kulttuurissa, kirjallisuudessa loppujen lopuksi mitään ’syvällistä’ verrattuna ’pinnalliseen’? Jos on, kuka sen määrittelee? Lukijako? Vai herrat professorit yliopistoilla? Vai ajan epämääräinen hammas?”
    Tähän Jukka Kemppinen vastasi – vastaansanomattomasti – että ”helppo kysymys: kulttuuriesseistiikassa pinnallista on se, minkä on lukenut kirjan kannesta näyteikkunan läpi ja ymmärtänyt väärin. Syvällistä on se, minkä on lukenut oikeasti ja miettinyt vielä.”
    Paavolainen katseli Kemppisen mielestä väärien kirjojen kansia ja ymmärsi nekin väärin.


No, onko asia näin yksinkertainen?
    Vai ihan toisenlainen, monimutkaisempi?
    Nykyaikaa etsimässä oli hengästyttävä esseekokoelma ilmestyessään 1929. Se hengästyttää yhä. Tietysti Paavolainen liikkui ”pinnassa”, miten muuten ajankohtaisesta nykyajasta olisi voinut kirjoittaa? Paitsi juuri niin että sen (hetken) yrittää tavoittaa samalla kun se tapahtuu?
    Kemppinen sanoi, että Paavolainen kirjoitti enemmän itsestään kuin ajastaan, mutta tuo väite ei kanna pitkälle. Eihän Paavolainen psykologisoinut itseään lainkaan.
    Se että melkein kaikki Paavolaisen kirjoittama on monellakin tapaa impressionistista, on toinen juttu. Asian ydin, niin sanottu pihvi. Todellisuus näyttäytyi Paavolaiselle esteettisenä kokemuksena, hieman vieraana, etäältä lähelle katsottuna.
    Paavolainen kasteli itsensä aaltojen kuohussa, ei vesien syvyyksissä.
    Panu Rajalan kirjoittamassa elämäkerrassa Tulisoihtu pimeään Paavolaisen vierauden ja esteettisen kokemuksen suhde tulee hienosti esille. Ei Paavolainen ulkomaanmatkoilla tutustunut juuri mihinkään eikä kehenkään, mutta silti hän tavoitti ajan hengen, osittain seisomalla kapakan ovella (osallistumatta ryyppäämiseen) tai teatterin portailla (syventymättä itse näytelmään) ja lopulta keräilemällä vaikutelmia lehdistä, muiden kokemana.
    Miksi tuollainen impressio ei voisi olla syvällinen? Miksi Paavolaisen olisi pitänyt istua kirjastossa ja lukea ”alkuteoksia”?
    Semminkin kun ulkosalla päivettyy.




Paavolainen halusi kuulua joukkoon, mutta se onnistui vain ulkonaisesti. Kirjoituksissaan hän ei osannut tai halunnut valita ”puoltaan”. Varmuuden vuoksi hän oli kaikkien kanssa samaa mieltä. Tämä alitajuinen konformismi kenties selittää Kolmannen valtakunnan vieraana -teoksen ambivalenssin.
    Paavolainen saapui Pariisiin huolitellussa puvussa, nahkainen matkalaukku kädessä, kertoo Panu Rajala: ”Paavolainen kohensi suomalaista vaatekertaansa ja hankki keltaiset krokotiilinnahkaiset kengät, vaaleanvihreän hatun ja kävelykepin. Kukaan ei voinut erottaa häntä pariisilaisista keikareista.”
    Jo neljäntenä päivänä Pariisiin tultuaan Paavolainen lähetti ensimmäisen artikkelinsa Helsinkin: ”Ihana tunne: taasen uusi päivä, täynnä löytöretken ihmeitä odottamassa!”
    Paavolainen kuulosti uskottavalta ja näytti maailmanmieheltä.
    Mitä sitten, että hän ammensi tietonsa Der Querschnitt -lehdestä tai Ilja Ehrenburgin kirjoituksista? Tuolla lehdellä oli mainioita avustajia – mm. Cocteau, Proust, Joyce, Majakovski, Hemingway, Stein, Friedell, Benjamin, Morand – joten miksi Paavolaisen olisi pitänyt lukea kaikki alkulähteistä käsin? Riitti kun pisti krokotiilinnahkaiset kenkänsä jalkaan, flaneerasi kulttuurilammikon reunalla ja varoi putoamasta siihen, koska uimataidottomalle se olisi saattanut olla kohtalokasta.
    On kummallista väittää (nyt, tänään) että Paavolaisen Nykyaikaa etsimässä olisi jotenkin auttamattoman pinnallinen. Pikemmin se tuntuu kaikessa hengästyttävyydessään liiankin yksityiskohtaisesti aikaan paneutuvalta. Paavolainen ei kenties näe pinnan alla kehittyviä suuria pohjavirtoja, mutta eihän niitä kukaan voi nähdäkään, koska vasta aika erottelee jyvät akanoista ja syöksee osan kulttuurista unohduksen kaivoon. 
    Se mikä näkyy, on pinnallista!
    Rajalan kirjassa käydään läpi Paavolaisen esseekokoelman ja kirjoituksien vastaanotto ajassaan. Tietysti Paavolaisen ”pinnallisuus” ja puuttuva ”syvällisyys” olivat keskustelunaihe jo tuolloin 1930-luvun taitteessa. ”Olisi tunnettava syvempi perspektiivi”, vaati P. Mustapää. ”Sinä luulet pinnan riittävän", hän moitti Paavolaista.
    Mutta.
    Aikalaisista Erik Kihlman totesi Nya Arguksessa, että ”dadaismin monipuolinen esittely oli ehdottomasti ansiokasta”, kuten Rajala Kihlmania lainaa. Eikä taidehistorioitsija Onni Okkonen ymmärtänyt lainkaan syytteitä Nykaikaa etsimässä -teoksen pinnallisuudesta, sillä Okkosesta ”suorastaan kammottavan syvä perspektiivi avautui Marinettin ja futurismin vaikutuksesta aina Venäjälle saakka”.


Kun Nykyaikaa etsimässä julkaistiin vuonna 1990 neljäntenä painoksena, sen esipuheessa lainattiin Henri Bromsin esseetä vuodelta 1983.
    ”Tulenkantajat ja etenkin Paavolainen ovat olleet maineensa huipulla juuri viime aikoina, kansainvälisten näkymien avaajana Suomelle”, Broms kirjoitti 1983. ”Kuitenkin voisi väittää, että Paavolainen puhui dadaismista, kun taas Gunnar Björling oli dadaisti.”
    Broms ei näytä – niin kuin ei Kemppinenkään – ymmärtävän mitä ”sanomalehtikirjoittelu” on ja tarkoittaa. Ja kun sanon Paavolaista sanomalehtikirjoittajaksi, en vähättele enkä pidä häntä siitä johtuen pinnallisena. Kysymys on tempperamentista, siitä miten suhtautuu todellisuuteen ja miten impressionsa haluaa ilmaista.
    Ehkä Armas J. Pulla oli ”syvällisempi” kirjoittaja kuin Paavolainen, ehkä hän ”tiesi” ranskalaisesta kulttuurista enemmän kuin Paavolainen, ehkä hän oli ”parempi” jollain asteikolla (ainakin Kemppisen laatimalla), mutta entäpä jos Pulla oli niin kuivakiskoinen ja pitkästyttävä kirjoittaja, että ajan heltymätön ja lahjomaton "kriitikko" on todennut hänet ”lukukelvottomaksi”?
    Paavolaista on sentään hauska lukea, yhä.
    Broms ei esseessään oivaltanut, että samalla kun on niitä jotka tekevät, tarvitaan myös niitä jotka kertovat mitä nuo toiset ovat tehneet. Yksi on dadaisti, toinen kertoo mitä se on, millaisen vaikutelman dadaisti hänelle antaa - hänelle krokotiilinnahkaisissa kengissä.



Tietysti kaikki voi olla sattumaa.
    Ehkä Paavolaisen kirjoituksia luetaan tänään sattumalta, ei siksi että niitä kannattaisi lukea kirjoituksien informatiivisuuden ansiosta. Ehkä on pelkästään huonoa säkää ettei Armas J. Pullaa lue kukaan eikä hänen teoksensa kiinnosta juuri ketään.
    Historia on julma apparaatti, tässä mielessä.
    Ajan aallot viskovat kotiloiden kuoria sattumanvaraisesti rannan hiekkaan, ja kuin pulut me noukimme niitä ja ihastelemme värejä ja muotoja ymmärtämättä millaista elämää niiden sisässä on ollut. Kuvittelemme että tässä on kaikki, vaikka aaltojen syövereissä on piilossa miljoonia kotiloita, joista emme tiedä mitään.
    Silti virkistyn kun selailen Paavolaisen esseekokoelmaa.
    ”Ja näin on nykyaika synnyttänyt oman romantiikkansa”, Paavolainen kirjoitti esseessä Romantikko etsii nykyaikaa eli sininen kukka sopii myös pulloveriin.
    Hän jatkoi: ”Sen tunnusmerkkinä ei ole pako omasta ajasta, vaan lähentyminen; ei yksinäisyyden ’alakuloisuuden ylistys’ vaan juopumus tunnosta saada olla yksi monista; ei muukalaisena olon tietoisuus, vaan ylpeä vaikutelma siitä että on koteutunut kaikkialle, että niin nopeasti pääsee etäisempäänkin maailmankolkkaan, että viihtyy joka paikassa. Romantiikan tunnuskuva ei ole enää salaisessa varjostossa kasvava sininen kukka eikä korkeassa yksinäisyydessä kaarteleva kotka, vaan kokonaisen maanosan halki kiitävä Pacific-veturi tai tarkasti määrättyä reittiään kulkeva Junkers-lentokone. Miten hämmästyttävän hyvin sininen kukka sopiikaan esim. Richard Halliburtonin, Michael Arlenin tai Beverley Nicholsin pulloveriin! ’Minä rakastan pikajunia ja moottorien melua’, kirjoittaa Barbellion kuuluisassa, elämänsä ainoaksi teokseksi jääneessä päiväkirjassaan. ’Minä nautin suuresti nähdessäni, miten rautatiekiskoja kaarretaan ilmassa tai nostetaan suuria jäälohkareita rautapihdeillä. Sellaista nähdessäni minun on aina pakko pysähtyä katselemaan. Minä rakastan kaikkea, mikä tapahtuu hirvittävän nopeasti ja on käsittämätöntä: Lontoota, salamia, Popocatapetlia. Minä nautin tervanhajusta, kivihiilensavusta ja käristetyn kalan lemusta ja kuullessani torvikuusikon soittavan Lisztin Rapsodiaa.’ Barbellion ei pakene arkipäivää vaan rakastaa sitä. Ja katso: rakkaus avaa silmät, ja arkipäivä on täynnä ihmeitä, kauneutta ja hurmausta.”
    Jos Paavolainen tuossa kuulosta pinnalliselta, mitä se oikeastaan tarkoittaa? Osaammeko kuvitella mitä tuollaiset lauseet kertoivat tavalliselle suomalaiselle vuonna 1929? Ymmärsikö tämä lukemansa? Jos ymmärsi, iskikö modernin mahdollisuus kuin salama hänen aivoihinsa?
    Eikö Paavolainen kaikessa, ”hirvittävässä pinnallisuudessaankin”, osunut modernin eurooppalaisen yhteiskunnan ytimeen ja nähnyt sen suomalaiseen tulevaisuuteen kuin röntgenkatseella? Katseen ironiaa tietysti lisää tietämys ettei Paavolainen osannut englantia, joten edellisessä lainauksessa mainittuihin kirjoittajiin hän lienee tutustunut saksaksi!
    Paavolaisen impressioiden väkevyyttä lukiessa tulee ihmetelleeksi mihin nykyihminen vuonna 2017 on kadottanut kykynsä aistia arkielämän komeus ja kauneus. Kun kaikki on nykyään myymistä ja ostamista, ovatko impressiotkin kulutettu ja myyty alennusmyynneissä loppuun aikoja sitten? Vai ovatko ne, arkipäivän kokemisen tunteet, modernin eliitin mielestä paheksuttavaa hempeilyä?
    Nykyaika oli Paavolaiselle liikettä ja melua eteenpäin.
    Tänään nykyhetki näyttää tarkoittavan ”syvällisesti” ajatteleville ihmisille (kirjoittajille) jotakin kauheaa, josta pitää kaivata entisten aikojen askeesiin; moderniin elämän nautinnollisuuden kieltäminen ilmentää tuota kaipuuta.
    Niinpä kun tänään etsin nykyaikaa, löydän yllättäen älymystön kollektiivisen pyrkimyksen yksilön vapauksien rajoittamiseen.

__________________________________________________________
Jukka Kemppinen: Mielenkiintoista. Kemppinen -blogi, 4.5.2017.
Olavi Paavolainen: Nykyaikaa etsimässä, 1929. 4.painoksen esipuheen kirjoittaneet Ritva Hapuli, Katriina Mäkinen, Paula Paavolainen, Kari Immonen. Otava 1990.
Panu Rajala: Tulisoihtu pimeään. Olavi Paavolaisen elämä. WSOY, 2014.
___________________________________________________________

PS!

                                                                                        Kyösti Salovaara, Verdun, 2014.

PSS!

Mauno Koivisto on kuollut.

 Järkytyn vaikka jokainen meistä kuolee aikanaan. 

Koiviston kanssa tein yhteistyötä jonkin aikaa, vaikka siitä ei sitten tullut sen enempää.

Se mitä Koivistossa viehätti, oli että aina hänen ajattelussaan oli mukana tietty annos (suurikin) filosofista pohdiskelua; Mauno ei koskaan väittänyt että se mitä hän tiesi, olisi ollut ehdoton totuus. Jokainen ajattelija saattaisi ottaa mallia Koiviston tavasta ajatella. Siis että pitää ajatella eikä julistaa.

Pilvet peittävät taivaan. Kohta taas aurinko paistaa. Tämä ei  tietenkään lohduta Koiviston omaisia. Suru on suuri, absoluuttinen.

Suremme yhdessä -
   Kyösti, yöllä kun päivä vaihtui.

14 kommenttia:

  1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hieman järkyttyneenä uutisesta että Mauno Koivisto on kuollut lisään että kiinnostuksesi "vanhaan kirjallisuuteen" on harrastuksista parhain. Mihin muuhun kannattaisikaan aikaansa käyttää?

      Et Liisu huomannut, että olihan Proust lihavoitu ylempänä, kun ekan kerran tekstissä esiintyi. Eli ei mikään arvoarvostelma - tosin tunnustan etten ole jaksanut Proustia lukea, yrittänyt olen.

      Poista
  2. Poistin tuon kommentin kun se oli niin omituinen. (Kerroin vain itsestäni).

    Hieno blogikirjoitus tämä Käsipohjaa, joka on täynnä painavia nimiä, joista osa on minulle tuttuja, osa vieraita. Kävin myös lukemassa herrojen Salovaara ja Kemppinen ajatustenvaihtoa Kemppisen blogissa.

    Jos kirjoittaja ui syvillä vesillä käsipohjaa, uin minä tätä juttua lukiessani jalkapohjaa.
    Paavolainen ui mielestäni Nykyaikaa etsiessään rintauintia sellaista tasaista tahtia, mitenkään pahasti pärskimättä. Hänen uintiaan lukemalla seuratessa joku vuosi sitten, koin oloni innokkaaksi, kuin olisin ollut löytöretkellä. Ja mielenkiintoista se oli. Kiva verrata ajatuksissaan nykyistä nykyaikaa Paavolaisen nykyaikaan. Miten Kemppinen sen koki, jäi vähän hämäräksi, kun en ennättänyt hänen kirjoitustaan lukea. Pelkän kommentin vain, jolla hän vastasi saamaansa haasteeseen.

    VastaaPoista
  3. Satuimmepa kirjoittamaan yhtä jalkaa, hämmennyin hiukan kun olit vastannut olemattomaan kommenttiini.

    Tosiaan, Koivisto on kuollut. Kuulin siitä Facebookissa vähän aikaisemmin. Siellä oli kuva, jossa hän katsoi taivasta kohti anova ilme kasvoilla, silmät kirkkaina. Koskettava kuva,

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, telepatia ohittaa jopa kaikenkattavan internetin!

      Poista
  4. Haikealta tuntuu tietysti kuolema, en vain oikein jaksa tätä, kylläkin 'pakollista' ja asiaan kuluvaa hyörinää minkä päämiehen kuolema tuo tullessaan. Minusta se oli se yksinäinen kynttilä ainut mitä tarvittiin.

    Olin itse menneellä viikolla infarktin takia Meilahdessa ja kiittäessäni poislähtöhetkellä minua auttaneita hoitajien huoneen ovella sanoin, että "olipa mielnkiintoinen ja hauska kokemus!" Ennen näkemätön. se olikin. Vavahdus ja kyyneleet tulivat vasta kotiin päästyäni kun tapahtumia muistellessani tajusin koko pelastussyteemin eleettömästi toimivan yhteistyön ja nuorten ihmisten ammattitaidon. Että sellaisia ihmisiä on! hh

    VastaaPoista
  5. Kyllähän tieto Mauno Koiviston kuolemasta pysäytti. Arvostin hänessä, Kyöstin lailla, taipumusta fundeeraukseen. Se on arvokas ominaisuus, jonka arvo vielä korostuu nykyaikana, kun monet poliittiset johtajat tietävät vuorenvarmasti. Jopa niin varmasti, että jos tosiasiat eivät tue heidän tietoaan, vetoavat he vaihtoehtoisiin tosiasioihin.

    Vaikka onkin poliittisesti eri suunnan miehiä, näen nykyisessä presidentissämme jotain samaa. Hänkin selvästi miettii asioita, ja hänenkin miettimistensä tulokset kuulostavat joskus hieman kryptisiltä. On mukava, että suomalaiset osaavat arvostaa tällaista mietiskelevää johtajaa.

    VastaaPoista
  6. Tästä tulee mieleen kysyä, että tarvitseeko poliittinen järjestelmämme lisää "turboa" vai enemmän harkintaa? Pitääkö asioihin tarttua heti suinpäin vai yön nukuttuaan?

    Ironia, jos sellainen on näkyvissä, lienee siinä ettei kumpaakaan voi oikeastaan harrastaa - kiitos 24/7 jauhavan medatodellisuuden, joka ei anna anna anteeksi hätäilyä, vaikka vaatiikin nopeita toimenpiteitä... eikä harkintaa,"koko ajan pitäisi tehdä jotakin" ja kun tehdään se on aina "väärin". Poliitikot ovat tipahtaneet kummalliseen ansaan - jossa ei oikeastaan uskalla eikä ehdi tehdä mitään.

    Aikaisemmin aina kysyttiin missäs olit kun kuulit...

    En muista juuri tämmöisiä mutta yhden ison hetken muistan. Istuin sisialaisella rautatieasemalla ja odotin junaa Messinaan. Viereisellä penkillä istui epämääräisen näköinen, rokonarpinen mies leveälierinen hattu päässä. Näytti "mafiamieheltä", elokuvien kuvalta (tuolla rautatieasemmallahan on kuvattu lyhyt pätkä Coppolan Kummisetään.)

    Mies osoittautui miellyttäväksi tuttavuudeksi. Hän kertoi, että edellisenä yönä Obama oli tapattanut Osama bin Ladenin. Kun kaveri sitten kyseli kuulumisia meidän kotimaastamme, ja kerroin että populistit jylläävät Suomessa (oli kai jytkyä todistettu juuri), mies sanoi että "huono juttu", ei tiedä hyvää.

    No, missä olin kun kuulin että Mauno Koivisto on kuollut? Tietokoneella tietysti, missäpä muualla.

    VastaaPoista
  7. Niin, mistäs muualta Koiviston kuoleman olisi tiennyt kuin nettilehdestä. Jouduttiin lopettamaan paperi-Hesarin tulo ensimmäisen kerran noin 40 vuoteen, kun lehti tuli milloin sattui enää. Tai osia jäi matkalle, liitteitä ja semmoisia. Posti ja Hesari syyttivät toisiaan.

    Sitä ei jotenkin kestä että aamulla tulee vihaiseksi ensimmäiseksi. Ja lehden puutteen vuoksi. Se luki sähköisessä Hesarissa. Mutta enemmän tulen lukeneeksi englanninkielisiä lehtiä nykyään. Minulla on ystäviä joille tulee niitä paljon ja lähettävät lukukelpoisia juttuja eteenpäin.

    Tuon postauksen asia oli Paavolainen. Hänen työpisteensä (tai asuntonsa?) oli sen suurperheen vieressä, jolta armeijan tiedusteluosasto vei osan tilasta sodan aikana Mikkelissä. Tätini oli tullut hänet tuntemaan Helsingissä, mutta Mikkelissä Paavolainen ei ilmeisesti uskaltanut tuntea häntä. Mokomakin dändy, hän tuhahti.

    Minut herätti aikoinaan Synkkä yksinpuhelu. On mahtanut se täti antaa sen käsiini. Siinä oli sota-ajan mieliala kerrottu aivan eri tavalla kuin mitä koulussa tehtiin. Eikähän Linnankaan kirjoja "uskottu" tai sitten uskottiin tosilujasti ja tietysti kummankin kirjailijan suhteen ajateltiin mielikuvituksen tehneen tepposet.

    Presidentit olivat silloin Kekkosia. Koivisto sai kyllä heräämään, koska hän ei tuntunut pelaavan valtapeliä puolueiden kanssa. Vaikka ei kai presidentti voi olla jotain peliä pelaamatta, koska puolueet pitää saada pysymään kurissa, muuten tulee sekasorto.

    Ei kai sen kurissapitäjän tarvitse välttämättä olla presidentti. Nyt ei presidentillä enää ole juuri valtaa, joten ei näy paljon kyllä tapahtuvankaan. Se kyllä jotenkin tuntuu omituiselta että perustuslaki on nyt sitten hallituksen edessä koko ajan. Ehkä Suomessakin on hallitsijat, jotka eivät osaa oikein lukea?

    VastaaPoista
  8. Missä olin kun kuulin Koiviston kuolemasta? Kotona, iltateellä. Keskustelimme kaikesta, yksityisestä yleiseen. Tytär opetteli ulkoa Suomen presidenttejä aikajärjestyksessä ja Koiviston kohdalla totesimme, että hän on huonossa kunnossa. Yht'äkkiä tytär, jolla nuorten tapaan on kännykkä aina käden ulottuvilla, sai siihen uutispäivityksen ja kertoi, että nyt Koivisto on sitten kuollut.

    Näin nopeasti tieto meidät nykyisin tavoittaa.

    VastaaPoista
  9. Mitä tulee Kyöstin alkuperäiseen pakinaan (kuten hän itse sanoo) niin kuulun hänen kanssaan samaan koulukuntaan: vierastan kovin yksioikoista korkean ja matalan kulttuurin erottelua. Siinä mielessä saatan lukea yhä jopa keveistäkin keveintä Armas J. Pullaa.

    Panu Rajala puolestaan herättää ristiriitaisia tunteita. Luin hänen kirjansa Veikko Huovisesta, joka on minulle tuttu ja läheinen kirjailija. Välillä Rajala huomioi Huovisen tuotantoa osuvasti, mutta välillä hän oli aivan hakoteillä. Rajala tuntui olevan enemmän pinnallinen kuin luotettava kirjoittaja ja siksi suhtaudun hänen näkemyksiinsä jonkinmoisella varauksella. Ainakin definitiivinen Huovis-kirja odottaa vielä kirjoittajaansa.

    VastaaPoista
  10. Pekan huomio on toki merkillepantava. Rajala on (usein) ristiriitainen kirjoittaja eikä pyri hampaita irvistellen objektiivisuuteen. Paavolaiseenhan Rajala suhtautui teoksessaan hyvin nuivasti.

    Mutta, tässä kuitenkin on Kemppis-kritiikkini pointti: ei kukaan yksinään voi olla kaiken tietäjä, niin kuin Kemppinen ajattelee soimatessaan Paavolaista. Paavolainen keräsi tietoa ja vaikutelmia sieltä sun täältä ja osui usein asioiden ytimeen, tai sitten ihan vaan pintaan.

    Minäkin moitin aikanaan (30.10.2014) tässä blogissani Rajalan Paavolaiskirjaa, mutta kyllähän siitä löytää teräviäkin huomioita.

    Laitanpa tähän pätkän tuosta pakinasta, parin vuoden takaa:

    "Rajalan uteliaisuutta herättävässä teoksessa mietityttää kaksi asiaa.

    Ensinnä se, että Rajala häijyilee Paavolaisen pyrkimyksille. Erkki Tuomioja totesi Lokakuun kirjavinkissään, että Paavolainen ei saa henkilönä ymmärrystä eikä sympatiaa Rajalalta. Eikä kenties sitä ansaitsekaan, Tuomioja jatkoi kuivakiskoisesti.

    Elämäkerturin ei tarvitse rakastaa kohdettaan. Kukapa haluaisi katsella kiiltokuvia - paitsi lapset. Rajalallakin on lupa "inhota" Paavolaista, mutta kirjoittajan motiivi pidäteltyyn antipatiaan ei oikein tule perustelluksi. Luulen että se juontuu Waltarista, ja tässä mielessä Tulisoihtu pimeään on eräänlainen käänteinen epilogi Rajalan suurenmoiseen Waltari-elämäkertaan Unio mystica (2008).

    Rajalan kuvastossa Paavolainen ei voi olla ”sankari”, koska se rooli on varattu Waltarille."

    Pakina löytyy osoitteesta:
    https://kyostisalovaara.blogspot.fi/2014/10/loistava-olavi-paavolainen.html

    VastaaPoista
  11. Ensiksi, tämä kirjoituksesi on vaivannut minua monta päivää. Tekisi mieleni sanoa, tuskin olen oikeutettu, että Paavolainen ja varsinkaan Kemppinen eivät ansaitse noin hienoa kirjoitusta ja analyysiä. Vastikään olen lukenut uudestaan Victor Klempererin päiväkirjamuistelmat natsiajasta, Irja Sallan 'kevyen' kuvauksen ajastaan sotaa käyvässä Saksassa ja hieman aiemmin Wibke Bruhnsin "Isäni Maan". Nämä kirjoittajat ovat, kukin tavallaan, olleet 'paikalla', todistamassa, kun Paavolainen/Kemppinen katsovat kaukaa, etapista. On ihan kuin heiltä putoaisi pohja puhua todellisuudesta kun vertaa näihin mainittuihin. Kun Rajalan elämänkerta (ja se toinen) tulivat niin palasin Paavolaisen pariin mutta oikeastaan vain Nürnbergin puoluepäiväkuvaus enää puhutteli minua. En ihmettele Helvi Hämäläisen tokaisua, että natsihan Paavolainen oli! Ainakin nuo päivät olivat Paavolaisen journalismin huippuhetkiä.
    Aika vaivalloisesti kahlasin vielä läpi Synkän yksinpuhelun, tämän aikanaan niin puhuttelevan. Siihen se jäi.

    No, tässä tämä tunnepohjainen suursiivous jonka kaima on kirjahyllyssäni. Ehkä tartun siihen ;-)

    Hieno kirjoitus sinulta. hh

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo. Kiitos!

      Voi hyvinkin olla ettei Paavolaisen teokset enää kokonaisuuksina ole kiinnostavia tai ajan hampaalta säästyneitä. Yksityiskohtia silti löytää, innostuneen tuoreitakin.

      En ole mikään postmodernismin ystävä, mutta sittenkin tulee ajatelleeksi, että pitäiskö uskoa lopulta ettei todellisuudella ole tarinaa tai jos on, sen voi havaita vain kertomuksen sirpaleista?

      Poista