Kotkan katse

[ja pulun askel]

                                                                                                  Jaakko Salovaara, 2017.

Kotka nousee korkeammalle, ilmavirta suhisee siipisulissa.

    Korkealta näkee kauas.

    Maanpinta näyttää säännöllisten kuvioiden matolta.

    Juokseva jänis ei kuitenkaan pysty piiloutumaan kotkan pistävältä katseelta.

    Toinen kotka näkee pinjan juurelle kuolleen kauriin.

    Yksi syö eläviä, toinen kuolleita. Syödyksi tuleva ei tiedä miltä maistuu.

    Tuuli suhisee siivissä. Sitten kotka syöksyy.

Kotkan poika ilman siipii taapertaa maan kamaralla; kuin pulu se nokkaisee mitä nenän eteen tulee.

    Ihmisen elämä on ihmeellisen tavanomaista.

    Joskus ihminenkin pääsee korkealle mistä näkee alas, suorakaiteita ja palloja, peltoja ja metsiä, jokia kuin aliravittuja käärmeitä.

    Ihmisjoukko ahtautuu peltiseen sukkulaan.

    Katselematta katselee matkustamon näytöllä pyörivää dokumenttia teleskooppien historiasta. Yrittämättä oppia uutta oppii jotakin uutta. Nimittäin sen että avaruusteleskooppi Hubble löysi uusia galakseja. Nyt niitä tiedetään olevan kymmenen kertaa enemmän kuin ennen tiedettiin.

    Jos kotka katsoisi ylöspäin – jos sillä olisi Hubblen kyvyt – se näkisi 2000 miljardia galaksia.

    Uskoako moiseen viehättävään tarinaan?

    Huimaako sinua, kotkaseni?

Pulu tallustelee hiekassa.

    Sille riittää syötävää.

    Ihminen ihmettelee.

    Kolme miljoonaa vuotta sitten ihminen metsästi noin 25 yksilön ryhmissä. Silloin nuorten miesten piti etsiä sukupuolipartneri toisesta ryhmästä, kotiporukan ulkopuolelta. Se oli järkevää, taloudellista. Tällä tavalla syntyi yhteistyö, ja suvun sisäiset seksisuhteet kiellettiin, niistä tuli tabu, joita antiikin tragedioissa sittemmin käsiteltiin varoittavana esimerkkinä.

    Biologiaa, sosiologiaa... kulttuurin kerrostumia, orvaskesi yms.

    Usko tai älä, ei me kaikkea tiedetä.

    Kääntelee päätään kuin pulu, eräs kyyhkynen.

Niin paljon pitää uskoa, että mielen valtaa epätoivo.

    Miksi maailma ei ole yhtä yksinkertainen kuin kaksiulotteinen palapeli?

    Kaksiulotteisessa maailmassa ei tarvittaisi perspektiiviä eikä 3d-tulostimia.

    Mutta kuinka kotka siinä pärjäisi? Mihin se kohdistaisi pistävän katseensa?

    Pulu kyllä selviytyisi, koska sille riittää mitä eteen tulee.

    Jos maailmassa on 2000 miljardia galaksia, niin niissä on enemmän auringon kaltaisia tähtiä kuin kukaan osaa kuvitella ja niin monta planeettaa, että maassa hävettää olla näin etuoikeutettu.

    Väittävät että kaikki alkoi suuresta pamahduksesta.

    Edwin Hubble käsitti ensimmäisenä, että maailmankaikkeus laajenee. Että galaksit pakenevat toisiaan. Jokainen niistä etääntyy toisestaan. Miten se on mahdollista, kerrotaan myöhemmin... tai sitten ei. Pulua ei moinen tieto muutenkaan kiinnosta.

    Minua kyllä kiinnostaisi.

No, uskotaan sitten.

    Kaikki on ollut alussa, ennen pamahdusta, yksi asia (kovaa tai pehmeää), yhdessä paikassa tai kaikkialla.

    Selvyyden vuoksi: kaikki 2000 miljardia galaksia tähtineen joiden määrää ei ihmismieli osaa kuvitella, on ollut yhdessä... paikassa... yhtenä möykkynä. Jos ei möykkynä, niin kaasuna joka painoi penteleen paljon.

    Ihmisen on helpompi ajatella konkreettisesti.

    Ajatellaan että kaikki oli alussa, siis ennen alkua, kuin yksi nyrkinkokoinen kivi, joka painoi sen minkä koko maailmankaikkeuden massa nyt painaa.

    Kivimukura painoi aika lailla.

    Mutta koska se painoi niin hemmetisti, miten se pysyi paikallaan eikä pudonnut jonnekin? Jos sen asetti puupöydälle, vaikkapa massiivipyökistä rakennetulle, pöytä romahti maailmankaikkeuden painosta. Luulen.

    Jos se sitten putosi, niin kuka sen otti kiinni ja tuikkasi sytytyslangan palamaan, jotta alkuräjähdys saatiin aikaiseksi? Nyt ei mietitä tulitikkuja. Kipinä tarvittiin.

    Mutta toisaalta, jos ennen alkua kaikki oli kaikkialla ja sitten pamahti, niin mihin se oikeastaan pystyi laajenemaan? Siis ei kai kaiken ulkopuolella sittenkin ollut jotakin? Jos oli, käytämme sanoja väärin.

    Väärät sanat tulee oikoa, ellei suhteellisuusteoria "sattumalta" päde myös sanojen merkitykseen.

    Yhtä kaikki houkuttelee ajatella, että ennen ajan alkua, kaikki mitä oli, oli nyrkin kokoinen kivimukura, johon tulevaksi syntyvät galaksit oli ahdettu kuin pähkinät pussiin.

    Sitten: PUM ja PAM! 

    Pähkinät lensivät... avaruudeksi ja galakseiksi. Kosmos herkkuineen.

Kotka kiertää ilmavirran mukana korkeammalle, siipisulat värisevät ja se katsoo tuimasti maahan.

    Maan kamaralla jänis juoksee henkensä edestä.

    Rannalle ajautunut kotilo rasahtaa rikki.

    Pulu tallustelee, nokkaisee ja keikuttaa päätään.

    Pääministeri vastaa: Älkää nyt hupsuja kyselkö.

    Aki Kaurismäki aukaisee olutpullon. Kritiikki potuttaa.

    Leo Messi tekee maalin, paperituppo suussa, verta ikenissä Marcelon kyynärpään iskusta.

    Loistava kevät, lunta vähän, pitkät alushousut pyykkiin. Pääskyset katselevat säätiedotuksia nokka pyöreänä - jossakin lämpimässä paikassa.

    Kivaahan tämä on, Soini sanoo, miesten kesken.

    Sepelkyyhkyt kiehnäävät vaahterassa. Tunteet pinnassa.

    Martti Linnan uusi romaani Kasvuaikaa – pieni mestariteos?

    Sinitiainen livahtaa pönttöön.

Tulee mieleen iso ajatus:

    Jos maailmankaikkeus oli tiivistetty yhdeksi möykyksi ennen kuin se räjähti galakseiksi, jos se oli silloin hemmetin painava ”kivi”, niin ainakin onkiveneen ankkurina sille oli käyttöä, tosin ei ole tiedossa kuinka paljon järvellä siihen aikaan (13,8 miljardia vuotta sitten) tuuli.

    Pankinjohtaja Erkki Liikanen kertoo laskevansa ahvenverkot heti vappuna.

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.

_______________________