Liikettä pilareiden välistä

[ajassa ja ajatuksissa]

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2017.
Roomalaisen temppeliraunion pilarit, Córdoba.

Aurinko paistaa korkealta, täysikuun aika, pyhän viikon, Semana Santan kulkueita aamusta iltaan, Espanjassa.

    Malagassa on jo ehditty tapella kulkueessa, nuoret aloittivat, vanhemmat yhtyivät siihen ja kulkuetta seurannut yleisö pakeni sekasorron ja pakokauhun vallassa. Muutama loukkaantui, kukaan ei onneksi kuollut. Semana Santaa vietetään.

    Jumalaa ei kuitenkaan pidä syyttää tappelevista nuorista. Itse he sen tekevät.

    Voiko Jumalaa muutenkaan syyttää mistään? Ei ainakaan ihmisen pahoista teoista.

    Uskontoja, niiden ympärille kasattuja instituutioita saa ja voi toki syyttää monestakin pahasta teosta.

    Näillä seuduilla pääsiäisen aika on juhlallinen, riemullinen ja hengellinen rituaali vailla vertaa. Mitä kaikkea rituaali merkitsee, sitä en osaa sanoa. Ehkä se on loistossaan ihmisen tapa tunnustaa mitättömyytensä.

    Vai yritetäänkö rituaalilla ”ostaa” pelastus?

Istut 300 kilometriä tunnissa kiitävässä junassa.

    Maisema vilahtaa ohi.

    Otat valokuvan. Tietysti se epäonnistuu, mutta paljastaa totuuden suhteellisuuden.

    Kuvan etualalla pensaat ja puut ovat epäselviä läikkiä. Sulkimen nopeus ei riitä. Mutta kas, taustalla vuoristo on kirkas ja terävä, aivan kuin juna olisi paikallaan. Maiseman yksityiskohdat saavat eri merkityksen sen mukaan mistä suunnasta ja minkälaisesta vauhdista niitä tarkastelee.

    Kaikki on suhteellista, melkein kaikki, paitsi se mitä sanotaan totuudeksi. Kuitenkaan kaikki mitä totuudeksi väitetään, ei ole sitä.

    Ajassa ja paikassa on paljon epämääräistä, makuun ja tunteeseen perustuvaa.

    Poliitikko luulee tietävänsä totuuden (äänestäkää minua!), kokki kuvittelee osaavansa keittää parhaan sopan (syökää sitä!), muotisuunnittelija ei kuvittele mitään totuudesta mutta tietää millainen vaate menee kaupaksi, koska hän itse määrittelee sesongin ”kauneuden”. Ja niin seuraavalla sesongilla jokin toinen väri on ”totuus”, niin kuin ihmiset luulevat eivätkä muista millaisessa värimaailmassa toissavuonna kuljettiin.

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2017.
300 km/h.

Ihmiset rakentavat temppeleitä.

    Pilarien välissä elämä lipuu näennäisen rauhallisesti. Jos temppelin raunioita kaivaa yhä syvemmälle, pilarit kasvavat kuin kertoakseen ettei mitään tullut valmiiksi.

    Otat kuvan Córdoban moskeija-katedraalista.

    Vasta myöhemmin huomaat, että La Mezquitan yläpuolella lentää suihkone. Voiko ajan ja ajatuksen kontrastin esittää syvällisemmin kuin kauan sitten rakennetun moskeijan katon ylitse lentävän modernin lentolaitteen jättämällä suihkuvanalla, joka häviää muutamassa minuutissa?

    Nyt on nyt, eikä eilen, mutta ajatuksen syvyydessä kaivat pilaria aina vaan kauemmaksi menneisyyteen.

    AVE kiitää Malagasta Córdobaan viidessäkymmenessä (minuutissa), matkaa jotain 170 km.

    Paikallisjuna kulkee Fuengirolasta Malagaan samassa ajassa, noin 30 kilometriä.

    Mutta liikkeellä on aina tarkoitus: tämä paikallisjuna kuljetti viime vuonna melkein 10 miljoonaa matkustajaa. Tarvittiin monta pysähdystä, junaan astumista, poistumista, katseita ikkunan pinnassa.

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.
La Mezquita, Córdoba.

Suomalaiset suhtautuvat kaikkeen vakavasti.

    Yrsa Stenius pohtii mainiossa muistelmateokseen Sanojen valtias, ruotsalaisten ja suomalaisten suhdetta sanoihin. Siinä missä ruotsalainen tuhlailee sanoja ja käyttää superlatiiveja, suomalainen harkitsee jokaista sanaa ja ottaa sen tosissaan eikä käytä sanoja liikaa.

    Tässä suhteessa ruotsalainen kulttuuri tuntuu olevan toisenlainen kuin suomalainen.

    Steniuksen mukaan ruotsalaiset luulevat, että he pystyvät hoitamaan kaikki asiat; että kaikki mitä tapahtuu on heidän hallinnassaan. Suomalaiset taas ovat tottuneet että kauheuksiakin voi sattua eikä siitä pidä syyttää ketään, ei edes Jumalaa.

    Kun matkustajalaiva uppoaa Itämereen tai hirmuaalto tappaa satoja ruotsalaisia kaukomailla, he etsivät syyllistä herkeämättä, ja jos voisivat, neuvottelisivat Jumalan kanssa siitä kuka asetetaan vastuuseen. Koska tämä ei käy päinsä, vastuulliseksi hirmumyrskyyn ja sen seurauksiin valitaan joku ”onneton” virkamies.

    Mutta suomalainen suhtautuu myös liikkeeseen vakavasti, melkein yhtä vakavasti kuin sanoihin. Suomalainen menee aina jonnekin, eikä ole koskaan matkalla vaan menossa paikasta A paikkaan B.

    Suomalainen ei flaneeraa vaan kiihdyttää askeliaan ehtiäkseen toisen suomalaisen ohi.

                                                       Kyösti Salovaara, 2017.

Jos ennen rakennettiin temppeleitä, nyt tehdään koneita jotka liikkuvat, verkkoja joissa tieto liikkuu ja mahtavia ostoskeskuksia, joissa raha liikkuu ja vaihtaa omistajaa.

    Roomalaisesta temppelistä jäi pilarit pystyyn.

    Ostoskeskuksesta ei jää mitään kun aikaa kuluu eikä ole tarkoituskaan.

    Kun astut La Mezquitan pylväikköön, kadotat sanat ja menet aivan hiljaiseksi.

    Kun astut tämän kevään väreissä seisovien mallinukkejen välistä huippumuodin huippumyymälään, kaivelet taskustasi luottokortin ja hypähtelet innostuneena vaatteelta toiselle.

    Ihmisen liike muuttuu, ajatuksen mukana.

    Se mikä tästä suhteellisuudesta tulee mieleen on, että tämän päivän temppeli on ”aika”. Sen pilareiden ympärillä pyörimme kuin lepakot yön valopylväiden päässä.

    Täysikuu, aurinko ja turkoosi meri.

Kun Kotkassa (ennen muinoin) joku paineli kadulla kovaa vauhtia, naapurit huutelivat, että oletko menossa Hallaan töihin.

    Lausahdus kai johtui siitä, että satamasta Hallan sahalle lähtevät tuurimoottorit lähtivät ajallaan ja niihin ehtiäkseen työläiset yleensä pistivät juoksuksi aamu-unisena kahvit kotona hörpittyään.

    Suomalainen on aina menossa Hallaan töihin.

    Paseo Maritimolla, tuossa rannassa, suomalainen törmää koko ajan espanjalaisiin, jotka eivät tunnu liikkuvan lainkaan. Espanjalaiset ryhmittyvät porukoiksi keskustelemaan ja pällistelemään, heidän liikeensä, jos sitä on, suuntautuu eteenpäin tai taaksepäin, sivulle ja toisellekin, mutta he pitävät paikkansa kuin omistaisivat sen, palan katua, palan rantaa, palan todellisuutta.

    Tosin, jalkapallokentällä espanjalaiset pitävät paljon parempaa kiirettä kuin suomalaiset. Johtuisiko tämä siitä, että suomalainen on tottunut hyppimään ojien yli eikä niikään tallustelemaan tasaisella ruohomatolla.

    Kaikki saattaa olla geeneissä, myös liike.

    Syvällisempi ajatus tulee tässä: muistuttaako Barcelonan melkein seisova passipeli, jossa pallo kiertää loputtomasti mieheltä toiselle, kadulle ryhmittyvää espanjalaisseuruetta jonka liikeen suunnasta ei ole koskaan täyttä varmuutta?
    Eikä pallokaan aina mene vastustajan maaliin. Ei mennyt tiistaina.

    Jalkapalloteoreetikoille mietittävää!

Olemme ajan arkeologeja.

    Kaivamme itsemme pilareiksi.

    Muotivaate on muodissa.

    Semana Santa tarkoittaa oikeastaan rituaalia.

    Rituaalissa ihminen puhdistautuu, vapautuu, saa lupauksen.

    Näkinkenkä lojuu hiekassa, aallon sinne lennättämänä.

    ”Luotijuna” kulkee kuin luoti, mutta rauhan merkityksessä.

    Sota ei ala, se tehdään.

    Rauha tarvitaan rauhan tekemiseen.

    Viattomiakin löytyy.

    Meidän muiden tulee skarpata.

                                                                                                  Kyösti Salovaara, 2017.
Moderni temppeli?

_____________________________