Illan tullen

[sanoi hän]

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.

Meri!

    Elämän alku, mysteeri, unelmia ja pelkoja.

    Sitä jaksaa tuijottaa päivästä toiseen.

    Se muuttuu kun taivas muuttuu. Se vaihtaa väriä kun aurinko kipuaa korkeammalle. Se haalistuu, punertuu kun illan ensimmäiset tuoksut yhtyvät usvaan, joka kohoaa paahteen kuumentamasta veden pinnasta.

    Elämän vertauskuvia, symboleja, paralleeleja.

    Arkipäivän kuvia: rahtilaiva, simpukoita troolaava kalastajavene, surfaaja joka etsii edes yhtä oikeaa maininkia ja tuntematon tyttö rannalla meditoimassa meren ja puhelimensa kanssa.

    Otat merestä sata kuvaa ja silti tuntuu, että taas se vaihtoi väriä, löysi uuden tunnelman joka täytyy napata valokennolle. Yleensä epäonnistut, mutta urheasti yrität uudestaan. Onni suosii rohkeaa.

    Elämää ei voi vangita muistikortille.

                                                                                                     Kyösti Salovaara, 2017.

Kouraiset vettä ja pirskottelet sitä auringon ja ajatuksiesi kuumentamalle otsalle.

    Jotain 2700 vuotta sitten foinikialainen laiva lähestyi mannerta.

    Monen kuuman purjehduspäivän jälkeen juomavesi oli vähissä.

    ”Maata näkyvissä!” tähystäjä huusi käheällä äänellä.

    ”Jippii, Malaka!” kiljaisi laivan kapteeni Jezab ja hyppäsi riemuissaan lämpimään meriveteen.

    Kourassani oli hetken samaa merta. Se vilvoitti otsaani. Onko tuo vesi täysin samaa kuin silloin? Vai vaihtuuko veden sisältö vuosien kuluessa? Uimmeko samassa meressä kuin Jezab?

    Ajatus kiehtoo.

    Muuttumisen muuttumattomuus.

    Mies ja lauta, laineiden armollinen kohina.

    Rannalla istuva näkee kauas, näkee kauemmaksi kuin näkee.

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.

On niitä jota tähyävät rannalta merelle ja niitä jotka purjehtivat.

    Kaksi eri heimoa, joita meri yhdistää kuperana pintana.

    Alamäkeen on helpompi purjehtia kuin ylämäkeen, maallikko ajattelee rannalla. Se naurattaa merenkulkijaa.

    Rannalla istuva haaveilee, näkee päiväunia maista ja ihmisistä toisaalla, jossakin tuolla kaukana. Merimies ei haaveile vaan tekee työnsä. Kuljettaa rahtia, tavaroita, ruokaa ja juomaa ja melkein mitä tahansa, paitsi unelmia jotka on jätetty rannalla istuvalle, hänen päänvaivakseen.

    Hänellä on aikaa haaveilla.

    Hän kirjoittaa laulun niistä, jotka seilasivat rohkeasti horisontin taakse. Jotka eivät pelänneet lopullista alamäkeä, pudotusta reunan yli.

    Maakrapu katselee kuinka kalastaja nostaa simpukkasäkin merestä.

    Kohta rannan kuppilasta saa tuoreita meren eläviä.

    Lasit ja lautaset kilahtelevat kutsuvasti - Buen Provecho!

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2017.

Olen kirjoittanut näinä viikkoina muutaman sanan maisemasta ja liikkeestä.

    Nehän ovat toisiaan.

    Niiden kosketuksesta syntyy sanoja. Taitava kirjailija loihtii merkityksen maiseman ja ajatuksen välille, pistää liikkeen ajatuksen sanojen liikkeeseen.

    Muutama viikko sitten kirjoitin Simo Penttilän romaanista, jossa Aurinkorannikon tunnelma jäi etäiseksi. Sen jälkeen luin englantilaisen Desmond Coryn (oik. Shaun Lloyd McCarthy) kiehtovan jännärin Kuolemanhyppy (1966, Deadfall 1965). Romaanin tapahtumat sijoittuvat Madridiin ja tänne etelään, Mijaksen, Los Bolichesin ja Fuengirolan maisemiin.

    Coryn romaanissa on sellaista filosofista magiaa, jota aina jään kaipaamaan suomalaisilta jännärikirjailijoilta, siis sitä että kirkko (esimerkiksi) on muutakin kuin eteesi osuva rakennus, että auto (esimerkiksi) on muutakin kuin ratti ja neljä pyörää, että kahvila (esimerkiksi) on muutakin kuin tarjoilija ja olutlasi – jos ymmärrätte mitä tarkoitan?

    Niinpä lainaan Coryn romaania tähän, tunnustaen etten ollut koskaan kuullutkaan tästä hienosta kirjailijasta, joka kuoli Marbellassa vuonna 2001. Timanttivaras Jeye on matkalla Madridista kohti etelää:

    ”He ohittivat Carro de los Angelesin kymmenen aikaan ja korkea Kristuspatsas kimmelsi aamuauringossa sen huipulla, ja pian sen jälkeen Fé alkoi lisätä vauhtia, kunnes nopeusmittarin neula oli kiertynyt sadankahdenkymmenen kohdalle. Jeye ajatteli, että se oli tarpeeksi ollakseen miellyttävää, tarpeeksi, että voi tuntea sen ystävyyden ihmisen, moottorin ja suoran maantien välillä, joka muodostaa yhdeksän kymmenettäosaa pitkänmatkanajon viehätyksestä, mutta ei ole liian kovaa kääntäkseen kaiken huomion pois kedoista, kukkuloista, joista. Tämä oli avointa Kastilian maaseutua, ruskea- ja vihreäraitaista hamaan taivaanrantaan saakka ja sen yläpuolella kaareutui vaaleansininen taivas, jolla näkyi pitkänä viiruna jokunen haituvapilvi.... Nyt hän oli vapaa, vaikka ehkä vain siinä merkityksessä, että oli menossa jonnekin, menossa jonnekin Fén kanssa... Hänellä ei ollut yhtään kysymystä esitettävänä taivaalle, tielle, mesetalle tai yleensä millekään. Hän huomasi olevansa melkein onnellinen. Hänellä ei ollut huolia.”

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.

Meri, joet ja järvet – taivas kaareutuu kaiken päällä ja se on unelmia ja pelkoja täynnä.

    Ehkäpä meri kiehtoo sinua koska näet sen alituisissa kuohuissa ja hetken peilityynessä kannessa romanttisen unelman ja hirvittävän dystooppisen pelon yhtä aikaa. Tekisi mieli... et uskalla... suljet silmäsi ja silti näet kuinka aurinko kimaltaa kevyiden laineiden harjalla.

    Suljet silmäsi, yrität kuvitella kauhistuttavaa talvimyrskyä, mustia laineita jotka murskaavat kaiken päälle tullessaan, ja olet hetken tyytyväinen osaasi rannalla seisojana.

    Jezab näki rannikon. Malaka, hän toisti hiljaisella äänellä, tyytyväisenä pitkän purjehduksen päättymisestä.

    Kouraisen vettä, pirskottelen sitä ajatuksien kuumentamalle otsalle. Jezabin kädenjälkeä tavoitellen.

    Tyttö haaveilee hietikolla.

    Surfaaja yrittää päästä laineen päälle.

    Kalastaja nostaa simpukkatroolin.

Ja.

    Illan tullen sanoo hän:

    ”Aamulla lähden tästä talosta pois.”

    ...

                                                                                                                      S.I. 2017.

_____________________________