[sanoi
hän]
Meri!
Elämän
alku, mysteeri, unelmia ja pelkoja.
Sitä
jaksaa tuijottaa päivästä toiseen.
Se
muuttuu kun taivas muuttuu. Se vaihtaa väriä kun aurinko kipuaa
korkeammalle. Se haalistuu, punertuu kun illan ensimmäiset tuoksut
yhtyvät usvaan, joka kohoaa paahteen kuumentamasta veden pinnasta.
Elämän
vertauskuvia, symboleja, paralleeleja.
Arkipäivän
kuvia: rahtilaiva, simpukoita troolaava kalastajavene, surfaaja joka
etsii edes yhtä oikeaa maininkia ja tuntematon tyttö rannalla
meditoimassa meren ja puhelimensa kanssa.
Otat
merestä sata kuvaa ja silti tuntuu, että taas se vaihtoi väriä,
löysi uuden tunnelman joka täytyy napata valokennolle. Yleensä
epäonnistut, mutta urheasti yrität uudestaan. Onni suosii rohkeaa.
Elämää
ei voi vangita muistikortille.
Kouraiset
vettä ja pirskottelet sitä auringon ja ajatuksiesi kuumentamalle
otsalle.
Jotain
2700 vuotta sitten foinikialainen laiva lähestyi mannerta.
Monen
kuuman purjehduspäivän jälkeen juomavesi oli vähissä.
”Maata
näkyvissä!” tähystäjä huusi käheällä äänellä.
”Jippii,
Malaka!” kiljaisi laivan kapteeni Jezab ja hyppäsi
riemuissaan lämpimään meriveteen.
Kourassani
oli hetken samaa merta. Se vilvoitti otsaani. Onko tuo vesi täysin
samaa kuin silloin? Vai vaihtuuko veden sisältö vuosien kuluessa?
Uimmeko samassa meressä kuin Jezab?
Ajatus
kiehtoo.
Muuttumisen
muuttumattomuus.
Mies
ja lauta, laineiden armollinen kohina.
Rannalla
istuva näkee kauas, näkee kauemmaksi kuin näkee.
On
niitä jota tähyävät rannalta merelle ja niitä jotka purjehtivat.
Kaksi
eri heimoa, joita meri yhdistää kuperana pintana.
Alamäkeen
on helpompi purjehtia kuin ylämäkeen, maallikko ajattelee rannalla.
Se naurattaa merenkulkijaa.
Rannalla
istuva haaveilee, näkee päiväunia maista ja ihmisistä toisaalla,
jossakin tuolla kaukana. Merimies ei haaveile vaan tekee työnsä.
Kuljettaa rahtia, tavaroita, ruokaa ja juomaa ja melkein mitä
tahansa, paitsi unelmia jotka on jätetty rannalla istuvalle, hänen
päänvaivakseen.
Hänellä
on aikaa haaveilla.
Hän
kirjoittaa laulun niistä, jotka seilasivat rohkeasti horisontin
taakse. Jotka eivät pelänneet lopullista alamäkeä, pudotusta
reunan yli.
Maakrapu
katselee kuinka kalastaja nostaa simpukkasäkin merestä.
Kohta
rannan kuppilasta saa tuoreita meren eläviä.
Lasit ja lautaset kilahtelevat kutsuvasti - Buen Provecho!
Kyösti Salovaara, 2017. |
Olen
kirjoittanut näinä viikkoina muutaman sanan maisemasta ja
liikkeestä.
Nehän
ovat toisiaan.
Niiden
kosketuksesta syntyy sanoja. Taitava kirjailija loihtii merkityksen
maiseman ja ajatuksen välille, pistää liikkeen ajatuksen sanojen
liikkeeseen.
Muutama
viikko sitten kirjoitin Simo Penttilän romaanista, jossa
Aurinkorannikon tunnelma jäi etäiseksi. Sen jälkeen luin
englantilaisen Desmond Coryn (oik. Shaun Lloyd McCarthy) kiehtovan jännärin
Kuolemanhyppy (1966, Deadfall 1965). Romaanin
tapahtumat sijoittuvat Madridiin ja tänne etelään, Mijaksen, Los
Bolichesin ja Fuengirolan maisemiin.
Coryn
romaanissa on sellaista filosofista magiaa, jota aina jään
kaipaamaan suomalaisilta jännärikirjailijoilta, siis sitä että
kirkko (esimerkiksi) on muutakin kuin eteesi osuva rakennus, että
auto (esimerkiksi) on muutakin kuin ratti ja neljä pyörää, että
kahvila (esimerkiksi) on muutakin kuin tarjoilija ja olutlasi – jos
ymmärrätte mitä tarkoitan?
Niinpä
lainaan Coryn romaania tähän, tunnustaen etten ollut koskaan
kuullutkaan tästä hienosta kirjailijasta, joka kuoli Marbellassa
vuonna 2001. Timanttivaras Jeye on matkalla Madridista kohti etelää:
”He
ohittivat Carro de los Angelesin kymmenen aikaan ja korkea
Kristuspatsas kimmelsi aamuauringossa sen huipulla, ja pian sen
jälkeen Fé alkoi lisätä vauhtia, kunnes nopeusmittarin neula oli
kiertynyt sadankahdenkymmenen kohdalle. Jeye ajatteli, että se oli
tarpeeksi ollakseen miellyttävää, tarpeeksi, että voi tuntea sen
ystävyyden ihmisen, moottorin ja suoran maantien välillä, joka
muodostaa yhdeksän kymmenettäosaa pitkänmatkanajon viehätyksestä,
mutta ei ole liian kovaa kääntäkseen kaiken huomion pois kedoista,
kukkuloista, joista. Tämä oli avointa Kastilian maaseutua, ruskea-
ja vihreäraitaista hamaan taivaanrantaan saakka ja sen yläpuolella
kaareutui vaaleansininen taivas, jolla näkyi pitkänä viiruna
jokunen haituvapilvi.... Nyt hän oli vapaa, vaikka ehkä vain siinä
merkityksessä, että oli menossa jonnekin, menossa jonnekin Fén
kanssa... Hänellä ei ollut yhtään kysymystä esitettävänä
taivaalle, tielle, mesetalle tai yleensä millekään. Hän
huomasi olevansa melkein onnellinen. Hänellä ei ollut huolia.”
Kyösti Salovaara, 2017. |
Meri,
joet ja järvet – taivas kaareutuu kaiken päällä ja se on
unelmia ja pelkoja täynnä.
Ehkäpä
meri kiehtoo sinua koska näet sen alituisissa kuohuissa ja hetken
peilityynessä kannessa romanttisen unelman ja hirvittävän
dystooppisen pelon yhtä aikaa. Tekisi mieli... et uskalla... suljet
silmäsi ja silti näet kuinka aurinko kimaltaa kevyiden laineiden
harjalla.
Suljet
silmäsi, yrität kuvitella kauhistuttavaa talvimyrskyä, mustia
laineita jotka murskaavat kaiken päälle tullessaan, ja olet hetken
tyytyväinen osaasi rannalla seisojana.
Jezab
näki rannikon. Malaka, hän toisti hiljaisella äänellä,
tyytyväisenä pitkän purjehduksen päättymisestä.
Kouraisen
vettä, pirskottelen sitä ajatuksien kuumentamalle otsalle. Jezabin
kädenjälkeä tavoitellen.
Tyttö
haaveilee hietikolla.
Surfaaja
yrittää päästä laineen päälle.
Kalastaja
nostaa simpukkatroolin.
Ja.
Illan
tullen sanoo hän:
”Aamulla
lähden tästä talosta pois.”
...
S.I. 2017. |
_____________________________
Maalari maalaa taloa. Sinistä ja punaista. Illan tullen sanoo hän: nyt minä lähden tästä talosta POIS!
VastaaPoistaKun yksi aloittaa lorun, niin muut lapset juoksevat kuka minnekin piiloon ja se yksi alkaa etsiä. Edellyttää talon pihaa jossa on monimutkainen, täynnä tavaraa ja vanha.
Kauniita kuvia tuossa postauksessa. Rannan löytäminen on purjehtijalle tärkeää - ja se ettei tule myrskyä joka upottaisi veneen. Siis 2700 vuotta sitten foinikialaiset tulivat. Keitä siellä oli silloin, vai oliko?
Niin että mitä oli ennen "flooraa"?
PoistaMuutamasta lähteestä katsottuna "ei mitään" eli tuo Malagan (Malakan foinikiaksi) kaupunki todella perustettiin lähemmäksi 2800 vuotta sitten kun foinikialaiset paikan löysivät. Ehkä siellä joku sitäkin ennen asui, miksei olisi mutta ei jättänyt sitten jälkeä maailmankirjaan. Malaga on yksi maailman vanhimmista kaupungiesta.
Engl. Wikipedian mukaan Malaka-sana saattoi tarkoittaa "suolaa, suolaista", viitaten kalan suolaamisen kaupungin rannassa.
Tuli mieleen että Eeva-Liisa Manner asui Andalusiassa, mutta en saa Wikistä selvää että oliko Malagan puolella vai ei, koska siinä Sinervon Manner-kirjassa puhuttiin Malagan talosta.
PoistaJarl Hellemann piti tapanaan käydä katsomassa miten runoilija jaksaa. Kirjassa oli hämmentävä kohtaus, jossa Sinervo runoilijana osaa eläytyä toisen runoilijan ajatuksiin. Hellemann oli ajatellut että jos Manner oli mennyt peräti sekaisin. Nähtävästi talossa ei ollut lämmitystä. Tai takka oli rikki. Mutta kyllä Välimeren rannoilla on talvisaikaan hirveän kylmä. Onko siellä?
Yksi sellainen kirjassa kerrottu kuva oli naapuritalon pihalla torkkuva aasi, jonka selässä nukkui kana. Ajattelin että siinä on ehkä syy siihen, miksi runoilijan, siis Mannerin, ajateltiin olevan päästään vialla. Ilmeisesti Hellemann näki sen aasin.
Olen ajatellut tätä detaljia siis jo vuosia. Ehkä on mahdollista, että kana ja vuohi ovat lämmitelleet toisillaan kylmänä talvena? Niinhän minäkin lämmittelen tässä asunnossa, jossa tuulee sisälle kaikista ikkunoista. Kissa tulee nukkumaan syliin.
No niin. Olin jostain syystä itseni kanssa sitä mieltä, että se olisi ollut vuohi ja kana, eikä aasi ja kana. Kirjaa en pääse juuri nyt tarkastamaan.
PoistaKatselin Hellemannin Lukemisen alkeet - kirjaa, ja kyllä Mannerin talo oli Malagassa, Churrianassa jossa itse asiassa on Malagan lenttokenttäkin.
PoistaHellemann kertoo että Mannerin talo oli koko ajan hajoamassa, koska ei ollut rahaa korjauksiin, esim. vettä ei tullut välillä ja katto vuosi. Ja Manner oli ihan sekaisin.
Muutama viikko sitten kirjoitin Simo Penttilän Aurinkorannikkoromaanista - siinäkin päähenkilällä on talo Churrianassa. Ehkäpä suomalaisia siihen aikaan enemmän asui noilla seuduin (siis Churrianan ja Torremolinoksen välillä) kuin nykyään hieman kauempana, Fuengirolassa.
Kyllä kai Espanjassa on hemmetin kylmä talvella - en ole varsinaisesti ollut. Nyt keväälläkin yöllä lämpötila laski jonnekin 7 asteeseen ja jos ei ole jatkuvaa keskuslämmitystä (kuten Suomessa) kosteuden ja viileyden yhdistelmä on aika rankkaa. Muistelen (en tiedä onko tämä faktaa), että joskus 80-luvulla Espanjassa säädettiin laki, jok kielsi pitämästä hotelleja auki talviaikana jos hotellista puuttui keskuslämmitys.
Nyt Suomeen palattua on vaikea tottua siihen kuinka lämmintä täällä sisällä on - ja kuinka kylmää ulkona.
Aikoinaan kerroit, miten Kotkaan saapui jäiden lähdettyä ensimmäinen laiva ja kauppoihin sen myötä appelsiinit. Etelä-Espanjasta kenties.
VastaaPoistaOn jännää ajatella, että silloin saattoi todella konkreettisesti nähdä (ja kuulla) kuinka maailma talven jälkeen avautui. Seisoimme jäällä ja katselimme kun jäänmurtaja teki väylää kauppalaivoille.
PoistaNykyään logistiikka toimii ja pyörii yötäpäivää, katkeamattomana prosessina.
Tämä on ennen kaikkea kaunis kirjoitus. Samalla rauhoittava ja mieltä läikähdyttävä.
VastaaPoistaTässä vihan ja kiireen ja sairastumisten kauheuksien keskellä, niiltä piiloutumaan pyrkivälle mielelle tämä on lääkettä. Ihminen ja vesi kuuluvat yhteen. Vesilasi pöydällä, maata näkyvissä. Joet, järvet, taustalla meri. Suunnaton, rannaton näkymä vihertävää nestettä, joka käyttäytyy yllättävästi, näyttäytyy välillä tyynenä, välillä raivokkaana myllerryksenä. Tällä hetkellä se on vallannut mielen sen ääriä myöten. Kiitos tästä hetkestä! Jotain suurta näkyvissä, ajatuksissa.
Kiitos sympaattisesta kommentistasi, Liisu!
Poista