torstai 13. huhtikuuta 2017

Liikettä pilareiden välistä

[ajassa ja ajatuksissa]

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2017.
Roomalaisen temppeliraunion pilarit, Córdoba.

Aurinko paistaa korkealta, täysikuun aika, pyhän viikon, Semana Santan kulkueita aamusta iltaan, Espanjassa.
    Malagassa on jo ehditty tapella kulkueessa, nuoret aloittivat, vanhemmat yhtyivät siihen ja kulkuetta seurannut yleisö pakeni sekasorron ja pakokauhun vallassa. Muutama loukkaantui, kukaan ei onneksi kuollut. Semana Santaa vietetään.
    Jumalaa ei kuitenkaan pidä syyttää tappelevista nuorista. Itse he sen tekevät.
    Voiko Jumalaa muutenkaan syyttää mistään? Ei ainakaan ihmisen pahoista teoista.
    Uskontoja, niiden ympärille kasattuja instituutioita saa ja voi toki syyttää monestakin pahasta teosta.
    Näillä seuduilla pääsiäisen aika on juhlallinen, riemullinen ja hengellinen rituaali vailla vertaa. Mitä kaikkea rituaali merkitsee, sitä en osaa sanoa. Ehkä se on loistossaan ihmisen tapa tunnustaa mitättömyytensä.
    Vai yritetäänkö rituaalilla ”ostaa” pelastus?


Istut 300 kilometriä tunnissa kiitävässä junassa.
    Maisema vilahtaa ohi.
    Otat valokuvan. Tietysti se epäonnistuu, mutta paljastaa totuuden suhteellisuuden.
    Kuvan etualalla pensaat ja puut ovat epäselviä läikkiä. Sulkimen nopeus ei riitä. Mutta kas, taustalla vuoristo on kirkas ja terävä, aivan kuin juna olisi paikallaan. Maiseman yksityiskohdat saavat eri merkityksen sen mukaan mistä suunnasta ja minkälaisesta vauhdista niitä tarkastelee.
    Kaikki on suhteellista, melkein kaikki, paitsi se mitä sanotaan totuudeksi. Kuitenkaan kaikki mitä totuudeksi väitetään, ei ole sitä.
    Ajassa ja paikassa on paljon epämääräistä, makuun ja tunteeseen perustuvaa.
    Poliitikko luulee tietävänsä totuuden (äänestäkää minua!), kokki kuvittelee osaavansa keittää parhaan sopan (syökää sitä!), muotisuunnittelija ei kuvittele mitään totuudesta mutta tietää millainen vaate menee kaupaksi, koska hän itse määrittelee sesongin ”kauneuden”. Ja niin seuraavalla sesongilla jokin toinen väri on ”totuus”, niin kuin ihmiset luulevat eivätkä muista millaisessa värimaailmassa toissavuonna kuljettiin.


                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2017.
300 km/h.


Ihmiset rakentavat temppeleitä.
    Pilarien välissä elämä lipuu näennäisen rauhallisesti. Jos temppelin raunioita kaivaa yhä syvemmälle, pilarit kasvavat kuin kertoakseen ettei mitään tullut valmiiksi.
    Otat kuvan Córdoban moskeija-katedraalista.
    Vasta myöhemmin huomaat, että La Mezquitan yläpuolella lentää suihkone. Voiko ajan ja ajatuksen kontrastin esittää syvällisemmin kuin kauan sitten rakennetun moskeijan katon ylitse lentävän modernin lentolaitteen jättämällä suihkuvanalla, joka häviää muutamassa minuutissa?
    Nyt on nyt, eikä eilen, mutta ajatuksen syvyydessä kaivat pilaria aina vaan kauemmaksi menneisyyteen.
    AVE kiitää Malagasta Córdobaan viidessäkymmenessä (minuutissa), matkaa jotain 170 km.
    Paikallisjuna kulkee Fuengirolasta Malagaan samassa ajassa, noin 30 kilometriä.
    Mutta liikkeellä on aina tarkoitus: tämä paikallisjuna kuljetti viime vuonna melkein 10 miljoonaa matkustajaa. Tarvittiin monta pysähdystä, junaan astumista, poistumista, katseita ikkunan pinnassa.

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.
La Mezquita, Córdoba.


Suomalaiset suhtautuvat kaikkeen vakavasti.
    Yrsa Stenius pohtii mainiossa muistelmateokseen Sanojen valtias, ruotsalaisten ja suomalaisten suhdetta sanoihin. Siinä missä ruotsalainen tuhlailee sanoja ja käyttää superlatiiveja, suomalainen harkitsee jokaista sanaa ja ottaa sen tosissaan eikä käytä sanoja liikaa.
    Tässä suhteessa ruotsalainen kulttuuri tuntuu olevan toisenlainen kuin suomalainen.
    Steniuksen mukaan ruotsalaiset luulevat, että he pystyvät hoitamaan kaikki asiat; että kaikki mitä tapahtuu on heidän hallinnassaan. Suomalaiset taas ovat tottuneet että kauheuksiakin voi sattua eikä siitä pidä syyttää ketään, ei edes Jumalaa.
    Kun matkustajalaiva uppoaa Itämereen tai hirmuaalto tappaa satoja ruotsalaisia kaukomailla, he etsivät syyllistä herkeämättä, ja jos voisivat, neuvottelisivat Jumalan kanssa siitä kuka asetetaan vastuuseen. Koska tämä ei käy päinsä, vastuulliseksi hirmumyrskyyn ja sen seurauksiin valitaan joku ”onneton” virkamies.
    Mutta suomalainen suhtautuu myös liikkeeseen vakavasti, melkein yhtä vakavasti kuin sanoihin. Suomalainen menee aina jonnekin, eikä ole koskaan matkalla vaan menossa paikasta A paikkaan B.
    Suomalainen ei flaneeraa vaan kiihdyttää askeliaan ehtiäkseen toisen suomalaisen ohi.


                                                       Kyösti Salovaara, 2017.


Jos ennen rakennettiin temppeleitä, nyt tehdään koneita jotka liikkuvat, verkkoja joissa tieto liikkuu ja mahtavia ostoskeskuksia, joissa raha liikkuu ja vaihtaa omistajaa.
    Roomalaisesta temppelistä jäi pilarit pystyyn.
    Ostoskeskuksesta ei jää mitään kun aikaa kuluu eikä ole tarkoituskaan.
    Kun astut La Mezquitan pylväikköön, kadotat sanat ja menet aivan hiljaiseksi.
    Kun astut tämän kevään väreissä seisovien mallinukkejen välistä huippumuodin huippumyymälään, kaivelet taskustasi luottokortin ja hypähtelet innostuneena vaatteelta toiselle.
    Ihmisen liike muuttuu, ajatuksen mukana.
    Se mikä tästä suhteellisuudesta tulee mieleen on, että tämän päivän temppeli on ”aika”. Sen pilareiden ympärillä pyörimme kuin lepakot yön valopylväiden päässä.
    Täysikuu, aurinko ja turkoosi meri.


Kun Kotkassa (ennen muinoin) joku paineli kadulla kovaa vauhtia, naapurit huutelivat, että oletko menossa Hallaan töihin.
    Lausahdus kai johtui siitä, että satamasta Hallan sahalle lähtevät tuurimoottorit lähtivät ajallaan ja niihin ehtiäkseen työläiset yleensä pistivät juoksuksi aamu-unisena kahvit kotona hörpittyään.
    Suomalainen on aina menossa Hallaan töihin.
    Paseo Maritimolla, tuossa rannassa, suomalainen törmää koko ajan espanjalaisiin, jotka eivät tunnu liikkuvan lainkaan. Espanjalaiset ryhmittyvät porukoiksi keskustelemaan ja pällistelemään, heidän liikeensä, jos sitä on, suuntautuu eteenpäin tai taaksepäin, sivulle ja toisellekin, mutta he pitävät paikkansa kuin omistaisivat sen, palan katua, palan rantaa, palan todellisuutta.
    Tosin, jalkapallokentällä espanjalaiset pitävät paljon parempaa kiirettä kuin suomalaiset. Johtuisiko tämä siitä, että suomalainen on tottunut hyppimään ojien yli eikä niikään tallustelemaan tasaisella ruohomatolla.
    Kaikki saattaa olla geeneissä, myös liike.
    Syvällisempi ajatus tulee tässä: muistuttaako Barcelonan melkein seisova passipeli, jossa pallo kiertää loputtomasti mieheltä toiselle, kadulle ryhmittyvää espanjalaisseuruetta jonka liikeen suunnasta ei ole koskaan täyttä varmuutta?
    Eikä pallokaan aina mene vastustajan maaliin. Ei mennyt tiistaina.
    Jalkapalloteoreetikoille mietittävää!


Olemme ajan arkeologeja.
    Kaivamme itsemme pilareiksi.
    Muotivaate on muodissa.
    Semana Santa tarkoittaa oikeastaan rituaalia.
    Rituaalissa ihminen puhdistautuu, vapautuu, saa lupauksen.
    Näkinkenkä lojuu hiekassa, aallon sinne lennättämänä.
    ”Luotijuna” kulkee kuin luoti, mutta rauhan merkityksessä.
    Sota ei ala, se tehdään.
    Rauha tarvitaan rauhan tekemiseen.
    Viattomiakin löytyy.
    Meidän muiden tulee skarpata.


                                                                                                  Kyösti Salovaara, 2017.
Moderni temppeli?

_____________________________

32 kommenttia:

  1. Kylmä on ainakin osittain tehnyt tuon kiirehtimisen meihin.
    Loikimme kovaa, ettemme vilustuisi, ja kun kuljemme itsepäisesti samalla vauhdilla myös lämpimissä maissa, alamme kirota kuumaa ja hikoilemme. Siis monet pohjoismaalaiset käyttäytyvät näin - en suinkaan minä, joka en ikinä saa tarpeeksi auringosta.
    Kun olin ensimmäisellä Välimeren lomallani ( kahden pienen pojan kanssa 80-luvun lopulla) ja ihastuin siellä kaikkeen, koin erityisen hienona sen, että meressä voi oleilla, kylpeä, ei tarvitse karaista itseään eikä suorittaa matkauintia. Koin lämpimästi aaltoilevan meren aistillisena elämyksenä, suurena nautintona. Kun kerroin miehelleni löydöstäni ja sain hänet mukaani seuraavalle matkalle, hän ei löytänyt meren ideaa, vaan äksyili aaltojen takia, miten tuosssa uit ja ei virkistä. Nyt hän on jo oppinut, tutkii parhaillaan omalla koneellaan Espanjan asuntoja.

    Oleilumantaliteettiin kuuluu myös kahvilassa istumisen taito. Suomalaiset ovat aikamoisia puritaaneja siinäkin, aina tehokkuus mielessä, mihin seuraavaksi ja missä se lasku viipyy. Tietysti tässä vaikuttaa myös loman pituus, pitääkö kaikki mahduttaa viikkoon vai saako elää jossain paikassa niin että siihen jo tottuu.
    On myös turisteja, jotka eivät koskaan pysy yhdessä paikassa vaan matkustavat nähtävyyksien perässä yöpyen joka yö eri kaupungissa uudessa hotellissa. Minä en ehkä saisi tuollaisesta matkasta irti paljon mitään. Nukkuisin kulkuvälineissä menettäen maisemat ja kokisin, että joka nähtävyyteen jää liian vähän aikaa.

    Muotivaate on muodissa. Tuollaiset laatikkomalliset takit sopivat tosi harvoille. Olethan nähnyt niitä täysvalkoisia kauppoja Espanjassa, vain valkoisia vaatteita 100 % puuvillaa? Ne kaupat ovat kaamean näköisiä, kaikki se valkoinen värittömyys.

    VastaaPoista
  2. Etelän lomilla minäkin nautin kovasti siitä, että voi ottaa rauhallisesti, ei tarvitse suorittaa. Uima-altaalla, katukahvilassa, rantakatua flaneeraten. Mukana hyvä kirja. Lomallahan sitä ollaan. Silti tulee usein mieleen, että voisimmeko me pohjoiset luterilaiset oppia tässä suhteessa jotakin etelän ihmisiltä?

    Olen joskus kuullut ajatuksen, että kuvataide hajosi ensin impressioiksi ja sitten abstraktiksi, kun myös junan ikkunasta nähty maisema meni sellaiseksi. Ajatus tuntuu, ainakin osasyynä, oikealta.

    VastaaPoista
  3. Kumma kyllä nuo valkoiset, rinteille tiheäksi rakennetut kaupungit näyttävät viehättäviltä ja kauniilta, kaukaan katsoen. Kun menee lähemmäksi kauneus ikään kuin katoaa, muuttuu yksittäisten talojen arkipäiväksi.

    Joo, eilen illalla minäkin ajattelin että mitäköhän hyötyä koko Lutherista meille on ollut, kun katoliset tuntuvat pystyvän iloitsemaan jopa Jumalasta - ja emme mistään (niin kuin joskus tuntuu).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Entäs jos etelämaalaiset, italiaanot erityisesti, olivat kaikki orjien jälkeläisiä, eivät ole olleet vastuussa mistään kun isäntä hoiti sapuskat, että pysyivät hengissä. Huoletonta elämää :-))
      Me täällä pohjolassa olemme aina saaneet hoitaa asiamme itse, kylätkin jos niitä oli, olivat pieniä, ainainen vastuu ja riita kalavesistä, huoli sadon onnistumisesta eikä edes mustepulloja joita heitellä, hymyile siinä sitten vaikka olit kuinka "vapaa"? Eihän meille edes oikein tullut Lutheria, tuli Kustaa Vaasa, verenimijä.

      Olkoon tämä osuuteni kontrafaktuaalieen historiaan. Luulen että papistokin syvällä sisimmässäänpiti piti Lutherin opin sarnaamista kuolettavan tylsänä ja siksi otti mielellään hoitaakseen myöhemmän valtiovallan, siis kruunun nimissä valtiopäivien vaatiman propagandan talouden edistämiseksi. Olihan tuo mielekästä toimintaa ja nosti hengellisen säädyn palkkaa mukavasti. Siitä se lähti suomalainen talousihme!

      Matteuspassiota aion kyllä kuunnella. hh

      Poista
    2. Hannu, minä kuuntelin ensimmäistä kertaa elämässäni Matteus-passion. Musiikki on jotain muuta. Minulla oli kaksi uutta (siis uudelleenohjelmoitua) kuulokojetta päässäni ja stereot soivat. Pelkäsin sen valtavan vyörytyksen vaikutusta ensin, mutta sitten ne kirkkaan enkelimäiset sopraanot alkoivat tyynnyttää. Ne eivät flirttailleet niin kuin naiset usein tekevät.

      Kyösti, olen lukenut uskomisesta paljon. Minulla on kasa Italian renessanssin kuvakirjoja tuossa, mietin mitä niistä muistan, luen. Chimabue oli hauska tyyppi, koska se kirjoitti puhekuplia henkilöidensä suusta. Tarinat olivat Raamatusta, mutta ihmiset olivat kertoman mukaan tunnettujen firenzeläisten muotokuvia. Kai siinä ajateltiin, että jos ne henkilöt ovat esillä kirkoissa, niin eivät ne silloin ole tehneet kuolemansyntejä. Luulen että se kuolemansynti-juttu on ollut tärkeä, koska henki on ollut aika halpa. Se on varmasti vielä halvempi kuin nyt ja siksi uskominen varmasti väheneekin, koko ajan.

      Minä ajattelin jaksaa kävellä vähän pitempään huomenna vaikka onkin näin kylmä. Minusta on tulossa kävelevä tapaus taas.

      Poista
  4. Eiköhän kirkon instutuutio ole sotkeutunut ja limittynyt poliittisen vallan käyttöön kaikissa, melkein, maissa ja kaikkia uskontokuntia ja lajeja koskien. Ehkä USA on ainoa joka on tiukasti erottanut kirkon ja vallan - muttei tietenkään ihmisten yhteyttää molempiin.

    Pohjoinen "lutterilaisuus" tai "kalvinismi" (tai mitä tuo nyt onkaan) on hyvinkin ollut osana suomalaiseen talousihmeeseen - mutta miksi kansalaiset valittavat ja ruikuttavat? Onko niin ettei henkistä ihmettä olekaan tapahtunut "synkän" uskontoatmosfäärin sisällä, reunassa? Vai viekö rankka maallistuminen puhdin henkisistä sfääreistä? Kun telkkarin tosi-tv ohjelmat korvaavat sunnuntaisen kirkossakäynnin, niin jääkö modernin suomalaisen mieli typötyjäksi? Vaikka tosi-tv-ohjelmissa nykyään itketään ilmeisesti enemmän kuin sielulle hyvää tekisi. (Itketäänkö - en tiedä koska en noita koskaan katso. Lööppejä ei kuitenkaan voi olla lukematta.)

    VastaaPoista
  5. Käsittääkseni Ranskassa kirkko ja valtio on erotettu tiukasti toisistaan, vaikka sielläkin kirkon asema monien ihmisten elämässä on vahva. Suomessa viittaukset uskontoon leikataan yleensä uutisissa pois, minkä seurauksena me emme täällä maallistuneessa Pohjolassa aina ymmärrä uskonnon tärkeyttä maailmalla.

    Minulle suomalainen mentaliteetti on niin tärkeä, että en osaa kuvitella muuttavani pysyvästi ulkomaille. Samalla käyn kovin mielelläni matkoilla erilaisissa paikoissa avartamassa mieltäni. Nautin paikallisesta elämänmenosta, imen sisääni sikäläistä atmosfääriä ja kulttuuria. Silti henkisenä kotipesänä säilyy Suomi, kaikkine hyvine ja huonoine puolineen.

    VastaaPoista
  6. Mielenkiintoista tietty on, että (jos mediaan on uskominen) kirkon johtomiehistä moni harrastaa hallituksen vastaista politiikkaa. Sekö siis on kirkon sanoma nyt? Että kirkko on jokin demokratiassa toimiva elin jonka pitää puuttua ajankohtaiseen poliittiseen keskusteluun? Ja nimenomaan vihervasemmiston näkökulmasta.

    Ei pitäisi olla, luulen, vaan henkisen elämän ydin.

    Mentaliteettiään ei kai voi valita. Muistelen erästä teamleader kurssia, jolla opettaja kertoi, että ihminen kasvaa "aikuiseksi" vasta tuolla 25-30 vuotiaana. Sitä ennen hän on särkyvää laatua eikä särkymistä voida kovin hyvin parantaa.

    Mutta sen jälkeen olemme mitä olemme - menimmepä minne tahansa.

    Tämä näkyy (täysin oma teoriani) kirjailijoiden teoksien kaarta tarkasteltaessa. Kirjailijan "mielenlaatu" ei muutu sen jälkeen kun hän on täyttänyt 30, vaikka hän käsittelisi romaaneissaan kuinka ajankohtaisia aiheita tahansa. (Vanhuuden jossain määrin demontoituva radikalisoituminen - vrt Kekkonen tai le Carre - on juttu sinänsä.)

    VastaaPoista
  7. Ai niin, käveleminen ja välillä kahviloissa istuminen lienevät ihmisen mielenrauhalle parasta lääkettä. Olenkin tähän mennessä Välimeren rantaviivalla kävellyt neljän viikon aikana n 300 km - eikä siihen lasketa olohuoneessa köpöttelyjä. No, kahviloitakin aika monta matkan varrelle osunut.

    VastaaPoista
  8. Hmm. Luterilainen mielenlaatu? Oliko se Max Weberin se kirja jossa puhuttiin protestanttisesta työetiikasta? Jotenkin on semmoinen kuva, että psykohistorioitsija Juha Siltala on rakentanut nämä työntekemisen ja ansaitsemisen kirjansa Weberin pohjalle. No osittain ainakin.

    Uusimmassaan Siltala käsittelee keskiluokan tilannetta, yhtenä esimerkkinä Suomi. Keskiluokan tulevaisuushorisontti alkaa selvästi kaventua. Ja se edellinen käsitteli työelämän huonontumista, sen lyhyttä historiaa, puhe oli mm. 1990-luvun lamasta.

    Dementoituva radikalismi kuulostaa pahuksen vaaralliselta tilanteelta! Mitä se Le Carre on nyt kirjoittanut?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Käytin huono ilmaisua - olisi pitänyt laittaa se ainakin lainausmerkkeihin, koska tarkoitan tiettyä vanhenemiseen liittyvää ärtyisää yksioikoisuutta, joka unohtaa sävyt (puhuu tässä seitsemänkymppinen). En siis tarkoittanut mitään sairautta. Monista tulee vanhoina - vielä järjissään ollen - ikään kuin "nuoria" radikaaleja, jotka näkevät vain musta-valkoisen maailman.

      John le Carren kohdalla puhun siitä yksioikoisesta "antiamerikkalaisuudesta" joka minusta (ja monesta muustakin lukijasta) on "pilannut hänen teoksensa jostain tuolta 90-luvun lopulta asti. Ne jotka rakastavat USA:n vihaamista ovat tietysti toista mieltä. Sallittakoon sekin ajatus.

      Mutta mestariaikoinaan le Carren romaaneissa ei ollut hyviä eikä pahoja (mitä nyt britit hieman muita prempia ja jenkit huonompia) vaan vakoilijat molemmin puolin (länsi, itä) kamppailivat moraalisen ryvettymisen suossa.

      Yksisilmäinen poliittisuus pilaa hyvänkin kirjailijan romaanit. (Vaikka hän poliitikkona olisikin oikeassa, kirjailijalle se ei oikein riitä.)

      Poista
    2. John le Carrésta, hänkin suuria suosikkejani, olen Kyöstin kanssa eri mieltä. Olen suuresti nauttinut myös hänen myöhempien aikojen kirjoistaan.

      On totta, että le Carré sivaltaa välillä herkullisen terävästi amerikkalaisten omahyväistä mesoamista maailmalla. Sen tuo mahtava kansa ansaitsee, ja kestääkin. Se ei ole le Carrén kirjoja mitenkään huonontanut.

      En silti vihaa amerikkalaisia, vaikka kieltämättä nuo rakkaat läntiset ystävämme joskus mieltä turhauttavat. Ne, jotka varauksetta amerikkalaisia rakastavat, ovat tietysti toista mieltä, ja se heille sallittakoon!

      Poista
    3. Lähinnä kai yritin sanoa, että vanhenmiten le Carren romaaneista on kadonnut ihmiseen liittyvä moninaisuuden hahmottaminen. Nykyään roistot ja sankarit ovat paperikuvia - kun aikaisemmin he olivat särkyviä ja moraalisia olentoja, puolesta riippumatta.

      Itse asiassa suuri älyllinen ihanteeni Jörn Donner näyttää ajautuvan samanlaiseen musta-valkoiseen maailmankäsitykseen.

      Poista
    4. Tuota juuri en le Carrén nykyromaaneissa näe. Minusta hänen kirjansa ovat yhä nautittavan monivivahteisia ilman liiallista hyvän ja pahan asetelmallisuutta. Kovin vivahteikkaita hänen henkilönsä edelleen ovat.

      Jotain on epäilemättä muuttunut vuosikymmenten mittaan, totta kai, mutta ei yksioikoisesti hyvään tai huonoon suuntaan. No - makuasioitahan nämä tietenkin ovat.

      Poista
    5. Makua tai asioita tai molempia, joo. Täytynee lukaista tosissaan joku uudempi le Carré, tai odottaa seuraavaa (jotenkin takaraivossa muistikuva uutisesta että seuraava romaani toisi George Smileyn takaisin vakoojapeliin?).

      Poista
    6. Amerikkaa harrastaneena tykkään ihmisistä, jotka haukuskelevat sen maan menoa (varsinkin tätä nykyä, mutta tietysti myös Nixonin aikaa), mutta sallin myös jenkkien positiivisten puolien esiinnostamista. Kyllä kai niitäkin on.

      Le Carresta rupesin pitämään siinä vaiheessa kun Christien lukeminen alkoi väsyttää. En ole lukenut aikoihin yhtään dekkaria. Ehkä pitäisi. Mutta jos Kyösti alkaapäätä puhuu radikaalivanhuksista ja rupeaa sitten näkemään mustavalkoisuutta muuallakin, niin osaa hän istua alas ja lukea yhden noista le Carreista. Kun ollaan suunnilleen samanikäisiä, niin olen sitä mieltä että tietty putkinäköisyys kyllä uhkaa. Minä ainakin alan nähdä paljon terävämmin lapsuuteen ja nuoruuteen kuin tähän ihan lähelle.

      On tässä kyllä puolensa tässä ärähtelyssä. Ei tule otetuksi mitään annettuna eikä juokse enää kangastusten perässä muutenkaan. Ja saa sanoa mitä tahtoo, viimeinkin...

      Poista
  9. "Mielenkiintoista tietty on, että (jos mediaan on uskominen) kirkon johtomiehistä moni harrastaa hallituksen vastaista politiikkaa. Sekö siis on kirkon sanoma nyt? Että kirkko on jokin demokratiassa toimiva elin jonka pitää puuttua ajankohtaiseen poliittiseen keskusteluun? Ja nimenomaan vihervasemmiston näkökulmasta."

    Minusta taas on vain hienoa, jos kirkko palaa juurilleen, opettajansa viitoittamalle tielle. Eikös se Jeesuskin kaatanut porhojen rahapöydät ja auttanut kaikken eniten apua tarvitsevia?

    Kun mieheni kävi Vasemmistoliiton valtuuskunnan mukana Kööpenhaminssa 90-luvun alussa, heidät oli viety tapaamaan kirkon piilottamia venepakolaisia, joilla oli palautusuhka päällä. Kirkko antoi suojan ja vapaaehtoiset auttajat toivat ruokaa ja vaatteita.
    Minulle, uskonnottomalle, tällainen auttajakirkko on mieluisampi kuin hyminäkirkko, jossa pappi saarnaa sunnuntaisin muutamalle mummolle kaikkien liturgian sääntöjen mukaan.
    Eihän se kirkko mikään henkisen elämän ydin ole ollut aikoihin. Tällä siitä voi jopa tulla enemmän sellainen.
    Entisellä kotipaikkakunnalla eräs papeista meni huoltoasemalle pelailemaan rahapelejä, niin että saisi kontaktin ihmisiin. Oikeasti hän saattoi olla peliriippuvainen, mutta keksi hyvän peitetarinan. Eikös katoliset papit tee myös tällaista, lähtevät ihmisten pariin (tekevät kyllä kaikkea muutakin, pahaa).

    Uskonnonopettajaystäväni on puhunut arvostaen pohjanmaalaisista kirkonmiehistä, jotka ovat harrastaneet lievää kansalaistottelemattomuutta ja saaneet estetyksi joidenkin nuorten palauttamisen yksin jonnekin, mihin he nyt ovat sormenjälkensä jättäneet. Olen hänen kanssaan samaa mieltä. Kirkko tekee tässä hyvää työtä.

    En ole varma Kyösti tällaiseenko toimintaan viittasit tuolla, mitä kommenttini alkuun lainasin.

    VastaaPoista
  10. Tiedän – luulen tietäväni – että ajatuksenkulkuani on välillä (aina?) vaikea seurata.

    Pääjuoni tässä on, mitä ajattelen ja pelkään, että tämä ”sosialidemokraattinen” ajatusmalli väistämättä johtaa lempeään totalitarismiin, jossa tärkeintä ei ole yksilö (yksilön vapaus ja mahdollisuudet) vaan yhteiskunnan tehokas (ja näennäisen demokraattinen) toimivuus. Suomessa ja pohjoismaissa kaikki on ”sosialidemokratiaa”, puolueiden nimestä riippumatta.

    Yksilö uhrataan, jälleen kerran.

    Rakennetaan tuhatvuotista valtakuntaa eikä huomata (=välitetä), että yhdellä ihmispololla on elinaikaa vain n 60-70 vuotta. Sen aikana pitää kokea ”kaikki”, siis todella kaikki.

    Selvyyden vuoksi: ilmoitin julkisesti viime vuonna (noin) Unto Hämäläisen Perässähiihtäjä-blogissa olevani SDP:n vapaajäsen, siis olleeni todella kauan puolueen jäsen.

    Tämä ei tarkoita, että nielen viiteryhmän ajatukset sellaisenaan. Mieluummin uin vastavirtaan, vaikka ottaa se jäseniin. Näin vanhenmiten.

    Ihmettelen kyllä ettei juuri kukaan kiinnitä huomiota tähän hiipivään lempeään totalitarismiin; siitähän yritin romaanissanikin kirjoittaa. On vain yhteinen etu, joka jyrää kaiken, siis kuviteltu yhteinen etu.

    En minäkään kuulu kirkkoon (vuoden 1972 jälkeen). Se ei tarkoita ettenkö uskoisi johonkin, mutta kirkon arkkipiispa ja kaverinsa eivät juuri uskosta puhukaan vaan osallistuvat päivän politiikkaan. Jostakin syystä heillekin Jumala on vieraampi ja kaukaisempi asia kuin arkipäivän toimet.

    Sanot että sehän on hyvä.

    Miten niin – jos katsotaan tämän instituution historiaa.

    Aikanaan täällä Espanjassa inkvisiitio venytti ihmisiä kunnes katkesivat, jos eivät tunnustaneet oikeaa uskoa. Yleinen mielipide tuki tuota. Siis päitä poikki jos et sopeudu.

    Sitten ihmisiä heitettiin noitina jokeen tai poltettiin – yleinen mielipide piti toimenpidettä ihan oikeana. Tulessa kärvetyneet ehkä ajattelivat toisin, ja jokeen hukkuneet.

    Yleisen mielipiteen voimalla Adolfista tuli julma päällikkö. Juutalaisia alettiin poistaa maisemasta, ei kenraalien asekäskyllä vaan yleisen mielipiteen kannustamana, hyväksymänä.

    Esimerkkejä riittää, totalitarismi - yhteisen (kuvitellun) hyvän ajatuksen väkivaltainen toteutus - on koko ajan kolmen metrin päässä, odottaa viimeistä hyppyä.

    Mistä me tiedämme, että suomalaisen ”valtionkirkon” edustajat tekevät hyvää opponoidessaan demokraatisesti valittua hallitusta ja eduskuntaa? Emme mistään.

    Jos kirkko olisi täysin irrallaan valtiosta (mitä se ei ole, vaikka sinisilmäiset niin väittävät), niin sittenhän kirkon papit saisivat politikoida miten haluavat. Jos siis kirkolle maksettaisiin verot kuin Me naiset – lehdelle tai Elisalle eikä yhteiskunnan keräämänä.

    Pirullista tässä on, että itse asiassa valtion instituution virkamiehet vastustavat valtiotaan. Ja veronmaksajien tuella.

    Kd Päivi Räsästä haukuttiin hameen helmasta kampaukseen kun hän ”sekoitti” uskonnon politiikkaan. Mitä muuta arkkipiispa nyt tekee? Sekoittaa jumalan puoluepoliittiseen argumentointiin. Ja nyt sitten onkin hyvä asia, koska liikutaan konformismin mukavassa syleilyssä, koska hän siis on ”hyvällä asialla”. (Niin oli Hitlerkin.)

    Kuulostan ikävältä. Ei tämmöistä saisi puhua. Pitäisi unohtaa järki ja logiikka ja mennä tunteiden virran mukana.

    En mene vielä, ehkä kohta.

    Olenkin miettinyt pitäisikö vähitellen sanat jättää kirjoittamatta ja jäädä nauramaan kolkosti yksinään. Ja... joskus pitkän ajan päästä totalitaarisessa Suomessa joku löytää ajatukseni tietokantojen syövereistä... ja sanoo... kas, jokuhan sentään ennusti mitä tuleman pitää.

    Ei tuokaan näkymä lohduta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyösti: elä ihmeessä edes ajattele lopettaa sanomistas!

      Päinvastoin, joskus tuntuu siltä, että pitkää ja miettivää puhetta/tekstiä on niin vähän sitä varten että se tuo halvatun nuoriso ei jaksa paria lausetta pitempää tekstiä lukea edes. Hmm. Ehkä niitä poikkeuksiakin on. Täytyy kuulustella taas lapsenlapsia. Ja ehkä niiden kavereita kans.

      Tuo SDP-näkökulma on mielenkiintoinen. Seurasin parin opiskelukaverin vaaliehdokkuutta tuolla netin toisella puolen, yksi oli demari. Hyvä että on ihmisiä pitämään suunsa auki myös puolueissa. Luulen että opiskelukaverit osaavat keskustella.

      Näiden vaalien jälkeen on näkynyt puhetta siitä, että vanhat puolueet eivät enää menesty. Tuskin se on nuorison vaikutusta erityisesti. Ennemminkin varmaan keski-ikäisten välinpitämättömyyttä. Monet meistä vanhoista taas eivät enää jaksa.

      Poista
    2. Hyvä kirjoitus. Tulit kuvanneeksi, Kyösti ruotsalaisten tavan hallita valtakuntaa! "Pehmeä totalitarismi", sitä se on, jotakin josta ei otetta saa. Asiat menevät aika pienen hallitsevan (puolue)eliitin ehdoilla pumpuliin käärityin keinoin pumpuliin käärittyjen pyrkimysten huomaamattomaan toteuttamiseen.
      Samaa se on meilläkin, äkkinäisemmin maustein vain.

      Juu Ripsa nuoriso meilläkin, demareita ja vihreitäkin, haluaa nyt nuoria. Tuntui olevan tämä oikein pääasia eivätkä ottaneet kuuloonkaan, että kokemuskin olisi vielä jotakin! Yritin esittää positiivista konservatiivia, hah. hh

      Poista
    3. Hmm, ymmärsin kyllä kirjasi sanoman Kyösti ja olen myös huomannut joitain merkkejä "hiipivästä lempeästä totalitarismista".
      Mutta tämä, mitä sanoit kirkosta, tätä en tajua:
      'Mistä me tiedämme, että suomalaisen ”valtionkirkon” edustajat tekevät hyvää opponoidessaan demokraattisesti valittua hallitusta ja eduskuntaa? Emme mistään.' - Minä en näe joidenkin kirkon edustajien kannanottoja homoliittojen puolesta ja turvapaikanhakijoiden asioiden paremman käsittelyn puolesta uhkana demokratialle tai merkkinä totalitarismista. Minusta tämä on vain lähimmäisenrakkautta. Olen ihan samaa mieltä näistä kysymyksistä, vaikka en ole kirkon jäsen enkä minkään puolueen jäsen.
      Vai onko minulta mennyt ohi jotain muuta? Voitko selventää tätä?

      Erosin kirkosta heti kun tulin täysi-ikäiseksi. Päätin asian jo 13-vuotiaana, kun pappi pauhasi äitini ja puolentoista vuoden kuluttua veljeni kuoltua, miten tätä perhettä nyt vedetään näillä muistutuksilla jumalan puoleen. Olisin varmaan myöhemmin eronnut naispappaeusasian takia. Hyvä vain, että kirkko näyttää nykyään lempeämpää puolta, toteuttaa alkuseurakunnan ideaa.

      Puolueet eivät ole minua ikinä kiinnostaneet. Miehen mukana olisi pitänyt (hän Vasemmistoliiton perustajajäseniä) ja sanoinkin, että voit liittää minut, ei siinä mitään, jos pakko on, mutta en ole missään mukana. (Ihan kuin ne japanilaiset, joita lähetyssaarnaaajat käännyttävät ja jotka vastaavat lempeästi hymyillen että voin minä olla sitäkin, ja pitävät entisen uskonsa).

      Poista
    4. Kirkonpalvelijat voivat tietysti ottaa yksityishenkilönä kantaa omantuntonsa mukaan mutta kirkon edustajina heidän on aina edellytetty pysyvän päivänpolitiikan ulkopuolella. "Anna keisarille jne .." Kirkko on kuulunut kaikille puoluekantaan katsomatta. Siksi esim. piispojen julkilausumat menevät yli sallitun. hh

      Poista
  11. Marjatta, kirkkoon suhtaudun hyvin samalla tavalla. Minä suutuin joskus samanikäisenä kirkkoon sitä varten, että isän (ja sen mukana muun perheen) oli oltava kirkon jäsen. Muuten hän ei olisi voinut olla oppikoulun vanhempi lehtori maalaispitäjässä (jossa kyllä oli kartanoitakin ja niissä kappeleita myös), olisi savustettu ulos. Eikä rahaa ollut silloin 1950-luvun puolivälin maissa, ei kellään. Erosin heti kun voin, eli silloin eroamisikä oli 20 vuotta.

    Hannu: kyllä kai kirkon ja puolueiden jäsenyys velvoittaa. Toivottavasti kaikenikäiset osallistuvat ihan vain sen takia että muutokset voidaan sillä tavalla kuitenkin tehdä keskustelemalla. Kyllä minä tuon Ruotsin tunnen myös, mutta pidän siitä että ne keskustelevat. Suomessa keskitytään määräämiseen.

    VastaaPoista
  12. Uusikin aihe on jo julkaistu, mutta jos vielä pari sanaa kirkosta ja politiikasta. Olen näet minäkin sitä mieltä, ettei kirkon eikä sen edustajien pitäisi juuri politikoida, eikä varsinkaan puoluepolitikoida.

    Silti kirkon tehtäviin ja sanoisinko saavutuksiin kuuluu pienen ihmisen puolella oleminen. Tämän tehtävän ja politikoinnin ero voi joskus olla hämärä. Jos sitä haluaa katsoa poliittisilla silmälaseilla niin kieltämättä se hieman kallistuu vihervasemmistolaisuuteen.

    En kuitenkaan koe, että kirkko olisi meillä Suomessa viime aikoina liikkunut liikaa politiikan puolelle.

    VastaaPoista
  13. Tietenkin minulla on (jatkuvasti) se ongelma, että luulen sanovani hyvinkin täsmällisesti sen mitä ajattelen, vaikka sanat tavoittavat vain osan mielessä olevasta.

    Yksi tapa lähestyä sanomisen problematiikkaa voisi olla kertoa, että olen näissä kirjoituksissa – puhutaanpa kirjoista, mediasta tai vaikkapa uskonnosta – jatkuvasti hakenut sitä rajaa miten todellisuus muuttuu/kuvataan sanoina ja lauseina. Eli etsin (tyhmää tietysti, koska asian muodollinen määrittely lienee mahdotonta) jatkuvasti jonkinlaista ”universaalia” ”kieltä jolla ihminen havaitsee ja tulkitsee todellisuutensa ja kertoo mitä tuli ”nähdyksi”.

    Tässä mielessä olen enemmän kiinnostunut muodosta kuin sisällöstä.

    Toinen kiinnostus sitten on demokratia, mitä se on ja mitä ei. Tässä suhteessa luulen olevani jonkinlainen demokraattifundamentalisti (vrt. perustuslakifundamentalisti). Eli, jos demokratia tarkoittaa tasavertaista oikeutta sanoa mielipiteensä, se koskee myös niitä mielipiteitä joita ”eliitin” ja ”sivistyneistön” konformismi ei halua esitettävän. (Eikä nyt kannata väittää etteikö sivistyneistön hallitsemassa mediassa kulloinkin olisi vallalla jokin ”tietty” ajatusmalli, sopivien ajatusten hegemonia jonka sivistyneistö kulloinkin määrittelee.)

    Tarkoitan esimerkiksi sitä, että kun arkkipiispa Mäkinen ”Jumalaan nojaten” esittää vaikkapa maahanmuuttajista kritiikkiä hallitusta kohtaa (jos esittää, siis), ja toisaalla Päivi Räsänen kritisoi hallitusta ”Jumalaan nojaten” homo-avioliitoista, niin ei todellakaan Mäkinen ole enemmän oikeasssa kuin Räsänen – molemmat ovat yhtä väärässä.

    Eikä minusta lähimmäisenrakkaus ole mikään Jeesuksen tarinan kliimaksi eikä yksilön käyttäytymistapa, nykysuomessa.

    Sanoisin jopa näin: hyvinvointivaltio = institutionalisoitu lähimmäisenrakkaus.

    Se on siis yhteiskunnallinen toimintatapa, jossa ei yksilöltä kysytä haluaako hän olla mukana (tuntemassa sitä rakkautta), sillä valtio ja kunta ottavat hänen tuloistaan kyselemättä tietyn osan, yhteiseen kassaan tarpeellisille jaettavaksi. Siksi täällä ei hyväntekeväisyydellä ole samanlaista merkítystä kuin esim. USA:ssa.

    Hyvinvointivaltion idea on tehdä kaikille mahdolliseksi tarpeelliset asiat (koulutus, terveydenhoito, kulttuurikin osittain jne jne). Kun julkinen säästämisaste (veroilla kerättävä raha) on valtavan iso osa kansalaisten tuloista, niin loput rahansa kansalainen saa käyttää miten haluaa eikä tarvitse – esim – säästää vanhuuden varalle. Siis ideatasolla.

    Matkani aikana tullut veroselvitys paljastaa kuinka hemmetin paljon tavallinen keskituloinen maksaa tästä ”lähimmäisenrakkaudesta”, osallistumisestaan hyvinvointivaltioon. Jos otetaan vielä alvit yms mukaan, meiltä menee melkein puolet tuloista ”yhteiseen” kassaan, jonka käyttämisestä poliittinen koneisto päättää. Poliittisen päätöksenteon hoitavat meidän valitsemat edustajat.

    Tässä ei siis tarvita, niin kuin h.h:kin sanoo, pappeja sotkemassa tätä ”päätösprosessia”. Papit ovat näin tehdessään pelkästään populisteja vaikka esiintyisivät kuinka hurskaina.

    Olen aina pitänyt arkkipiispa Mäkistä heikkona kirkonmiehenä, eräänlaisena leipäpappina jota kiinnostaa maallinen askartelu enemmän kuin henkinen. Siitä on lyhyt matka politikointiin.

    Hieman leikillisesti voisi sanoa: Juha Sipilän vastuulla on suomalainen kansa ja sen suhde Eurooppaan. Presidentti Niinistö hoitaa suomalaisten suhdetta muihin valtioihin eikä hänen pitäisi eikä hän saisi sotkeutua sisäpoliittikkaan (näköjään mieli kyllä tekee). Näin jää sitten arkkipiispa Mäkisen hoidettavaksi suomalaisten suhde Jumalaan.

    Onnistuuko Mäkinen? En tiedä, mutta vähän epäilen.

    Median tehtävänä on räksyttää kaikkea mikä liikkuu, mutta jostakin syystä sekin on aina enemmän tai vähemmän puolueellinen sen suhteen kenen nilkkaan tarrautuu.

    VastaaPoista
  14. Kyösti - arvostan suuresti sitä, että pohdit näitä asioita ja haastat myös "eliitin" tai "sivistyneistön" niin sanotusti "oikeita" mielipiteitä. Ne pitääkin haastaa, sillä aivan varmasti eliitillä on omat sokeat pisteensä (tai alueensa). Lisäksi myös "totuus" on niin epämääräinen asia, että emme taida sitä koskaan tavoittaa, mutta voimme sitä tavoitella näin keskustelemalla.

    Toisaalta ei meistä kukaan ole aina oikeassa. Et Sinä, en minä, eikä kukaan muukaan (vaikka jotkut kuvittelevatkin olevansa). Niinpä minäkin aina välillä haastan esittämäsi - en siksi, että tietäisin asioiden oikean laidan, vaan juuri siksi että arvostan pohdiskeluasi ja haluan osaltani näitä asioita miettiä. Yritän itsekin hahmottaa maailmaa muun muassa näitä ajatuksiani eri paikkoihin kirjoittamalla, mutta mahdotontahan niitä on mitenkään jämptin täydellisesti tavoittaa.

    Erityisen hienosti olet nostanut keskusteluun länsimaisen demokratian (oikeusvaltion, hyvinvointivaltion) problematiikkaa ja muistuttanut, etteivät asiat ole millään lailla itsestäänselvyyksiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Pekka!

      Ja hyvä että muistututat ettei meistä kukaan ole ehdottomasti oikeassa, ei aina eikä välttämättä edes usein. Sekin tässä välillä unohtuu, että (kai) tieteellisesti on todistettavissa, että yhteiskunnallisissa asioissa kukaan ei voi edes olla ehdottomasti oikeassa (toisin kuin vaikkapa fysiikkaan tai kemiaan liittyvissä asioissa).

      Kirjoittamisessahan on monia tapoja. Jos ottaa sen tavan, että kärjistää, toiset näkökannat jäävät sanomatta (siis tarkoituksella) vaikka itse tietäisi ja osaisi nekin esittää, mutta jos yrittää kaikki puolet esittää, onko se enää kiinnostavaa? Itse syyllistyn kärjistämiseen, vaikka pidänkin sellaisista kirjoituksista, joissa jokin probleema esitellään kaikilta kanteiltaan. Mutta sellainen kirjoittaminen vaatii aika lailla taitoa.

      Poista
  15. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  16. Minäkin pistäydyn täällä vielä. Pekan tavoin minulla on - ja kellä ei olisi - mielipiteenmuodostus kesken kaiken aikaa. Joissain blogeissa saa keskustella monipuolisesti ja kyseenalaistaa, monissa ei. Kyöstin blogi kuuluu ehdottomasti noihin ensin mainitsemiini.

    Irja Askola on ollut paljolti samoilla linjoilla Mäkisen kanssa. Häntä ei nähdä - ei nähty - yhtä kapinallisena kuin Mäkinen nähdään. Johtuuko naiseudesta?
    Tänään oli Tarja Haloselta hyvä kirjoitus HS:ssa "Turvapaikkaprosessissa on päivitettävää", A-osa, Vieraskynä. Kyllä minä olen asioita parhaan kykyni mukaan, myös ruohonjuuritasolla täällä omalla paikkakunnalla, seuranneena juuri samaa mieltä. Jos ihmisiä palautetaan paikkoihin, joihin ei itse uskalleta mennä, niin kyllähän siinä nähdään palautettavien ihmisarvo hyvin vähäisenä. Eikö heidän pelastamisensa pitäisi olla tärkeämpää kuin se, kuka saa sanoa. Joskus ennenkin on siirrelty ihmisiä kuolemaan. Jotta tätä ei tapahtuisi enää on olemassa kansainvälisiä sopimuksia oikeudesta turvapaikkaan. Nyt niistä ei välitetä, vaan hoetaan, että on kauhea poikkeustila ja nämä hädänalaiset ovatkin uhka meille. Tällä verukkeella heitä voidaan kohdella eri tavoin kuin meitä. Muistuttaa jotain ...

    VastaaPoista
  17. Pitää vielä tulla tänne, koska miettiessäni missä museoissa käydä Tukholmassa, osuin artikkeliin Etnografiska museossa vierailevasta Playground-näyttelystä.
    Museon johtajakin on hieman vaivautunut tämän näyttelyn ns normikriitisyydestä, sen uudesta mutkia oikovasta ja saarnaavasta versiosta. Päätin sitten, että menen Fotografiskan ohella historialliseen museoon, jossa esitellän faktaa. Jos menen Etnografiskaan niin joko ohitan Playgroundin tai menen sinne nauttimaan harmistumisesta.

    Playground toi mieleeni hiipivän lempeän yhdenmukaistamiseen pyrkimisen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joopa - kuka kaipaa sitä että "valtio" (yhteiskunta) opettaa meitä taidenäyttelyssäkin ajattelemaan "oikein"?

      Tietysti kysymys on toisaalta tyhmä, koska jokuhan meidät on opettanut ajattelemaan (oikein tai väärin)!

      Tässähän on semmoinen ikuinen kulttuurieliittinen dilemma: Sanotaan että pitää oppia kriittiseksi, mutta ei haluta että opitaan kuitenkaan kriittiseksi sitä kohtaan mitä pidetään hyvänä kulttuurina.

      Toisaalta jos kaikki ovat aina kaikkea vastaan, niin minkä puolesta he sitten ovat?

      Poista
    2. Mitäpä jos vain 'kokisimme', heh, sen hetkisin eväin? hh

      Poista