Pyhän viikon mietteitä

[kuolevaisten ajatuksia]

Kyösti Salovaara, 2014.
Semana Santa Malagassa -
tänä vuonna peruttu.

- Mitä Poirot nyt tekee?

- Ajattelee.

- Miksi ihmeessä? Eurooppa on kriisissä!

    -Dialogia Poirot-sarjan elokuvasta The Kidnapped Prime Minister, 1990.

Enpä tiedä.

    Jos kuolevaiset esittävät kuolemattomia ajatuksia, niin miten kuolemattomien ajatuksille käy?

    Onneksi emme tiedä mitä kuolemattomat ajattelevat.

Kiirastorstai, hiljainen viikko, piinaviikko ja toisaalla pyhä viikko, Semana Santa.

   Lauantaina peipposet lauloivat Nurmijärvellä. Nyt ne laulavat kotinurkilla. Sitten kun västäräkki on nähty, jäädään odottelemaan tervapääskyjen kirkunaa toukokuussa.

    Muuttolinnut eivät lue lehtiä.

Kerrotaan kuinka Jerusalemiin levisi tieto Jeesuksen saapumisesta.

    Kaikki fanit menivät häntä vastaan ja levittivät palmunoksia tielle ja huusivat Hoosiannaa Israelin kuninkaalle.

    Muutamaa päivää myöhemmin Pontius Pilatus tutkittuaan Jeesuksen syyllisyyttä, meni kansan luo ja sanoi ettei Jeesus ole syyllistynyt mihinkään rikokseen. Hän kertoi voivansa vapauttaa pääsiäisjuhlan perinteen mukaisesti yhden vangituista.

    Silloin Jeesuksen fanit alkoivat huutaa: ”Ei Jeesusta. Päästä Barabbas vapaaksi.”

    Niin tapahtui, ja rosvo pääsi vapaaksi.

Maailmalla ei ole tunteita. Jos olisi, sitä olisi helpompi ymmärtää.

    ”Jos ihminen tuntisi, että maailmankaikkeuskin voi rakastaa ja kärsiä, hän olisi sovinnollinen”, sanoi Albert Camus.

    Mestareiden ajatusten lainaaminen tekee minustakin mestarin – heidän ajatustensa toistajana, ei muuten.

    En kuitenkaan ole yksin.

    Camus lainasi Kierkegaardea, jonka mielestä ”varmin tapa vaieta ei ole suunsa kiinni pitäminen, vaan puhuminen”. Mutta mistä Kierkegaard päätyi tuohon? Ei kai hän lukenut Laotsea, joka sanoi, että ”joka puhuu ei tiedä; joka tietää, vaikenee”?

    Laotsea lainasi Po Chü-i kauan sitten.

Jos ymmärtäisi kaiken, voisi ottaa nokkaunet.

Sovinnaiseen meidät on velvoitettu.

    Postiluukusta tömähti uusi Parnasso. Jos siinä olisi jotakin yllättävää tai kapinallista tai radikaalia, se kolahtaisi lattiaan osuessaan.

    Silmäiltyään Parnassoa tuntee itsensä kapinalliseksi kun katsoo ikkunasta ulos.

Jalkapallokisat peruttiin, Giro peruttiin, Olympialaiset peruttiin – laivat kuljettavat ruokaa ja lääkkeitä.

    Mitä kaikkea voi peruuttaa?

    Näinä päivinä Espanjassa pitäisi juhlia Semana Santaa, pyhää viikkoa. Nyt sielläkään ei riemuita kuten aikaisemmin. Suomalainen piinaviikko sopii kuvaan paremmin, vaikka siitä ei saa valokuvaa.

    Pyhä viikko siis peruttiin, mutta voiko sen perua ihmisen päätöksellä?

Kyösti Salovaara, 2015.
"Ihmiset, joita oli saapunut juhlille
suurin joukoin, ottivat palmunoksia ja..."

Yhteiseen maailmaan aukeaa monta ovea.

    Ne saa myös kiinni.

    Espanjan pääministeri kirjoitti pari päivää sitten tunteellisen vetoomuksen El País -lehteen. Se julkaistiin myös Guardianissa.

    ”Eurooppa syntyi tuhon ja konfliktien tuhkasta”, Pedro Sánchez sanoi. ”Se oppi historian läksyt ja ymmärsi jotakin hyvin yksinkertaista: jos emme kaikki voita, me kaikki häviämme.”

    ”On aika murtaa vanhat, kansalliset dogmat”, Sánchez jatkoi. ”Jos ajattelemme suppeasti, me häviämme… Koska virus ei kunnioita rajoja, ei rahoitusjärjestelmänkään pitäisi niitä kunnioittaa… Solidaarisuutta tarvitaan varmistamaan ettei etelän ja pohjoisen välissä ole minkäänlaisia kuiluja, ja että kaveria ei jätetä.”

    Selkeät rukkaset Sánchez sai Suomesta.

    ”Toki Suomella on muutamia reunaehtoja, kuten kaikilla mailla. Kyllä se on ollut jaettu käsitys eduskunnasta toiseen, että yhteistä velanottoa emme kannata ja jokainen maa vastaa itse talouspolitiikastaan”, sanoi valtionvarainministeri Katri Kulmuni. ”Niin Suomi on tehnyt, ja niin oletamme kaikkien maiden tekevän.”

Mihin turvata? Entiseen vai nykyiseen? Menneeseen vai tulevaan?

    Onneksi kuolevaiset ajattelevat kuolemattomia ajatuksia.

    Niin kuin René Descartes.

    ”Ilo on miellyttävä sielun tunne”, hän sanoi. ”Suru on epämiellyttävä lamaannus.”

    Pilkkakirveille ja poleemista ajattelua harrastaville Descartes tuo lohtua:

    ”Kohtuullinen pilkka, joka saa hyödyllisellä tavalla paheet näyttämään naurettavilta ilman että itse nauraa niille tai osoittaa minkäänlaista vihaa henkilöitä kohtaan, ei ole passio vaan kunnon ihmisen ominaisuus, joka osoittaa hänen iloisen luonteenlaatunsa ja mielentyyneytensä, jotka ovat hyveen merkkejä. Usein se osoittaa myös hänen mielensä nokkeluuden hänen osatessaan esittää miellyttävällä tavalla pilkkaamansa asiat.”

Yksinkertaisen tajuaminen on vaikeaa.

    ”Sotilaspoliisikoulutuksessa hänet oli opetettu jakamaan kuulustelut ja havainnot kolmeen pääryhmään: ihmisiin, paikkoihin ja esineisiin”, kirjoittaa Robert Galbraith (oik. J.K. Rowling) yksityisetsivästään Cormoran Strikesta romaanissa Valkoinen kuolema.

    Ihmiset! Paikat! Esineet!

    Onko tämä myös kirjoittamisen ohje?

    Entä tunteet? Onko niitä loppujen lopuksi olemassakaan?

    Vai toisinpäin: koska muuta ei olekaan kuin tunteita, passioita, niistä pitää päästä eroon kun kuvailee maailmaa.

Kyösti Salovaara, 2016.
Nasridien maurilaisdynastian palatsi
1300-luvulta heijastuu veteen.
Näemmekö menneisyyteen vai nykyhetkeen?
Pyhien ajatusten arkipäivä.

Synnit, kärsimys, toivo - oikea tie.

    Jos tuntee oikean tien, voiko kolme muuta parametria pyyhkiä pois?

    ”He saivat valita”, kirjoitti Franz Kafka, ”tulla joko kuninkaiksi tai kuninkaiden kuriireiksi. Lasten lailla kaikki halusivat olla kuriireja. Tämä vuoksi on pelkästään kuriireja, he rientävät maailman halki ja huutavat, koska kuninkaita ei ole, itse toisilleen noita tarkoituksettomiksi käyneitä tiedotuksia. Kernaasti he lopettaisivat kurjan elämänsä, mutta eivät uskalla virkavalansa vuoksi.”

    Pitäisikö viestin viejien ja tuojien avata kirjekuori ja katsoa mitä sisällä sanotaan?

Jokaisella meistä on kivi, jota emme suostu kiertämään.

    Niinpä iskemme siihen päätämme yhä uudestaan.

    Kaunopuheinen, askeettinen, jääräpäinen Pentti Linkola (1932-2020) oli minun kiveni, yksi niistä.

    Miestä en tuntenut. Hän lauseensa provosoivat väittämään vastaan.

    ”Toisin kuin luullaan”, sanoi Riitta Kylänpää Pentti Linkolasta kirjoittamansa elämäkerran esipuheessa vuonna 2017, ”Pentti Linkola ei ole erakko, hänellä on poikkeuksellisen paljon ystäviä, ja hän myös hoitaa ystävyyksiään. ’Minä vihaan ihmiskuntaa, mutta pidän ihmisistä’, hän sanoo.”

    Kenelle jää viimeinen sana?

    Kenties Linkolalle, joka vuonna 1979 maalasi globaalille ihmisrakkaudelle pirulliset rajat teoksensa Toisinajattelijan päiväkirjasta viimeisillä sivuilla:

    ”Sijalle nousee ihmisvelvollisuuksien julistus. Tuossa maailmassa tajutaan, että ihmislajin destruktiivisimmat ominaisuudet ovat toisaalta tekninen osaavuus, toisaalta sosiaalisuus ja solidaarisuus… Tuossa elämänmallissa tunnustetaan, että … maailma on kova ja kylmä, että todellinen vaara elämän jatkumiselle piilee pehmeydessä ja hyvinvoinnissa. Jos minä kuitenkin väitän, että lähimmäisenrakkaudesta on tuolloinkin pidettävä kiinni, niin se ei ole kompromissi Rooman klubin tapaan, vaan biologinen välttämättömyys. Kaikkien sodassa kaikkia vastaan ei elämä voi säilyä. Mutta meidän on rajoitettava lähimmäisenrakkaus ankarasti omaan perhepiiriin, sukuun ja suppeaan heimoon, joille se luonnonlain varmuudella kuuluu, ja kitkettävä sen kaikki luonnottomat laajennukset, vieroitettava nuo vieraat heimot ja merentakaiset kansat, joille se luonnonlain varmuudella ei kuulu. Meidän pitää ja me voimme kovettaa mielemme kuullessamme Biafran lasten nälkäkuolemasta: heidän karsiutumisensa on välttämättömyys, eloon jääminen yhä syvenevän ja auttamattoman katastrofin aihe.”

Ihminen rakentaa pitkospuut päästäkseen yli.

    Hän osaa sahata, veistää ja vuolla, naulata ja mitata.

    Aamulla hän heittää repun selkään ja käy matkaan. Hän ei huomaa, että pitkospuut kelluvat vedessä. Hän ei muista, ettei kuolevaisten ole sallittua kävellä vetten päällä.

    Epävarmoja askeleita, tuntemattomia ääniä ja töyhtöhyypät heittävät volttia kynnetyn pellon yläpuolella.

Kyösti Salovaara, 2020.

Liikettä pilareiden välistä

[ajassa ja ajatuksissa]

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2017.
Roomalaisen temppeliraunion pilarit, Córdoba.

Aurinko paistaa korkealta, täysikuun aika, pyhän viikon, Semana Santan kulkueita aamusta iltaan, Espanjassa.

    Malagassa on jo ehditty tapella kulkueessa, nuoret aloittivat, vanhemmat yhtyivät siihen ja kulkuetta seurannut yleisö pakeni sekasorron ja pakokauhun vallassa. Muutama loukkaantui, kukaan ei onneksi kuollut. Semana Santaa vietetään.

    Jumalaa ei kuitenkaan pidä syyttää tappelevista nuorista. Itse he sen tekevät.

    Voiko Jumalaa muutenkaan syyttää mistään? Ei ainakaan ihmisen pahoista teoista.

    Uskontoja, niiden ympärille kasattuja instituutioita saa ja voi toki syyttää monestakin pahasta teosta.

    Näillä seuduilla pääsiäisen aika on juhlallinen, riemullinen ja hengellinen rituaali vailla vertaa. Mitä kaikkea rituaali merkitsee, sitä en osaa sanoa. Ehkä se on loistossaan ihmisen tapa tunnustaa mitättömyytensä.

    Vai yritetäänkö rituaalilla ”ostaa” pelastus?

Istut 300 kilometriä tunnissa kiitävässä junassa.

    Maisema vilahtaa ohi.

    Otat valokuvan. Tietysti se epäonnistuu, mutta paljastaa totuuden suhteellisuuden.

    Kuvan etualalla pensaat ja puut ovat epäselviä läikkiä. Sulkimen nopeus ei riitä. Mutta kas, taustalla vuoristo on kirkas ja terävä, aivan kuin juna olisi paikallaan. Maiseman yksityiskohdat saavat eri merkityksen sen mukaan mistä suunnasta ja minkälaisesta vauhdista niitä tarkastelee.

    Kaikki on suhteellista, melkein kaikki, paitsi se mitä sanotaan totuudeksi. Kuitenkaan kaikki mitä totuudeksi väitetään, ei ole sitä.

    Ajassa ja paikassa on paljon epämääräistä, makuun ja tunteeseen perustuvaa.

    Poliitikko luulee tietävänsä totuuden (äänestäkää minua!), kokki kuvittelee osaavansa keittää parhaan sopan (syökää sitä!), muotisuunnittelija ei kuvittele mitään totuudesta mutta tietää millainen vaate menee kaupaksi, koska hän itse määrittelee sesongin ”kauneuden”. Ja niin seuraavalla sesongilla jokin toinen väri on ”totuus”, niin kuin ihmiset luulevat eivätkä muista millaisessa värimaailmassa toissavuonna kuljettiin.

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2017.
300 km/h.

Ihmiset rakentavat temppeleitä.

    Pilarien välissä elämä lipuu näennäisen rauhallisesti. Jos temppelin raunioita kaivaa yhä syvemmälle, pilarit kasvavat kuin kertoakseen ettei mitään tullut valmiiksi.

    Otat kuvan Córdoban moskeija-katedraalista.

    Vasta myöhemmin huomaat, että La Mezquitan yläpuolella lentää suihkone. Voiko ajan ja ajatuksen kontrastin esittää syvällisemmin kuin kauan sitten rakennetun moskeijan katon ylitse lentävän modernin lentolaitteen jättämällä suihkuvanalla, joka häviää muutamassa minuutissa?

    Nyt on nyt, eikä eilen, mutta ajatuksen syvyydessä kaivat pilaria aina vaan kauemmaksi menneisyyteen.

    AVE kiitää Malagasta Córdobaan viidessäkymmenessä (minuutissa), matkaa jotain 170 km.

    Paikallisjuna kulkee Fuengirolasta Malagaan samassa ajassa, noin 30 kilometriä.

    Mutta liikkeellä on aina tarkoitus: tämä paikallisjuna kuljetti viime vuonna melkein 10 miljoonaa matkustajaa. Tarvittiin monta pysähdystä, junaan astumista, poistumista, katseita ikkunan pinnassa.

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.
La Mezquita, Córdoba.

Suomalaiset suhtautuvat kaikkeen vakavasti.

    Yrsa Stenius pohtii mainiossa muistelmateokseen Sanojen valtias, ruotsalaisten ja suomalaisten suhdetta sanoihin. Siinä missä ruotsalainen tuhlailee sanoja ja käyttää superlatiiveja, suomalainen harkitsee jokaista sanaa ja ottaa sen tosissaan eikä käytä sanoja liikaa.

    Tässä suhteessa ruotsalainen kulttuuri tuntuu olevan toisenlainen kuin suomalainen.

    Steniuksen mukaan ruotsalaiset luulevat, että he pystyvät hoitamaan kaikki asiat; että kaikki mitä tapahtuu on heidän hallinnassaan. Suomalaiset taas ovat tottuneet että kauheuksiakin voi sattua eikä siitä pidä syyttää ketään, ei edes Jumalaa.

    Kun matkustajalaiva uppoaa Itämereen tai hirmuaalto tappaa satoja ruotsalaisia kaukomailla, he etsivät syyllistä herkeämättä, ja jos voisivat, neuvottelisivat Jumalan kanssa siitä kuka asetetaan vastuuseen. Koska tämä ei käy päinsä, vastuulliseksi hirmumyrskyyn ja sen seurauksiin valitaan joku ”onneton” virkamies.

    Mutta suomalainen suhtautuu myös liikkeeseen vakavasti, melkein yhtä vakavasti kuin sanoihin. Suomalainen menee aina jonnekin, eikä ole koskaan matkalla vaan menossa paikasta A paikkaan B.

    Suomalainen ei flaneeraa vaan kiihdyttää askeliaan ehtiäkseen toisen suomalaisen ohi.

                                                       Kyösti Salovaara, 2017.

Jos ennen rakennettiin temppeleitä, nyt tehdään koneita jotka liikkuvat, verkkoja joissa tieto liikkuu ja mahtavia ostoskeskuksia, joissa raha liikkuu ja vaihtaa omistajaa.

    Roomalaisesta temppelistä jäi pilarit pystyyn.

    Ostoskeskuksesta ei jää mitään kun aikaa kuluu eikä ole tarkoituskaan.

    Kun astut La Mezquitan pylväikköön, kadotat sanat ja menet aivan hiljaiseksi.

    Kun astut tämän kevään väreissä seisovien mallinukkejen välistä huippumuodin huippumyymälään, kaivelet taskustasi luottokortin ja hypähtelet innostuneena vaatteelta toiselle.

    Ihmisen liike muuttuu, ajatuksen mukana.

    Se mikä tästä suhteellisuudesta tulee mieleen on, että tämän päivän temppeli on ”aika”. Sen pilareiden ympärillä pyörimme kuin lepakot yön valopylväiden päässä.

    Täysikuu, aurinko ja turkoosi meri.

Kun Kotkassa (ennen muinoin) joku paineli kadulla kovaa vauhtia, naapurit huutelivat, että oletko menossa Hallaan töihin.

    Lausahdus kai johtui siitä, että satamasta Hallan sahalle lähtevät tuurimoottorit lähtivät ajallaan ja niihin ehtiäkseen työläiset yleensä pistivät juoksuksi aamu-unisena kahvit kotona hörpittyään.

    Suomalainen on aina menossa Hallaan töihin.

    Paseo Maritimolla, tuossa rannassa, suomalainen törmää koko ajan espanjalaisiin, jotka eivät tunnu liikkuvan lainkaan. Espanjalaiset ryhmittyvät porukoiksi keskustelemaan ja pällistelemään, heidän liikeensä, jos sitä on, suuntautuu eteenpäin tai taaksepäin, sivulle ja toisellekin, mutta he pitävät paikkansa kuin omistaisivat sen, palan katua, palan rantaa, palan todellisuutta.

    Tosin, jalkapallokentällä espanjalaiset pitävät paljon parempaa kiirettä kuin suomalaiset. Johtuisiko tämä siitä, että suomalainen on tottunut hyppimään ojien yli eikä niikään tallustelemaan tasaisella ruohomatolla.

    Kaikki saattaa olla geeneissä, myös liike.

    Syvällisempi ajatus tulee tässä: muistuttaako Barcelonan melkein seisova passipeli, jossa pallo kiertää loputtomasti mieheltä toiselle, kadulle ryhmittyvää espanjalaisseuruetta jonka liikeen suunnasta ei ole koskaan täyttä varmuutta?
    Eikä pallokaan aina mene vastustajan maaliin. Ei mennyt tiistaina.

    Jalkapalloteoreetikoille mietittävää!

Olemme ajan arkeologeja.

    Kaivamme itsemme pilareiksi.

    Muotivaate on muodissa.

    Semana Santa tarkoittaa oikeastaan rituaalia.

    Rituaalissa ihminen puhdistautuu, vapautuu, saa lupauksen.

    Näkinkenkä lojuu hiekassa, aallon sinne lennättämänä.

    ”Luotijuna” kulkee kuin luoti, mutta rauhan merkityksessä.

    Sota ei ala, se tehdään.

    Rauha tarvitaan rauhan tekemiseen.

    Viattomiakin löytyy.

    Meidän muiden tulee skarpata.

                                                                                                  Kyösti Salovaara, 2017.
Moderni temppeli?

_____________________________

Moderni sielu jäässä

[pieniä ajatuksia Semana Santan jälkeen]

Semana Santa. Malaga 2014.
Kyösti Salovaara.

Onko tuo liikaa sanottu?

     Ei moderni sielu ole jäässä eikä jäätynyt. Rationaalinen ihminen on kuorinut sielustaan kaiken epämääräisen, taika-uskoisen ja sitä myöten pelkkään tunteeseen ja pelkoon liittyvän uskonnollisuuden – tai ainakin kuvittelee niin tehneensä.

     Sielua kuoriessaan ihmiseltä on jäänyt huomaamatta, että lopulta hänestä on jäljellä vain ”yhteisöeläin”, joka käyttäytyy palkintojen ja ruumiillisen tyydytyksen ohjaamana; eläin joka kyllä osaa selittää käyttäymistään korkeammilla päämäärillä, mutta joka ei rationaalisuuteen vannoessaan oikeastaan usko omaan selitykseensä.

     Jotain tällaista pohdiskeli Jani Kaaro Helsingin Sanomien tiedepalstalla (HS 2.4.) muutama viikko sitten otsikolla Oliko jumalten kuolema suuri voitto?

     ”Olemme tottuneet ajattelemaan, että tiede murskasi taika-uskoiset ja irrationaaliset selitykset”, Kaarto kirjoitti. Mutta kun ”taika-usko” ja uskonnollisuus katoaa, mitä jää jäljelle? Silloin ehkä paljastuu, Kaarto sanoi, että pohjimmiltaan ihmisolento on pelkkä laboratoriorotta. Ja niinpä Kaarto päätyi toteamaan:

     ”Sillä eikö tiede todella ole osoittanut, että kaikki motivaationi ja käyttäytymiseni palautuu palkintoihin ja tyydytykseen?... Tiedän motivaatioista, mutta en mitään sielusta.... Onko paino hartioillani siis kaipausta pois yksinäisyydestä, johon jumalten kuolema meidät jätti? Tuntuuko viini hyvältä juuri siksi, että se saa tuntemaan, että tuon yksinäisyyden takana on silti vielä jotakin?”

Modernin ihmisen dilemma: uskoa siihen ettei ole mitään sen ulkopuolella mikä silmin näky ja järjellä selittyy ja tuntea koleaa yksinäisyyttä sen tähden ettei mitään muuta ole kuin oma behavioristinen ego.

     Tietenkin ihminen tekee heimolleen hyvää ja laumalleen kaikkein parasta toimiessaan järjen avulla, kehittäessään ympäristön ymmärtämiseksi kovaa tiedettä, ajaessaan yhteisön hyvää silläkin uhalla että sielu yksilössä kuihtuu tai jäätyy. Yksilöiden on silti vaikea, joskus mahdoton, tunnustaa että yksilö ei ole lauman kannalta tärkeä toimija ja että yksilöä tarvitaan vain siihen, että laumalla menee hyvin.

     Näin todeten kannattaa muistuttaa, että erilaisten kirkkojen ja uskontojen ja leppymättömien jumalien ohjausta tuskin kukaan kaipaa. Jumalien nimissä on tehty niin paljon hirmutekoja ettei niiden luettelemiseen riitä pakina eikä kaksi.

     Senkin voi todeta samaan menoon, että kehittynyt, moderni ihminen on pyhittänyt yhteisönsä, laumansa ja korvannut sillä entiset jumalat, joiden olemassaoloa ei kukaan pystynyt pätevästi todentamaan. Kun rationaalinen ihminen pyhittää hyvinvointivaltion ja sen instituutiot, jokainen ihminen, jokainen meistä voi havaita ”uuden jumalan” ja jokainen tietää mitä rituaaleja tämän ”jumalan” tyydyttämiseksi on noudatettava.

     Ongelmaksi silti jää: mitä sielulle tapahtuu?

Jani Kaaro totesi esseessään, että pohjoinen Eurooppa riemuitsi kun uskonpuhdistettu kirkko vapautui katolisen kirkon synkästä perisynnillisyydestä. ”Moni tunsi olonsa ehkä keveämmäksi ja vapautuneeksi. Tieteen rationaalinen valo paistoi vihdoinkin uskonnollisuuden ummehtuneisiin nurkkiin.”

     Mutta mitä on tuo keveys ja vapautuneisuus? Ovatko pohjoisen heimon lauman jäsenten sydämet vapautuneita ja keveämpiä? Onko elämä modenissa Suomessa kevyttä (henkisesti) vai pikemminkin ahdistunutta? Onko järjen antama vapaus koitunut sielun hyväksi? Riemuitseeko suomalainen sielu keveyttään? Nauttiiko ihmissydän hyvinvointivaltion rituaaleihin osallistuessaan?

     On melkein shokki seurata täällä etelässä kuinka vapautuneesti, riemuiten ja kevyellä sydämellä paikallinen väki vietti Semana Santaa. Kulkueet vyöryivät aamusta iltaan koko pääsiäisviikon ja tuhannet ja tuhannet ja kenties sadat tuhannet ihmiset kokoontuivat kahviloihin ja ravintoloihin ja katujen varsille. Tunnelma muistutti meikäläistä vappua sillä erotuksella, että julkinen ahdistus puuttui eikä ketään tarvinnut kuljettaa juoppoputkaan; siitä huolimatta että Malagan vanhan keskustan kiemuraiset kadut olivat yhtä suurta ulkoilmaravintolaa.

     Kysymys herää: mitä pohjoisen ihminen saavutti järjen valon löytäessään?

En muista mitä John Irvingin romaania kohta lainaan. Ehkä se oli Garpin maailma, ehkä jokin toinen kertomus.

     Irvingin idea kuitenkin oli, että jokainen poika kokee isänsä suojelijanaan, niin kauan kun isä elää. Vaikka poika ei eläisi isänsä lähettyvillä, vaikka hän ei olisi missään yhteydessä isäänsä, isän suoja on kuin sateenvarjo pojan elämän yläpuolella.

     Irving kai yritti sanoa, että myös rationaalinen ihminen alitajuisesti uskoo kuuluvansa johonkin suurempaan yhteyteen; että kukaan ei lopulta pysty elämään yksin, kieltämään yhteisöään ja perhettään, vaikka järjellä niin voikin yrittää tehdä ja teeskennellä absoluuttista individualismia. Täydellinen riipumattomuus on henkistä harhaa.

     Kun sielu jäätyy, mikä silloin kuolee?

Semana Santa.
Kyösti Salovaara 2014.

Fuengirola, Espanja – huhtikuussa.