Putin ja Trump ja Eurooppa

[melodraamaa historian käytävällä]

Kyösti Salovaara, 2024.

Hegel huomauttaa jossakin, että maailmanhistorian kaikki suuret tapahtumat ja henkilöt esiintyvät ikään kuin kahdesti. Hän on unohtanut lisätä: yhden kerran murhenäytelmässä, toisen kerran farssissa.

- Karl Marx, 1852.

Vaikka toistettavia kokeita historiassa ei voida tehdä, elämä itse tavallaan tekee niitä. Edetessään ihmiskunnan kehitys johtaa tilanteisiin, jotka muistuttavat aikaisemmin koettuja vaiheita.

- Heikki Ylikangas, 2015. 

Keskustelu kiihtyy. Pinnan alla kuohuu. Käytävän päässä näkyy valoa vai onko se kangastus?

    Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan täyttää ensi maanantaina kolme vuotta. Synttärikakkua ei kannata leipoa. Sota jatkuu kuumana. Ihmisiä kuolee Ukrainassa sekä taistelukentällä että pommien pudotessa siviiliväestön päähän.

   Vladimir Putinin aloittama sota tyrmistytti Euroopan. Minäkin olin siihen asti elänyt 75 eurooppalaisen rauhan vuotta.

   Ukrainalaisille sota ei ole farssi vaan murhenäytelmä. He eivät kirjoittaneet tragedian käsikirjoitusta sanoopa Donald Trump mitä tahansa. Vladimir Putin kenties laati käsikirjoituksen, mutta ymmärsikö hän mitä kirjoitti?

    Huominen saattaa paljastua utopiaksi tai dystopiaksi. Hirveintä on ettemme erota kummasta on kysymys.

Sotakentällä todellisuus ei ole farssia eikä melodraamaa. Sanoihin ei pidä kompastua eikä niitä väärin viljellä. Kuoleman kentillä vallitsee murhenäytelmän ikuinen kärsimys.

    Mutta julkinen keskustelu Euroopassa, Venäjällä ja Amerikassa käy kyllä hyvästä melodraamasta. Kaikkea liioitellaan kun tiedetään niin vähän. Tunteita piisaa. Ilma on sakeana olettamuksia, spekulaatioita, kauhukuvia.

    ”Tilanne on epätoivoinen, mutta ei vakava”, vinoili elokuvamies Billy Wilder. Musta huumori kuuluu melodraaman käsikirjoitukseen. Kun panee kaiken leikiksi, se ei naurata ketään kuoliaaksi.

   Macron, Scholz, Rutte, Starmer, Meloni, Tusk, Sánchez ja lukemattomatot asiantuntijat, journalistit ja paikalliset poliitikot lausuvat mielipiteensä. Pitäisi tehdä jotakin. Tehdään jotakin, kunhan ehditään. Pidetään palaveri Münchenissä, toinen Pariisissa, kolmas jossakin kaukana mihin katse ei ylety.

    Tällaistako kansainvälinen melodraama on?

    Wikipedia määrittelee melodraaman osuvasti: ”Melodraamaan kuuluu tavallisesti paatos, moraalinen vastakkainasettelu, deus ex machina -ratkaisut, fyysinen toiminta ja jännitys. Keskeiset henkilöt ovat tavallisesti stereotyyppisesti joko äärimmäisen hyveellisiä sankareita tai poikkeuksellisen epäinhimillisiä konnia. Melodraaman rakenteessa on usein toistoa ja takaumia. Loppu on usein onnellinen. Kertomusta tehostavat usein vaikuttava musiikki, kirkkaat värit ja kliseiset symbolit.” 

    Syntyykö rauha puheista vai teoista? Loppuuko sota aloittamalla uusia?

Jos historia on sarja ainutkertaisia tapahtumia henkilöineen, historiasta ei voi oppia mitään, koska mikään ei toistu sellaisenaan.

    Mutta tulevaisuudesta oppii vielä vähemmän, koska sitä ei vielä ole.

    Tämänpäiväisessä on aina jotakin samaa kuin eilisessä.

    ”Olennaista on, että eletyssä nykyhetkessä tulevaan suhtaudutaan enemmän tai vähemmän sen tiedon pohjalta, joka on ammennettu menneisyydestä, sen tuottamasta kokemuksesta tai välityslenkkien kautta peräti kadonneen ajan tutkimisesta”, kirjoitti Heikki Ylikangas teoksessaan Mitä historia on ja millaista sen tutkiminen.

    Soittiko viime viikkoinen Münchenin turvallisuuskokous epämiellyttäviä kelloja historiasta, syksyltä 1938? Mitä Euroopan johtajat vuonna 2025 aikovat tehdä sodan aloittaneelle Putinille? Kuinka pitkälle Trump menee ymmärtääkseen Venäjän aikeita? 

   Onko Eurooppaa olemassa merkittävänä toimijana? Silloin kun kaikki on pelissä? Eripura halvaannuttaa. Arkailu tekee epävarmaksi. Kun dystopiaa ei erota utopiasta.

Historia ei toista itseään, paitsi melodraaman liioittelussa.

    Poimin muutamia huomioita Antony Beevorin kirjasta Toinen maailmansota (2012). En rinnasta aikoja enkä henkilöitä enkä väitä että historia sittenkin toistaa itseään. Tulkinta on katsojan silmässä.

    Münchenissä syksyllä 1938 Englanti ja Ranska antoivat periksi Adolf Hitlerille, hyvässä tarkoituksessa. ”Valtionrajat ovat ihmisen tekemiä ja ihmiset niitä myös muuttavat”, Hitler kirjoitti teoksessaan Taisteluni (1925-26). Niinpä tuo sallittiin syksyllä 1938.

    Beevorin mukaan Neville Chamberlainin hallitus oli brittien enemmistön tavoin valmis rinnakkaiseloon uudelleen varustautuneen ja elpyneen Saksan kanssa. Natseja pidettiin suojamuurina kommunisteja vastaan.

    Münchenissä Chamberlain luuli tekevänsä rehdin sopimuksen Hitlerin kanssa. ”Chamberlain oli Birminghamin entinen ylipormestari”, Beevor kuvailee, ”vanhanaikaisen suoraselkäinen mies, joka erehtyi pahasti uskoessaan, että muilla valtiomiehillä oli samanlaiset arvot ja kauhu sotaa kohtaan kuin hänellä… Chamberlain oli korkeine kauluksineen, edvardiaanisine viiksineen ja kokoon käärittyine sateenvarjoineen täysin pulassa kohdatessaan natsien räikeän armottomuuden.”

   Sekä ranskalaiset että englantilaiset halusivat välttää suursodan. Siksi Hitlerille annettiin periksi. ”Brittejä ja ranskalaisia kauhistutti ennen kaikkea ajatus uudesta sodasta Euroopassa. Se, että natsi-Saksan sallittiin liittää Itävalta itseensä maaliskuussa 1938, vaikutti pieneltä hinnalta maailmanrauhasta, etenkin kun itävaltalaisten enemmistö oli 1918 äänestänyt Anschlussin, Itävallan Saksaan liittämisen, puolesta ja kaksikymmentä vuotta myöhemmin toivotti natsit tervetulleiksi.”

    Chamberlain ja hänen ranskalainen kollegansa Édouard Daladier eivät Münchenissä ymmärtäneet, että Hitler halusi sotaa hintaan mihin hyvänsä. Hitleriä ärsytti Chamberlainin ja Daladierin myöntyväisyys, jolla sota Euroopassa yritettiin välttää.  

    Jos Marx oli oikeassa ”korjatessaan” Hegelin historiankäsitystä, ja jos tapahtumat ja henkilöt toistuvat farssina – tai melodraamana niin kuin Hollywoodissa asia kuvattaisiin – niin kuka on tämän hetken Chamberlain ja kuka Daladier? Voiko Trump vetää monta roolia? 

    EU jää henkilönä arvoitukseksi. Klovni vai narri? Byrokraatti tilikirjoihinsa hautautuneena? Juristi jykevien lakikirjojensa vankina?

    Hitlerin sijaisnäyttelijästä ei liene epäilystä.  

Käytävän päässä, kulman takana: valoa vai synkkä umpikuja?

    Ensi maanantaina tulee kolme vuotta Venäjän aloittamasta sodasta Ukrainassa.

    Siihen asti Euroopassa vallitsi "ikuinen" rauha, jota kesti vajaat 77 vuotta. 

    Nurkan takana odottaa uusi järjestys. Mistä tiedämme onko se dystopia vai utopia? Ei niitä pysty nykyään erottamaan toisistaan!

Kyösti Salovaara, 2025.