Suurin piirtein

[ja pienin kaartein]

Kyösti Salovaara, 2025.

Grazalema Cádizin provinssissa, n. 2000 asukasta.

 

Aika ennen maailmankaikkeutta on pelkkä sana, joka ei merkitse mitään.

- Stephen Hawking

Paljon puhutaan maailman loppumisesta. Alkamisesta hyvin vähän.

    Sellaisia aikoja eletään.

    Epävarmuuden aikoja, sanotaan. Luottamuksen katoamisen vuosia.

    Onko epävarmuus ja levottomuus ihmisten päässä vai ulkoisessa ”säässä”? Suhdanteissa vai mielialassa? Rakenteissa vai psykologiassa?

    The Guardian kirjoitti jokin aika sitten, että vakoilusarjojen lisääntyminen telkkarissa johtuu epävarmoista ajoista ja luottamuksen puutteesta.

    Oliko niin myös ”kylmän sodan” vuosina?

Sekin pisti Guardianista silmään, että muuan kirjoittaja vetosi suomalaiseen ”sisuun” aikojen pelastajaksi.

    Hän kirjoitti, että kun pelastukseksi tarjotaan resilienssin oppimista, se ai auta, toisin kuin suomalainen ”sisu”, jota ei voi eikä tarvitse opetella, koska se on ihmisessä eikä ulkomaailmassa. Sisua tarvitaan silloin, kun tilanne näyttää täysin mahdottomalta, epätoivoiselta.

    Onko suomalainen sisuineen tuollainen selviytyjä?

    Ainakin sään suhteen taitaa olla.

    Suomalaiseen isänmaallisuuteen kuuluu kehua neljää vuodenaikaa. Ja kyllä sisua tarvitaan talven ja syksyn kestämiseen, eittämättä.

    Minä tyytyisin vähempään. Minulle riittäisi yksi vuodenaika: kesä.

    Onko kesän toivominen epäisänmaallista? Paljastaako se sisun puuttumisen?

    Ehkä, kenties ei.

Viime perjantaina ajoimme lounaalle Grazaleman vuoristokaupunkiin.

    Jos vetää viivan Malagasta Cádiziin, Grazalema on suunnilleen puolivälissä. Malagasta sinne ajaa noin 2 tunnissa, Cádizista puolessatoista tunnissa. Tiet ovat kauniita, laaksot syviä ja vuorten rinteet jyrkkiä.

    Grazalema on tiheään rakennettu ikivanha kaupunki vuoren rinteellä. Kaunis katsella, niin kuin nämä vuorten rinteille rakennetut kaupungit ja kylät ovat Välimeren piirissä Italiassa, Ranskassa ja Espanjassa.

    Grazalema on Andalusiassa, jota pidämme hyvin kuivana alueena, niin kuin se osittain onkin. Ja varsinkin viime vuosina kuivuus on ollut paikoitellen kauheaa. Mutta Grazelemassa sataa vuosittain n. 2000 mm, mikä on enemmän kuin missään muualla Espanjassa. Vertailuksi: Malagassa sataa vuodessa 500 mm ja Helsingissä 650 mm.

    Lounas Grazalemassa oli valtavan maukas - jossakin tuolla Jumalan selän takana.

Kyösti Salovaara, 2025.

Estepona.

Kyösti Salovaara, 2025.

"Brutalismia" Málagassa.

Miksi etäisten paikkojen sanotaan olevan ”jumalan selän takana”?

    Onko tämä sanonta suurkaupunkilaisten suusta päästettyä roskaa vai onko suurkaupungissa enemmän tietoa Jumalasta kuin pitkien taipaleiden takaisilla metsäseuduilla?

    Ovatko kaupunkilaiset omahyväisiä vai itsekkäitä olettaessaan, että Jumala katselee heitä ja kääntää selkänsä kaukana asuville?

    Voihan asia on päinvastoin. Kenties Grazaleman kaltaisissa paikoissa ihmiset ovatkin Jumalan selän takana turvassa, kun taas suurkaupunkilaisia pitää vahtia ja auttaa korruption, väkivallan ja epäystävällisyyden vallitessa leveiden katujen varsilla ja korkeiden talojen kuiluissa.

    Grazalemassa, viime perjantaina, lounasaikaan, söin pitkään haudutettua villisikaa vadelmakastikkeella. Ravintolan erikoisuus taisi olla tammenterhoista valmistettu jälkiruoka. Mikä ihmeellisintä: ravintola täyttyi perjantaina kello 14 aikaan lapsista, mummoista ja vaareista ja äänekkäistä keski-ikäisistä viimeistä pöytää myöten. Siellä "jumalan selän takana".

Miksi vanhat kaupungit vuorten rinteillä ovat niin tiheään rakennettuja ja niin kauniita kaukaa katsoa?

    Tietämättä asian oikeaa laitaa, epäilen että nuo tiheäksi rakennetut kaupungit ovat syntyneet käytännön tarpeesta, eivät esteettisen kauneuden tavoittelusta. 

    Kun rakentaa kylän tai kaupungin vuoren rinteelle, tilaa ei ole tuhlattavaksi. Talojen pitää olla lähellä toisiaan jotta asioiden toimittaminen on mahdollista. Tiheäksi rakennettu kaupunki on myös turvallinen, koska sinne pääsee kenties vain yhtä tietä pitkin. Sitä on helppo puolustaa, jos vihamielinen tunkeutuja pyrkii kaupunkiin.

    Moderni suurkaupunki on toinen juttu. Kadut ovat leveitä, koska niitä pitkin ajetaan autoilla ja rekoilla. Kaupunki voi olla laajalla alueella, sillä metrolla, raitsikalla, junilla ja busseilla pääsee laidasta toiseen ja kolmanteen.

     Ironista kyllä, nykyisten suurkaupunkien rakentamisessa ja uudisrakentamisessa puhutaan paljon estetiikasta. Siitä joka tuntuu puuttuvan. Grazaleman kaltaisissa paikoissa estetiikasta ei tarvitse puhua eikä kiihkoilla, koska valkoisten rakennusten kaupunki on esteettinen implisiittisesti.

    Asian voi ilmaista näinkin:

    Ei kai ole ihan varmaa miksi Napoleon III ja hänen ”käsikassaransa” paroni Haussmann 1800-luvun jälkipuoliskolla rakensivat Pariisin komeat bulevardit ja hävittivät kapeat ja synkeät kujat. Autojen syytä se ei ollut.

    Napoleon kolmannen ja paroni Haussmannin kerrotaan perustelleen bulevardien rakentamista kauneuden tavoittelulla: leveät kadut antoivat valoa ihmisille ja kansalaiset pääsivät näkemään talojen ja patsaiden komeuden. Myös liikkumisen parantaminen - ennen autoja - oli yksi peruste bulevardeille. Ilmeisesti bulevardien sotilaallinen merkitys on kiistanalaisempi: Haussmann toki halusi leveillä bulevardeilla eristää rahvaan aloilleen ja pitää heidät kurissa.

    Bulevardien kaupunkimalli levisi kaikkialle, myös Pohjoismaihin.

    Onko Pariisissa tai Berliinissä tai New Yorkissa tai Madridissa yksilö alistettu mahtailevan asemakaavan vaatimuksille?

    Yksioikoista vastausta ei löydy. 

Suurin piirtein ja ja pienin kaartein: sellaistahan elämä on ja kaupungit siinä ohessa elämän kuvajaisena. 

    Iltayöllä katselen Välimeren rantaa myötäilevää promenadia, joka taipuu kaaren tavoin etäällä pilkottavaan kalastustroolarien ja huviveneiden satamaan.

    Siellä väylävalo vilkuttaa vasemmalla punaista ja oikealle vihreää. Kalastajat ja muut veneilijät osaavat niiden avulla palata kotiin.

    Olisiko mahdollista, että myös ihmiselämän polkuja ohjaisivat samanlaiset kotisataman lateraalimajakat punaista ja vihreää vilkuttaen?

    Vai onko elämä liian arvaamatonta ja epämääräistä, jotta sitä  pystyisi ennakolta ohjaamaan oikeaan suuntaan? Kotisataman paikkakin saattaa olla illuusio.

    Mutta suurin piirtein ja pienin kaartein toki tiedämme missä satamamme on ja osaamme sinne palata.

Kyösti Salovaara, 2025.

Paseo Maritimo Rey de España.