Sanomatta paras

[Silmäys antiamerikkalaisuuteen]

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2015.

Jos puhuminen ja kirjoittaminen olisi ”matematiikkaa”, maailma olisi tylsä paikka elää, koska kaikki sanottu olisi niin yksikäsitteistä ettei sitä kannattasi tulkita eikä arvottaa eikä kritisoida.

    Aina kun jotakin sanotaan, jää jotakin sanomatta.

    Sanottu paljastaa todellisuutta, mutta usein se myös peittää sitä, piilottaa ajatuksen perimmäisen tarkoituksen. Suomessa tämän piilotetun puhumisen kulttuurin vaistoaa heti, kun ryhdytään puhumaan ulkopoliitikasta.

    Suomessa on tietty joukko ihmisiä, jotka osaavat ulkopoliittisen puheen liturgian, sen miten sanotaan paljon kertomatta juuri mitään, ja sen miten muutamalla sanalla ilmaistaan paljon.

    Äskettäinen keskustelu sotaharjoituksista, siitä että Suomen maaperälle tuodaan amerikkalaisia panssaroituja miehistönkuljetusvaunuja ja taivaalle moderneja hävittäjiä, puhkaisi muutamia tabuja kunnes presidentti puuttui keskusteluun.

    Mutta samainen keskustelu paljasti, että YYA-henki (*) on yhä voimissaan ja että 60-luvulla Yhdysvaltain vastaisissa mielenosoituksissa kunnostautuneet poliitikan veteraanit ovat edelleen yhtä Amerikan-vastaisia kuin nuoruudessaan.

John le Carrén romaanissa Sankari vai vakooja (1989) neuvostoliittolainen tiedemies aikoo paljastaa länsivalloille Neuvostoliiton asevoimien todellisen tilan; sen että ”neuvostoritari kuolee haarniskaansa”, koska ”hän voi aloittaa sodan, muttei jatkaa sitä eikä voittaa sitä”.

    ”Sanat ovat venäläisen yhteiskuntamme vitsaus”, kohtalokkaaseen loikkaan aikova tiedemies sanoo. ”Ne ovat tekojen korvike.”

    Sanomatta paras? Teot ratkaisevat?

    Brittien ja amerikkalaisten kannalta sanat ovat kuitenkin ongelma. Heidän on tarkoitus esittää tiedemiehelle kysymyksiä, mutta kun kysytään jotakin, vastapuoli pääsee selville siitä mitä kysyjä tietää ja mitä ei tiedä. Kysymyslista paljastaa neuvostoliittolaisille ”mitä me emme tiedä ja miten me emme tiedä”, muuan tiedustelumies sanoo. Kysyjä paljastaa näin ollen myös oman taustansa tilan.

    Suomalaiset tuntuvat olevan hieman samanlaisen lingvistisen paradoksin äärellä uutisoidessaan amerikkalaisten osallistumisesta sotaharjoituksiin Suomessa. Niistä pitää toki avoimessa yhteiskunnassa tiedottaa, mutta kun sen tekee, sanottua ei voi peruuttaa eikä estää Venäjää tulkitsemasta sanottua ja sanomatta jätettyä oman mielensä mukaisesti. Toisaalta: hiljaakaan ei voi olla, koska sekin olisi ”merkittävä viesti” naapurille!

    Niinpä turvaudutaan sumeaan kieleen, liturgian kiemuroihin.

Kun sosialidemokraattien veteraanipolitiikot Eero Heinäluoma ja Erkki Tuomioja kritisoivat tulevia sotaharjoituksia, he sanoivat ettei heillä ole Yhdysvaltoja vastaan mitään ja että Nato on hyvä kumppani (mutta huono liittolainen).

    Eräässä keskustelussa Carl Haglund yritti saada Heinäluoman myöntämään, että kysymys on Yhdysvalloista; että olisi rehellistä ja aivan sallittua sanoa, että asia kiikastaa amerikkalaisista.

    Heinäluoma ei antanut periksi. Kaikkien kanssa voidaan harjoitella, jopa marssilaisten jos sikseen tulee, vaikka tätä Heinäluoma ei myöntänyt. Epäselvää tietysti on haluavatko marssilaiset harjoitella suomalaisten kanssa.

    Mutta nimenomaan amerikkalaisten kanssa ei Suomessa pidä harjoitella – vaikka tätä ei perustella täsmällisesti eikä sitä voi sanoa ääneen. Jos sanoisi, se olisi viesti sekä Venäjälle että Lännelle.

    Suomen Kuvalehdessä haastateltiin viime viikolla turvallisuuspolitiikan asiantuntijaa Pekka Visuria, joka vastaili toimittajan johdatteleviin kysymyksiin odotetulla tavalla.

    ”Ongelma ei ole Yhdysvaltojen kanssa harjoittelu sinänsä, vaan se että...”, Visuri sanoi.

    Ongelma ei ole Yhdysvallat, vaan Yhdysvallat, koska se on Suomessa ongelma.

Antiamerikkalaisuus ei tietenkään ole suomalainen keksintö.

    Kylmän sodan päättyessä ajateltiin, että antiamerikkalaisuus katoaisi sen mukana, mutta niin ei käynyt. Osittain siitä pitivät amerikkalaiset itse huolen mm. Irakin sotaretkillä.

    Kaikesta päätellen Yhdysvaltojen inhoaminen on tunnetila, josta ei  pääse helposti irti jos on sen valtaan joskus joutunut. En tiedä onko tämä enimmäkseen sukupolvikysymys; varttuuko uusia ”tuomiojia” runsaastikin nuoremmissa sukupolvissa?

    Sekin täytyy myöntää, että jokaisessa meissä on myös pieni antiamerikkalainen tunneihminen. Myös minussa, tunnustan. Jopa niin että kun 70-luvun alkupuolella kirjoitin Suomen Sosialidemokraattiin Markku Luodon kanssa lavean esseen Raymond Chandlerista, muuan toimituksen päälliköistä totesi ettei juttua olisi pitänyt julkaista, koska se oli niin Amerikan-vastainen.

    Suomalaiset, niin kuin lähes kaikki eurooppalaiset suhtautuvat Yhdysvaltoihin yhtä aikaa vainoharhaisesti ja ihaillen. Amerikkalaisessa kirjallisuudessa, viihteessä, musiikissa, elokuvissa, loputtoman tylsissä tv-sarjoissa ei monen mielestä ole mitään pahaa, niiden suhteen ei tarvitse olla antiamerikkalainen.

    Päinvastoin – eivätkö suomalaiset juuri päättäneet lähettää euroviisuihin kappaleen, jonka kerrotaan olevan väkevästi velkaa amerikkalaiselle soulille ja funkille?

Mutta politikka on toinen juttu.

    Historian professorina Atlantassa työskentelevä Marko Maunula kirjoitti syyskuussa 2013 Suomen Kuvalehteen kriittisen jutun norjalaisen Johan Galtungin antiamerikkalaisuudesta. Galtungia oli haastateltu samassa lehdessä hieman aikaisemmin.

    Maunula totesi, että Galtung on pitkään ollut ”amerikkalaisen imperiumin” kriitikko, jolta on löytynyt sitkeää ymmärrystä ja kauniita sanoja verta vuodattaneille Amerikan kriitikoille, jotka ovat torjuneet "Yhdysvallat ja läntisen ajattelun ja poliitikan kauhistukset”. Maunulan mukaan Galtung on jatkuvasti povannut Yhdysvaltojen romahdusta. Galtung ”on satunnaisesti myös maustanut lausuntojaan antisemitismillä sekä ilman todisteita tarjotuilla paranoideilla heitoilla...”

    ”Antiamerikkalaisuus on vakava sairaus, ja siitä kärsivien paranemisennuste on valitettavan huono”, Maunula kärjisti pirullisesti.

    Suomalaisessa keskustelussa on samaa poljentoa kuin Galtungin vainoharhaisessa antiamerikkalaisuudessa, mutta jokainen keskustelija on tietysti oma ihmisensä eikä kaksi koskaan puhu niin kuin yksi. Ehkäpä YYA- aikakauden kasvatit ovat oppineet – ovat joutuneet oppimaan – varomaan sanojaan enemmän kuin Galtung.

    On mielenkiintoista, jos se on vähänkin totta, että antiamerikkalaisuus ja antisemitismi kulkevat joskus tai jopa usein käsikädessä.

    Sekin on mielenkiintoista etteivät YYA-veteraanit saa suustaan ulos selväkielistä sitoutumistaan läntiseen ajatteluun, kuulumistaan läntiseen arvoyhteisöön.

    Harmaalla alueella myös sanat ovat harmaita.

Amerikan-vastaisuus näyttää syntyneen 60-luvulla Vietnam-mielenosoituksien myötä, mutta se on laajempi henkinen asenne kuin pelkkä sodan vastustaminen tai pasifistinen puhe.

    On tietysti hieman koomista, että antiamerikkalaisuus kumpusi Eurooppaan amerikkalaisilta kampuksilta. Siinä oli mukana kosolti sekä auktoriteettien että teollisuusyhteiskunnan kritiikkiä.

    Mutta tämäkään kriikki ei itse asiassa syntynyt 60-luvulla eikä Yhdysvalloissa.

    Tarkastellessaan maailmansotien välisen ajan fasismia, Tarmo Kunnas kertoo esimerkein, kuinka fasismiin viehättyneet eurooppalaiset kirjailijat ja filosofit esittivät antiamerikkalaisia (ja myös antisemitistisiä) mielipiteitä.

                                              Kyösti Salovaara, 2012.
Holokaustimuistomerkki (osa) Berliinissä;
taustalla Yhdysvaltojen suurlähetystö

    Luigi Pirandello oli yksi fasismiin viehättynyt kirjailija. Kunnaksen mukaan hänen antiamerikkalaisuutensa oli kuitenkin maltillista. ”Amerikan-vastaisuus oli Papinin, Sofficin ja Malaparten maailmankuvan taustalla”, Kunnas kirjoittaa teoksessaan Fasismin lumous, ”samoin kuin lukemattomilla fasismin houkuttelemilla eurooppalaisilla intellektuelleilla Knut Hamsunista Gottfried Benniin ja Louis-Ferdinand Célineen... Pirandellon mukaan Yhdysvallat massasivilisaatioineen, käsityön arvoa uhkaavine standardoituine teollisuustuotteineen, monikansallisine ja kulutushysteriasta kärsivine suurkaupunkikulttuureineen edusti uhkaa inhimillisyydelle. Julius Evolan mukaan Amerikan juutalaiset, vapaamuurarit ja protestanttiset kapitalistit rappeuttivat euroopalaisen hengen maailmaa kun kevyt viihdekulttuuri purjehti vanhalle mantereelle valtameren yli.”

    Eikä tässä yhteydessä voi ohittaa Martin Heideggeriä, joka Kunnaksen mukaan varoitti sekä Neuvostoliiton kommunismin että Yhdysvaltojen amerikkalaisen elämänmenon uhkaavan eurooppalaista sivilisaatiota.

    Heidegger kirjoitti 30-luvulla näin:

    ”Tämä Eurooppa, parantumattomasti sokaistuna, aina valmiina hyppyyn antaakseen itselleen tikarinpiston, on tänään suurissa pihdeissä toisaalta Venäjän, toisaalta Amerikan välissä. Venäjä ja Amerikka ovat molemmat metafyysisesti tarkasteltuna yksi ja sama. Sama lohduton irti päässeen tekniikan ja konkreettista maaperää vailla oleva normaali-ihmisen organisoinnin raivo.”

Kuulostaa aikamoisen ironiselta, että tänään länsimaisen yhteiskunnan kritiikki toistaa melkein sanasta sanaan 1930-luvun fasistisen älymystön puheenpartta.

    Maailma muuttuu, mutta sanan mahti pysyy.

    Kun Suomi liittyi Euroopan yhteisöön, moni huokaisi helpotuksesta.

    Nyt oli lupa sanoa ääneen kuuluvansa länteen.

    Arkipäivän elämässä läntinen yhteys toimii vaivatta ja pakottamatta.

    Virallinen puhe kuiskataan edelleen kahden maailman välissä, melkein kuin kylmän sodan aikana.

    Meillä on yli tuhannen kilometrin raja ynnä... jne.

(*) YYA-sopimus (eli sopimus ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta) solmittiin Suomen ja Neuvostoliiton välille huhtikuussa 1948 ja se purettiin vuonna 1992.

John le Carré: Sankari vai vakooja. (The Russia House, 1989.) Suom. Jukka Jääskeläinen ja Jukka Sirola. Tammi, 1989.

Tarmo Kunnas: Fasismin lumous. Eurooppalainen älymystö Mussolinin ja Hitlerin politiikan tukijana. Atena, 2013. Kolmas painos, 2014.

Marko Maunula: Antiamerikkalaisuus on vakava sairaus. Suomen Kuvalehti, 10.9.2013.

Tuomas Pulsa: 70-vuotisen linjan loppu. Harjoitustoiminta Yhdysvaltojen kanssa vie Suomen mukaan suurvaltapeliin, sanoo vatiotieteiden tohtori Pekka Visuri. Suomen Kuvalehti, 26.2.2016.