Sivutuuliperimä

[ja ihmismielen syöverit]

 Jotta Mustasta kuningattaresta nauttisi, täytyy lukijan hallita shakin peruspiirteet. Ainakin siirtojen idea on syytä tietää ja tajuta. Muuta ei sitten tarvitakaan. Paitsi että osaa lukea. Ja sitähän me osaamme, Suomessa.

- Kyösti Salovaara Suomen Sosialidemokraatissa jouluaaton aattona 1983.

Minulla on pulma.

    Aloittelen pakinaani sateisena tiistaina: mielessä on hyvä otsikko ja mielenkiintoinen aihe, mutta en tiedä miten ne liittäisi toisiinsa.

    Kenties kannattaa pelata varman päälle.

    Sivutuuliperimä on suurenmoinen metafora, jota en itsekään ymmärrä täysin.

    Voisimme ajatella, että elämä on tiellä kulkemista. Välillä tuulee vastaan, toisinaan myötäisesti. Molempiin sopeutuu, koska ne ovat selkeitä voimia. Ne eivät yllätä, niihin osaa varautua, joskus hammasta purren, toisinaan liiankin helposti myötäiseen ajautuen.

    Mutta sivutuuli yllättää. Se saattaa kaataa kulkijan, heittää ojaan tai penkereelle.

    Viime lauantaina isä ja poika Selin sanailivat sivutuulen vaikutuksesta selostaessaan tämänvuotisen Tour de Francen ensimmäistä etappia, joka ajettiin Pohjois-Ranskassa, Lillen metropolin maisemissa. Kun kylistä ja pienistä kaupungeista päästiin avaraan maisemaan kumpuilevien peltojen keskelle, kova sivutuuli vaikeutti pyöräilijöiden matkantekoa. Selostajat totesivat, että pohjoisen Euroopan pyöräilijöillä on etunaan sivutuuliperimä, he osaavat varautua sivutuulen yllätyksiin. Sen sijaan vuoristoseutujen pyöräilijöiltä tämä perimä puuttuu, sitä ei ole opittu, joten tuuli yllättää.

    Ihmismieli rakentuu sekä opitusta että peritystä.

Jotakin katsoakseni katsoin Netflixin seitsemänosaisen minisarjan Musta kuningatar (The Queen’s Gambit, 2020). Sehän on loistava ”elokuva” nuoren orpotytön Bethin kasvusta maailman ”parhaaksi” shakinpelaajaksi, ja siitä kuinka hän rimpuilee huume- ja alkoholiriippuvuuttaan vastaan shakille omistautuessaan ja pelissä menestyäkseen.

    Miksi katsoin vasta nyt enkä aikaisemmin? 

    En tiedä. Amerikkalaisen Walter Tevisin (1928-1984) romaani Musta kuningatar (Tammi, 1983, suom. Anja Leppänen) oli tuttu ihmismielen ”jännäri” vuosien takaa. Muistelin kirjoittaneeni siitä myönteisen arvostelunkin. Romaani piirsi 1980-luvulla kohtuullisen voimakkaan muistijäljen, joten miksi odotin niin pitkään ennen kuin katsoin siitä sovitetun tv-sarjan?

    Niin kuin sanoin: en tiedä. Sen toki tiesin että Scott Frankin ja Allan Scottin luomaa sarjaa kehuttiin valtavasti. Ihan aiheellisesti, sanon sarjan katsottuani. Ja addiktoitunutta shakkineroa esittävä brittiläisamerikkalainen Anya Taylor-Joy on suurine silmineen Beth Harmonin roolissa maaginen, milloin hellyttävä, milloin ärsyttävä, milloin epävarma ja pelokas muukalainen, milloin kaikki valloittava intellektuelli ihminen.

    Koska minulla ei ole käsillä Tevisin romaania, en osaa sanoa kuinka paljon tv-sarja noudattelee romaanin yksityiskohtia. Mutta kirjoittamastani arvostelusta vuodelta 1983 voi päätellä, että Netflixin minisarjan henki muistuttaa kohtuullisen hyvin romaanin henkeä.

Onko elämässämme kaikki riippuvuutta johonkin ja tuon tai noiden riippuvuuksien vastustamista? Elämän elämäkin on addiktio.

    Walter Tevis julkaisi elämänsä aikana kuusi romaania. Kaksi niistä käsittelee biljardin pelaamisen addiktiota, yksi shakinpelaajan riippuvuutta ja kolmessa scifi-romaanissa kuvitellaan maailmaa, jossa on riippuvuuksia ja täysin lukutaidottomia ihmisiä. Tevisin romaaneista kaksi on suomennettu.

    Yritin etsiä Helsingin Sanomien aikakoneella aikalaisarvostelua Tevisin Mustasta kuningattaresta. En löytänyt. Ehkei siitä koskaan kirjoitettu Hesarissa, siis kirjan ilmestyttyä. Mutta kahdesta Tevisin romaaneihin perustuvasta biljardielokuvasta Matti Salo kirjoitti lehteen laajan esseen toukokuussa 1987. Robert Rossenin loistava Suurkaupungin hait (The Hustler, 1961) ja Martin Scorsesen vähemmän loistava filmi Suuret setelit (The Color of Money, 1986) kertovat biljardihaista, joka rakasti biljardia ja alkoholia ja voittamista.

    Tevis opetti kirjallisuutta ja luovaa kirjoittamista yliopistossa. Hän oli poikana saanut rauhoittavia lääkkeitä syntymäsairauteensa. Hänestä tuli alkoholisti. Mustan kuningattaren Beth saa orpokodissa rauhoittavia lääkkeitä. Sillä tavalla orpolapset pidettiin Kentuckyssä rauhallisina. Kahdeksanvuotiaana Beth oppii pelaamaan shakkia. Hieman vanhempana hän rauhoittavien lääkkeiden lisäksi ryhtyy käyttämään alkoholia paetakseen elämäänsä ja tai sietääkseen sitä ottovanhempiensa kodissa.

    Muuan amerikkalainen kirjoittaja ihmetteli miksi Walter Tevis on juuri nyt palannut kulttuurin näyttämölle. Se tuntuu epäloogiselta. Vai vetoaako ihmelapsen tarina sittenkin nykyisen maailmanmenon ahdistamiin ihmisiin syvällisellä tavalla? Beth Harmon pelaa shakkia intuitiolla ja hyökkäävästi. Hän on eräänlainen hylkiö ja muukalainen yhteisössään – sellainen ihminen joista Tevis mielellään kirjoitti - mutta hän kasvaa ongelmistaan huolimatta yhteisönsä sankariksi. Tavallaan Beth hylkää normaalimaailman, mutta voittaa silti normaalimaailmalta suurimman mahdollisen palkkion: tulee hyväksytyksi addiktioistaan huolimatta.

Niinpä palaan otsikkooni: Sivutuuliperimä ja ihmismielen syöverit.

    Kirjoitin arvostelun Walter Tevisin romaanista joulukuussa 1983 otsikolla Ihmismielen syöverit. ”Walter Tevisin romaani kertoo ihmisestä ja hänen mielestään”, sanoin. ”Siitä kuinka hän käyttää mieltään, aivojaan… Ihminen ei vaikene. Hän kertoo mielensä syövereistä, ikään kuin sillä lunastaisi vapautensa. Mieli ja mielikuvitus vapauttavat ihmisen. Mutta ne voivat kahlita hänet kahleettomaan vankeuteen. Ihminen on mielensä vartija, hän on mielensä vanki.”

    Noin neljäkymmentä vuotta sitten totesin, kuinka jännittävä romaani voi olla vaikkei siinä silvota ketään, ei katkota päitä eikä ammuta reikiä keuhkoihin.

    Jännitys syntyy pelien lävistämästä ihmismielestä.

    Kirjoitin että kirja ei ole pelkästään pelien kuva: ”Se on pelaajan mielen kuva. Romaanin sankari, Beth Harmon häilyy koko ajan kuilun partaalla; hän lunastaa menestyksensä, kykynsä huumausaineiden avulla. Huumausaineet auttavat pelaajan mieltä kytkeytymään oikealla, parhaalla mahdollisella tavalla. Vai auttavatko sittenkään? Siitä romaani kertoo, siitäkin. Ihastuneena tähän romaaniin A. Alvarez sanoi The York Review of Booksissa, että tässä vasta thrilleri, joka on täyttä tavaraa; jännityksen synnyttämiseen ei tarvita lainkaan ulkopuolista toimintaa. Mielen toiminta riittää."

    Ajatus kieppuu mielen spiraalissa.

    Kun rämpii vastatuuleen, pitää painaa päänsä alas ja hartiat kyttyrään. Kun tuuli on myötäinen, kannattaa levittää kätensä ja suunnata katseensa horisonttiin. Mutta sivutuulen yllättäessä on parasta toivoa omaavansa ainakin himpun verran sivutuuliperimää.

    Sateen hälvettyä kysyn mietteliäänä olinko liian optimistinen kirjoittaessani jouluaaton aattona vuonna 1983 Demarissa näin: ”Jotta Mustasta kuningattaresta nauttisi, täytyy lukijan hallita shakin peruspiirteet. Ainakin siirtojen idea on syytä tietää ja tajuta. Muuta ei sitten tarvitakaan. Paitsi että osaa lukea. Ja sitähän me osaamme, Suomessa.” 

    

Olemisen farssi

[ja tietämisen tragedia]

                                                  Kyösti Salovaara, 2017.

Kaikkitietävä
 kissa
Andalusiassa.

Heitetään sanoja ilmaan ja toivotaan, että syntyy lauseita.

    Pannaan lauseita peräkkäin ja uskotaan, että niistä syntyy ajatuksia.

    Mikään ei ole varmaa.
    Kirjaimet satavat kuivaan maahan.

    Sanoja on liian monta, ajatukset epämääräisiä.

    Maailma saattaa olla looginen kokonaisuus, mutta miten sen ilmaisee?

    Sanoillako? Lauseillako? Ajatuksella jota ei saa kiinni?

    Vai pelkillä kuvilla?

    Niin kuin kissalla. Tai ottamalla valokuvan andalusialaisesta kylästä jossakin vuorien ja laaksojen kätköissä.

    Vai tallentamalla taivaalla kohtaavat suihkukoneet?

    Kun näppäilee kirjaimia tietokoneeseen ja synnyttää sanoja ja lauseita, niin mitä tietokone niistä ”tietää”?

Kissa ei kerro mitä tietää.

    Se tietää riittävästi; sillä on vain omia kokemuksia ja perittyjä vaistoja.

    Ihminen on melkein tyhjä kangas syntyessään. Ainakin monet humanistit haluavat niin ajatella.

    Palataanpa vielä elokuvaohjaaja Michael Hanekeen, joka väitti Cannesin elokuvajuhlilla, että aikamme informaatiototulva panee meidät kuvittelemaan tietävämme paljonkin. Infon määrä on tehnyt meistä kuurosokeita, Haneke sanoi Helsingin Sanomien raportissa. Luulemme tietävämme, mutta emme oikeastaan tiedä mitään.

    ”Ennen vanhaan maajussi tunsi kylän asiat ja se oli riittävästi”, Haneke jatkoi. ”Nyt maajussilla on tv ja muut, mutta hän ei tiedä sen enempää. Me voimme tietää ainoastaan siitä, jonka olemme itse kokeneet.”

    Haneke ilmeisesti ajattelee, että ihminen on kuin kissa hankkiessaan tietoa. Hänen ihailemalleen ihmisyksilölle luettu ja opittu tieto eivät ole mitään, eivät ainakaan tietämisen arvoista.

    Oikeastaan on mahdoton sanoa, mistä ”tiedosta” ja minkälaisesta ”tietämisestä” Haneke puhuu.

    Kenties hän haluaa palata Rousseun tavoin luonnolliseen, sivistyksestä vapaiden ja pilaantumattomien ihmisten maailmaan, vaikka sellaista maailmaa ei olisi olemassakaan. Eikä ole koskaan ollutkaan.

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2017.
Kylä tiedon vuorten tuolla puolen. 

Haneken ajatuksesta tulee tietysti mieleen Pentti Linkola.

    Myös Linkola epäilee tiedon merkitystä, sen autuaaksi tekevää vaikutusta.

    Ehkä tiedoton elämä olisi helpompaa.

    Vai olisiko sittenkään?

    Luonto-Liiton talvipäivillä vuonna 1970 Pentti Linkola vaati lehtiä ja puolueita myöntämään, että ”koulutusyhteiskunta ei merkitse muuta kuin nuorten ihmisten rääkkäämistä, sitä että silloin kun heidän pitäisi loikoa niityllä, soudella järvillä ja poimia lumpeenkukkia, katsella syksyisellä jäkäläkalliolla kurkiparvea puolukkaterttu suussa, tai samoilla talvisissa erämaissa, ja laulaa ja naida ja rakastaa, että heidät näinä vuosina sullotaan oppikouluihin, opintokerhoihin ja korkeakouluihin tai kesäyliopistoon (mikä karmea sana), tai talvipäiville – opiskelemaan asioita, joita ei ole mitään syytä tietää.”

    Seuraavana vuonna Linkola kysyi haastavasti: ”Mitä ihmettä me tarkkaan ottaen tekisimme kolmella Sibeliuksella ja viidellä Aleksis Kivellä? … Ainakin minua enemmän kiusaa kuin ilahduttaa se, että on olemassa suurenmoisia sävelteoksia ja kirjallisuuden helmiä verrattomasti enemmän kuin mihin koskaan elämäni aikana ehdin tutustua saati syventyä.”

    Linkolan ja Haneken ihannekylässä ihmisen elämäksi riittää se mikä on kylän sisäpuolella. Heitä ei kiinnosta historia, menneisyyden kokemukset eikä vuorien ja metsien takana vietettävä elämä.

    Tällaisessa kylässä ei ole kollektiivista, historian mittaan keräytynyttä tietoa eikä teknisiä vempeleitä, ei lääkkeitä eikä lääkäreitä.

    Se ei tarkoita että Linkolan ja Haneken kylän ihmiset olisivat sen tyhmempiä kuin meidän aikamme ihminen on, mutta heidän päänsä on täynnä toisenlaista ”tietoa” kuin meidän päämme.

Yhteisyys ja irrallisuus - globaali symboliikka?

Heitetään sanoja ilmaan ja toivotaan etteivät ne satu kenenkään päähän kipeästi. Kirjaimien sateenkaari, tavoittamaton.

    Joskus sanoista syntyy looginen ajatus, toisinaan ei.

    Jos esittää kärjistetyn väitteen, se ei voi koskaan olla koko totuus, ei ainakaan yhteiskunnasta puhuttaessa. Luonnontieteessä ei mielipiteitä olekaan.

    Jostakin näkökulmasta Haneke ja Linkola ovat oikeassa. Ihminen tietää hemmetin paljon turhia asioita, jotka eivät oikeastaan liity hänen omaan elämäänsä mitenkään.

    Mutta toisaalta erilaisilla ihmisillä on erilaisia elämiä ja tarpeita ja kokemuksia ja niistä syntyy kollektiivista tietoa, joka on paljon enemmän kuin yksi ihminen saattaisi koskaan hankkia, vaikka olisi kuinka älykäs ja uuttera.

    Kollektiivisen tiedon kumulatiivisen (globaalin sekä ajassa että paikassa) merkityksen tajuaa parhaiten katselemalla ja koskettelemalla arkipäivän ”esineitä”: pölynimuri, pesukone, kamera, puhelin, auto, radio, lentokone, voimalaitos, LED-valot, nelikaistainen moottoritie, vetoketju, HD-telkkari, pilvenpiirtäjä, pyykkinappula, silmälasit, ostoskeskus, antiobioottitabletti, modeemi, kävelykeppi, peruutustutka, email, lämpöpumppu, jääkaappi, sähköhella, lämpöpatteri, lohkolämmitin, taskulamppu, painettu kirja, YouTube, kuulakärkikynä, saxofoni, käyttöliittymä jolla varaat lennon etelään tai hotellihuoneen Lapista ja… lista on loputon ja avautuu maailmalle kuin meri jonka laitaa et tavoita.

    Tähän kaikkeen voi suhtautua kriittisesti, ja yrittää arpoa mikä näistä arkipäivän ”edistysaskeleista” on turhaa ylellisyyttä.

    Ihminen voi tehdä itsestään jumalan, joka määrää… mitä muiden ihmisten pitää ajatella.

    Mutta tarvitaanko sellaisia ”jumalia”?

    Arkipäivän edistysaskeleisiin voi myös suhtautua melkeinpä lapsellisen innostuneesti.

    Shakin monivuotinen maailmanmestari Garry Kasparov on julkaissut kirjan kokemuksistaan miltä tuntui, kun hän ensimmäisenä maailmanmestarina hävisi shakkiottelun tietokoneelle. Kysymys on siis tekoälystä, roboteista, humanismista.

     Tässä kirjassa Kasparov toteaa, että tekniikalle hävittyjen työpaikkojen romantisoiminen on vain hieman älykkäämpää kuin haudankaivajien valitus, että monet heistä menettivät antibioottien takia työpaikkansa.

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.
Herra vai renki? Fiksu vai tyhmä?

Mutta kuitenkin: miksi ihmisen pitäisi tietää yhä enemmän ja enemmän?

    Eikö vähempi riittäisi?

    Kissa andalusialaisessa vuoristokylässä näyttää tyytyväiseltä.

    Stephen Hawking sanoi 1980-luvun lopulla, että tähän asti luonnontieteilijät ovat keskittyneet kuvailemaan millainen maailma on, eikä heillä ole ollut aikaa miettiä, että miksi maailmankaikkeus on olemassa. Toisaalla sitten filosofit ovat pudonneet luonnontieteen teorioiden kehityksestä ja heille on jäänyt, kuten Wittgenstein sanoi, vain kieli analysoitavaksi.

    Hawking toivoi, että kun luonnontiede löytää ”täydellisen teorian”, se koituu kaikkien hyväksi: ”Silloin kaikki – filosofit, fyysikot ja myös tavalliset ihmiset – voivat osallistua keskusteluun siitä, miksi olemme olemassa ja miksi maailmankaikkeus on olemassa.”

    Ja vastaus esitettyyn kysymykseen – miksi maailmankaikkeus on sellainen kuin on - olisi Hawkingin mukaan ihmisjärjen lopullinen riemuvoitto. ”Silloin tietäisimme, mitä Jumalalla oli mielessä.

Nyt kolmekymmentä vuotta myöhemmin täydellinen teoria on yhä hakusessa. Ehkä sellaista teoriaa ei ole olemassakaan.

    Pitääkö meidän etsiä tieteestä Jumalan tarkoitusta?

    Vai onko oikean tiedon etsiminen jo sellaisenaan päämäärä, jonka puolesta kannattaa kamppailla ja ponnistella?

    Amerikkalainen fyysikko Steven Weinberg julkaisi vuonna 1977 teoksen Kolme ensimmäistä minuuttia. Se ilmestyi Suomessa seuraavana vuonna jolloin Weinberg sai Nobelin fysiikanpalkinnon.

    Kirjansa lopussa Weinberg toteaa, että mitä paremmin maailmankaikkeuden ymmärrämme, sitä tarkoituksettomalta se tuntuu.

    Lohduton ajatus elämän ja maailman tarkoituksettomuudesta ei kuitenkaan vähennä tutkimisen merkitystä. Tutkimus luo jo olemassaolollaan lohtua, Weinberg sanoo.

    Hänen muistuttaa, että ihmiset eivät vain tyydy lohduttamaan toisiaan tarinoilla jumalista ja jättiläisistä eivätkä rajoittamaan ajatuksiaan jokapäiväisiin askareisiin, vaan he myös rakentavat kaukoputkia, tekokuita ja kiihdyttimiä ja jaksavat istua kirjoutuspöydän ääressä tulkitsemassa keräämiensä tietojen merkitystä.

    Weinberg ylevöittää tieteen tarkoituksen ja sanoo:

    ”Yritys ymmärtää maailmankaikkeutta on yksi niistä harvoista asioista jotka nostavat ihmiselämän hiukan farssin yläpuolelle ja antavat sille vähän tragedian arvokkuutta.”

                                                                                                  Kyösti Salovaara, 2017.
Kosmisia kohtaamisia.

______________________________

Stephen W. Hawking: Ajan lyhyt historia. (A Brief History of Time, 1988.) Suom. Risto Varteva. WSOY, 1988.

Pentti Linkola: Toisinajattelijan päiväkirjasta. WSOY, 1979.

Veli-Pekka Lehtonen: Eurooppa – Sairas, sokea ja kuuro. Helsingin Sanomat, 23.5.2017.

Steven Weinberg: Kolme ensimmäistä minuuttia. (The First Three Minutes, 1977.) Suom. Mauri Valtonen. Tammi, 1978.