Arvot jalustalla

[kuin kiveen hakattuja]

Kyösti Salovaara, 2024.

Välittäjä - Mauno Koiviston muistomerkki.
Kirsi Kaulanen, 2023.

”Tiesittekö jotakin hänestä – tarkoitan sellaista mikä olisi hänelle epäedullista?”

”Hän oli liian hyvin pukeutunut – hänen tukkansa oli liian pitkä – ja hän tuoksui hajuvedelle.”

”Ja kuitenkin otitte vastaan hänen päivälliskutsunsa”, huomautti Battle.

”Jos söisin päivällistä ainoastaan sellaisissa taloissa, joiden isännät hyväksyn joka suhteessa, pelkään, etten joutuisi syömään varsin monesti päivällistä, poliisitarkastaja Battle”, huomautti Despard kuivasti.

-  Agatha Christie: Kortit pöydällä, 1936. Aune Suomalaisen suomennos 1939.

Presidentinvaalien ensimmäisenä varsinaisena äänestyspäivänä kiertelen eduskuntatalon liepeillä ja näppäilen kuvia.

    Jalkakäytävät kiiltävät jäisinä. Nastakengillä pysyy juuri ja juuri pystyssä.

    Pysähdyn aikaisempien presidenttien patsaiden tykö. Jykevästi alustalleen istutetut miehet pysyvät paikoillaan. Arvot kahlittuina. Vain Mauno Koiviston muistomerkki sallii monenlaista tulkintaa. Ehkä se kuvaa maailman muuttumista. Koiviston ajan Suomi oli erilaisessa liikkeessä kuin varhaisten presidenttien isänmaa. Koiviston Suomi avautui, aikaisempien presidenttien Suomi puolustautui, sinnitteli, sopeutui.

    Otan valokuvia. Presidentit katsovat Helsinkiin, pois parlamentin pylväiköstä. Onko tässäkin jokin sanoma? 

    Ehkä ei sittenkään. Aikaisemmin tasavallan presidentillä oli valtaa parlamentin yli. Urho Kekkonen runnoi hallituksia ja esti tiettyjä puolueita pääsemästä hallitukseen. Kekkosella oli sisäpoliittista valtaa. Hän käytti sen. Kekkosella oli myös hyvä kuulo: hän kuuli kuinka jotkut harjoittivat neulanpistoja YYA-sopimuksen pyhään vaatteeseen.  

Tänään tasavallan presidentti hoitaa ulkopolitiikkaa. EU politiikka ei sitä ole, joten se kuuluu pääministerille ja hallitukselle.

    Mutta vaalitenteissä presidenttiehdokkailta tivataan, miten he aikovat runnata sisäpolitiikkaa, jos se ei miellytä presidentin arvomaailmaa. Vaaditaan että hän on arvojohtaja, joka ylitsekäy poliitikot ja näiden edustaman kansan.

    Tehtävä kuulostaa mahdottomalta. Jos tasavallan presidentillä on erilainen arvomaailma kuin puolella Suomen kansasta, miten hän voi omista arvoistaan johtaa toista mieltä olevia? Paitsi runnomalla, mutta siihen hänellä ei ole perustuslaillista oikeutta. 

    Virkaan astuessaan presidentti vannoo edistävänsä kaikin voimin Suomen kansan menestystä. Onko tämä sisäpoliittinen lupaus? Jos on, se on ristiriidassa perustuslain kanssa.

    Marko Junkkari kirjoitti probleemasta Helsingin Sanomissa (27.1) osuvasti: ”Tuleva presidentti joutuu harjoittamaan yhteistoimintaa nykyisen hallituksen kanssa. Yleensä on pidetty lähtökohtana, että presidentti tukee hallitusta, vaikka olisi joistain sen toimista eri mieltä. Nauttiihan hallitus Suomen korkeimman vallankäyttäjän eli eduskunnan luottamusta. Hallituksen talouspolitiikan kommentointi sopii huonosti tähän yhtälöön. Tasavallan presidentti onkin arvojohtaja, jonka pitää kaikin voimin edistää Suomen kansan menestystä - mutta sen verran yleisellä tasolla ja kryptisesti, että kukaan ei ihan tarkkaan ymmärrä hänen viestiään.”

   Ei tarvitse olla ennustajaeukko päätyäkseen ajatukseen, että tuleva presidentti oppii Koiviston ja Sauli Niinistön tavoin fundeeraamaan asioita niin monimutkaisesti ettei Erkkikään ymmärrä mitä hän lopulta tarkoittaa. 

Kyösti Salovaara, 2024.

P.E. Svinhufvudin patsas -
Wäinö Aaltonen, 1961.

Kun kirjoitan, että vaalitenteissä ei pitäisi ahdistaa presidenttiehdokkaita arvojohtajuudella, en tarkoita enkä väitä etteivätkö arvot vaikuttaisi meidän ja jopa presidentin toimintaan tavalla jos toisellakin. Päinvastoin yritän muistuttaa, että koska modernissa yhteiskunnassa on niin monenlaisia arvoja, joiden paremmuutta tai huonoutta toisiinsa nähden on mahdoton päätellä objektiivisesti, ei tulevan päättäjän muutenkin vaikeaa tehtävää pitäisi raskauttaa sellaisella filosofisella taakalla kuin mitä ”arvoilla” johtaminen edellyttää.

    Mielestäni tasavallan presidentin kannattaa suhtautua arvoihin teknokraatin viileydellä eikä tunteen palolla.

    Arvot ovat ikään kuin vaihteleva maaperä, jolla me kävelemme, se on henkinen miljöö moninaisine rakennuksineen. Mutta kun kävelemme, on melkein mahdoton sanoa, mistä kadunkulmasta pitäisi kääntyä ja minkä mäen yli tulisi kävellä, jotta tehtävä tulisi parhaiten suoritetuksi. On monia vaihtoehtoja, yhteiskunnallisia reittejä joita mikään ”navigaattori” ei pysty puolestamme valitsemaan. Vasta perille päästyämme tiedämme miten kävi, olimmeko valinneet parhaan reitin vai kulkeneet hakoteille.

    Politiikka on mahdollisten reittien etsimistä ja niiden mukaan etenemistä. Samaan päämäärään pääsee eri teitä pitkin, jos kohta jokin reitti väsyttää enemmän kuin toinen, kuluttaa enemmän energiaa kuin helpoin mahdollinen. Arvokasta on reittien etsiminen ja niille heittäytyminen. Vaikka joskus eksyy ja kulkee harhaan.

Päämäärään pyrkiminen on usein ristiriidassa jonkin toisen päämäärän kanssa.

    Viime viikolla kirjoitin kirjakaupan kuolemasta. Siihen on monia syitä, niin kuin teknologian kehitys ja ihmisten ajankäytön suuntautuminen kirjoista pois. Mutta yhtenä vaikuttajana otin esille edellisen hallituksen päätöksen oppivelvollisuuden pidentämisestä ja sen mukana 2. asteen oppikirjojen muuttamisen ilmaiseksi. Tästä seurasi että kirjakaupat menettivät kolmasosan myynnistään.

    Tässä kaksi arvoa törmäsi toisiinsa; toinen kärsi kun toinen edistyi.

    Hallitus lisäsi nuorten tasa-arvoa. Koulutuksen ja sivistyksen piiri laajentui täysi-ikäisyyteen asti. Tästä eteenpäin jokainen suomalainen viettää koulussa yli kymmenen vuotta ja saa ilmaista opetusta. Sivistyksen oletettuun taikapiiriin aikuistuu ”koko kansa”.

    Mutta toisaalta päätös syrjii kulttuurin tasa-arvoa, koska se heikentää kirjojen myyntiä. Jos kirjakauppainstituutio kuihtuu, ei (painettuja) kirjojakaan kannata julkaista, tai ainakin niiden myyminen vaikeutuu. 

    Tässä tapauksessa toisiinsa riippumattomilla ”arvoilla” olikin yllättävä kosketuskohta. Päättäjä ei pystynyt ratkaisemaan törmäystä molempia arvosfäärien hyväksi. Toisen edistäminen haittasi toista.

Kyösti Salovaara, 2024.

K.J. Ståhlbergin patsas -
Wäinö Aaltonen, 1959.

Otetaanpa esimerkki puoluepolitiikasta.

    Maailmansodasta toipuvassa Suomessa oli neljä keskeistä liikettä: kommunistit, sosialidemokraatit, maalaisliitto ja oikeisto.

    1950- ja 60-luvulla kolme näistä liikkeistä hajosi ja pirstoutui. Vaikka kullakin puolueella oli, niin voi ajatella, selkeästi oma arvopäämäänsä ja oma arvosfäärinsä, niistä jokainen hajosi. Johtuiko se siitä että arvot eivät olleetkaan puolueen sisällä samanlaisia vai siitä, että arvojen toteuttamiseen oli erilaisia reittejä, joista ei päästy yksimielisyyteen? Ehkä molempia, kuka ties.

    Sosialidemokraattinen puolue hajosi kahteen osaan. Mutta sen lisäksi myös työväenliikkeen urheilujärjestö ja ammattiyhdistysliike hajosivat puolueen hajotessa. Arvojohtaminen ajoi työväenliikkeet karille. Melkein samaan aikaan maalaisliitto (nykyään keskustapuolue) hajosi, kun Veikko Vennamo perusti oman puolueen, jonka jonkimoinen perillinen on nykyinen perussuomalaisten puolue. Ja myös kommunistit hajoittivat liikkeensä niihin, jotka olivat enemmän oikeassa kuin ne, jotka eivät olleet lainkaan oikeassa.

    Tämä konkreettinen esimerkki todistaa, kuinka mahdonta elävässä elämässä on vaatia monoliittisiä arvoja ja väittää, että yhden arvot ovat parempia kuin toisen arvot. Jälkeenpäin poliitikan tutkija voi toki vetää johtopäätöksen, että olisi kannattanut tehdä noin tai näin, mutta se ei poista arvosfäärien moninaisuutta eikä niiden välisiä ristiriitoja sillä hetkellä kun elämää hetkessä eletään.

Kun kuuntelen itseäni, alan ärsyyntyä. Huomaan olevani jo allerginen keskustelulle arvojohtamisesta, mutta taidan olla allerginen myös omille ajatuksilleni arvoista ja niiden moninaisista sfääreistä. Tähän allergiaan ei histamiinitabletti tehoa.

    Olisiko viisainta vaieta ja elää elämäänsä maailman ja Suomen tilaa pohtimatta?

    Kenties, ehkä, luultavasti.

    Mutta ärsyttää kun meille, minulle ja sinulle, tuputetaan jotain arvomaailmaa sellaisenaan nieltäväksi, ikään kuin me olisimme lapsia joille syötetään kalanmaksaöljyä, koska se on terveellistä vaikka maistuu hemmetin pahalta.

    Muutama päivä sitten Hesarin yleisönosastossa Kalevi Sorsa -säätiön asiantuntija, valtiotieteiden tohtori Anna Rajavuori syötti meille liikenteen ja liikkumisen vapauteen liittyvää kalanmaksaöljyä. Rajavuori kirjoitti: ”Suomalaiset matkustavat nykyään enemmän kuin on kestävää. Olisikin tarpeellista käydä keskustelua siitä, mikä on välttämätöntä ja tarpeellista liikkumista.” Vallattomat yksilöt pitää panna kuriin.

    Minä tein aikanaan yhteistyötä Kalevi Sorsan kanssa. Autoin Sorsaa 1990-luvun taitteessa kahden esseekokoelman kirjoittamisessa, toimitin ja ”tuotin” teokset Paikallisjunalla Eurooppaan ja Uusi itsenäisyys. En koskaan kuullut, että Sorsa olisi halunnut määrätä miten Kyösti Salovaara liikkuu tai matkustaa - siitä puhumattamakaan että minun olisi pitänyt perustella haluni liikkua tai olla liikkumatta. Sorsa oli kosmopoliitti, liikkeessä henkisesti ja fyysisesti.

    Anna Rajavuoren arvomaailma on tuon yhden kirjoituksen perusteella totalitäärinen. Hänen arvomaailmassaan yksilöllä ei ole vapautta päättää omasta elämästään. Totalitääriseen arvomaailmaan ei mahdu yksilön omia arvoja. Tämän pitää perustella haitalliset halunsa kollektiivisen johdon arvioitavaksi.

    Rajavuoren kaltaista ”arvojohtamista” ei Suomeen kaivata. Ei ainakaan jos halutaan elää demokratiassa.

Kävelen nastakengillä vaalisunnuntaina eduskunnan liepeillä ja otan presidenttien patsaista valokuvia.

   Presidentit katsovat poispäin parlamentin graniittipylväistä, ikään kuin korostaakseen riipumattomuuttaan, itsenäisyyttään, ylivoimaansa.

   Sijoitan Kyösti Kallion musiikkitalon vihreään kontrastiin.

   Tunnenko läheisyyttä kaimaani kohtaan?

   Pitäisi tuntea, sillä äitini antoi minulle nimeni Kyösti Kallion mukaan, koska hän toivoi että minustakin tulisi suurmies.

    Niinpä niin - kaikenlaisia unelmia äideillä ja isillä on.

Kyösti Salovaara, 2024.

Kyösti Kallion patsas -
Kalervo Kallio, 1962.

     

Edessä kritiikin loistava menneisyys

[sanat sanoja, lehdet lehtiä]

Helsingin Sanomat, 29.12.2018.

Kun tartut sanaan, sana tarttuu sinuun.

    Pitäisi olla sinut sanojen kanssa.

    Tuulee ja puita kaatuu. Sekin tuli sanotuksi.

    Kirjoituksissa on se hyvä puoli, että niitä saa lukea monella tavalla.  Sekin mikä jätetään sanomatta, kertoo jotakin.

    Lehdet julkaisevat kirjoituksia. Niitä löytyy myös netistä. Myrskyn jälkeen lehti jäi saapumatta. Digitaaliset sanat eivät kaihda tuulta eikä lumipyryä.

    Tuokin on harha.

Herkullisia kirjoituksia julkaistiin Helsingin Sanomissa ennen kuin vanha vuosi loppui.

    Onko herkullinen sovelias ilmaisu?

    Voivatko kirjoitukset olla myös makeita tai happamia, kitkeriä ja suolaisia? En tiedä. Vertauskuvien merkitys jää epäselväksi. Adjektiivi on parhaimmillaan silloin kun sen jättää kirjoittamatta. Niin kuin Hemingway teki.

    Heikki Hellman ja Kai Kartio Helsingin Sanomissa, viime vuonna, paljastivat kirjoituksissaan myös sitä mitä eivät aikoneet. Hellman on nykyään mediatutkija Tampereella. Oli ennen Hesarin kulttuuriosaston esimies, sitäkin. Kai Kartio on Amos Rexin museonjohtaja.

    ”Päädyimme perinteiseen suomalaiseen demokraattiseen tapaan eli jonottamiseen”, Kai Kartio kirjoitti viime maanantaina Hesarissa. Kartio toivoo että ”mahdollisimman moni ehtii tutustua siihen [Rexin näyttelyyn] – vaikkakin sitten kaikille yhtä reilulla sisäänpääsytavalla eli jonottamalla”.

    Edistykselliset paljastavat vahingossa karvansa. Kartion mielestä demokratia toteutuu jonottamalla – niin kuin Neuvostoliitossa tapahtui. Jotta demokratia toteutuisi, kaikilla pitää mennä yhtä huonosti.

    Erilaisuus ei Kartion mielestä kuuluu demokratiaan. Toisin on toisaalla, eurooppalaisissa museoissa joihin voi netistä varata lipun haluamaansa aikaikkunaan. Se muistuttaa demokratiaa enemmän kuin Rexiin jonottaminen.

    Tasavallan presidentti Sauli Niinistö sanoi uudenvuodenpuheessaan, että Suomi on maailman demokraattisin valtio. Amos Rexin johtajan mielestä demokratia tarkoittaa tuntikausien jonottamista sateessa ja tuiskussa.

    Hyvin on pullat uunissa – ja Amos Rexissä.

Nyt on nyt. Toisin oli ennen.

    Heikki Hellman kirjoitti Hesarin lauantaiesseen otsikolla Tutkimus tarjoaa kriisiterapiaa kriitikoille: laatulehdet eivät ole hylänneet. Jutun ideana oli Semi Purhosen tutkimusryhmän tuloksiin vedoten rauhoitella kritiikin kuolemasta huolestuneita. Laatulehdet – kuten Helsingin Sanomat, The Guardian, Le Monde, Dagens Nyheter, El País ja turkkilainen Millyet – julkaisevat yhä taidekritiikkiä, vaikka populaarikulttuurin ilmiöt ovatkin syrjäyttäneet perinteisen korkeakulttuurin enevässä määrin kulttuurisivuilta.

    Kirjallisuuskritiikillä on (laatulehdissä) tutkimuksen mukaan yhä vahva asema. Sen sijaan teatteri ja klassinen musiikki ovat menettäneet näkyvyyttä. ”Kritiikin osalta tutkijoiden päätulos on selvä”, Hellman sanoo. ”Vaikka kulttuurisivujen kasvu on pysähtynyt 2000-luvulla, kritiikki ei ole menettänyt asemiaan. Kulttuuria koskevat uutiset sen sijaan ovat lyhentyneet ja antaneet tilaa laajille henkilöjutuille.”

    Meneekö kirjallisuuskritiikillä siis hyvin?

    Tätä Hellmankaan ei väitä. Kuinka tarpeellisia taidearvostelut – tai kulttuurisivut ylipäänsä – ovat lukijoiden tai taiteilijoiden mielestä, sitä Purhosen tutkimus ei kerro. Hellman huomauttaa, että tutkimuksen tekijät ovat sosiologeja, jotka näkevät kritiikin paikan yleisön ja taiteen välissä: ”Kriitikot ovat portinvartijoita ja makutuomareita, jotka valinnoillaan ja arvostuksillaan osallistuvat kulttuuria ja taidetta koskevien arvostusten syntyyn.”

    Mutta jospa portista ei kukaan halua käydä läpi. Mihin portinvartijaa tarvitaan? Lakkautuspalkalleko siirrettäväksi?

Kritiikki herättää yhä kohuja ja myrskyjä, mutta paljon harvemmin kuin aikaisemmin. Hellman toteaa, että erityisen yleisiä taidekentän ja kriitiikin yhteentotot olivat 1980- ja 1990-luvuilla, ”jolloin ne kärjistyivät julkilausumiksi ja adresseiksi”. Taustalla vaikuttivat henkilökohtaiset suhteet mutta myös rakenteelliset tekijät.

    Helsingin Sanomat jäi Hellmanin mielestä yksin kantamaan kriitikin ja kulttuurikeskustelun vastuuta 1990-luvulla, kun Suomen Sosialidemokraatti ja Kansan Uutiset luopuivat täysiaikaisesta kulttuuritoimittajasta ja Uusi Suomi kuoli pois.

    Hellman on oikeassa kirjoittaessaan asian hieman väärin.

    Demari ei suinkaan luopunut päätoimisesta kulttuuritoimittajasta: siellä on yhä, nyt Demokraatin nimellä toimivassa julkaisussa, päätoiminen kulttuuritoimittaja. Mutta kun Demari syrjäytti pitkäaikaisen, jopa legendaarisen Risto Hannulan kulttuuritoimituksesta (ja Risto jäi lopulta eläkkeelle), Demarista katosi se kritiikkipainotteinen kulttuurijournalismi, jonka katoamista Purhosen tutkimus tarkastelee ja jota myös Hellman osittain kuvailee menneen maailman loistona. ”Uudistetussa” Demarissa juostiin 1990-luvulla Hesarin perässä kuin suuren talon pienet porsaat.

    Ironiaa toki piisaa.

    Eikö Heikki Hellman ollut yksi niistä moderneista kulttuuritoimittajista, joiden mielestä pelkkä kirjan ilmestyminen ja siitä kirjoitettu arvostelu ei enää riittänyt ”kulttuuriuutiseksi”? Tarvittiin muutakin – oikeaa journalismia!

Pekka Tarkka pohtii tätä kysymystä – onko kulttuuritoimittaja taidekentän edustaja mediassa vai median edustaja taidekentässä – muistelmateoksessaan Onnen Pekka.

    Heikki Hellman edusti Helsingin Sanomissa Tarkan mielestä jälkimmäistä kantaa. Tarkka piti itseään molempien leirien lipunkantajana.

    Tarkka kertoo, kuinka hänen ja Hellmanin välille syntyi myrskyisä ristiriita, kun Hellman julkaisi Hantta Krausen heikkotasoisen kirjoituksen (jonka Tarkka oli jo kertaalleen hylännyt). ”Kiukuissani kirjoitin Hellmanille ja ilmoitin, että turhat julkkikset eivät sovi HS:n kulttuuriosaston kirjoittajiksi”, Tarkka muistelee ja sanoo moittineensa Hellmania anti-intellektualismista.

    Sivuhuomatuksena lienee sopivaa todeta, että nykyhesarissa ”turhat julkkikset” kuuluvat lehteen itsestään selvyytenä (ehkä eivät kuitenkaan kirjoittajina), joten Tarkka hävisi ottelun numeroin 6-0.

    Hellmanin mielestä – siis 1980-luvulla – kulttuuriosasto ei voinut olla ”intellektualismin suojaisa linnake”. Niinpä Hellman lähetti Krause-jupakan tiimoilta Tarkalle syytöskirjeen, jossa sanoi mm: ”Tässä käydään taistelua kulttuurin ja taidearvostusten kentästä. Minkälainen keskustelu ja minkälaiset ajatukset ovat sallittuja, millaiset taas eivät. Sinun taustasi on tyystin toinen kuin meidän maaseudulta tai tehtaiden liepeiltä nousseiden. Sinun kulttuurikäsityksesi on saman tien toinen. Sinun tehtäväsi on puolustaa kentällä vallitsevaa herruutta. Monet muut taas ovat halukkaita horjuttamaan sitä.”

    Oliko Hellman todella sitä mieltä, että massojen mielistelyn takia pitää luopua älyllisyydestä? Että laatulehti massoille on mahdoton yhtälö?

Pitääkö kaikilla jutuilla olla miljoona lukijaa? Kaikilla elokuvilla miljoona katsojaa?

    Siitähän tässä keskustelussa lopulta on kysymys, vaikka sitä kierretään.

    Internet on muuttanut kaiken. Vai onko se muuttanut mitään?

    Hellman sanoo lauantaiesseessään, että kriitikot ja taiteilijat voivat yhä olla eri mieltä taiteen laadusta, mutta nykyään kriitikoita harvoin, jos koskaan, syytetään vallankäytöstä. ”Pikemminkin kyse on siitä, ettei heitä arvosteta kuten ennen. Kaikkien tuntemia kriitikkotähtiä ei enää ole. Monien silmissä kritiikistä on tullut yksi mielipide muiden joukossa.”

    Kuka tahansa ei ole taiteilija, Hellman muistuttaa, mutta ”kun kuka tahansa voi nyt olla ’kriitikko’, kyse on kritiikin normatiivisesta kriisistä”.

    Pitäisikö Hellmanin juttu lukea pessimistinä vai optimistina?

    Internet on täynnä mielipiteitä: Hyvä!

    Internet on täynnä pinnallisia mielipiteitä: Paha!

    Internet on täynnä sovinnaisia mielipiteitä: Paha!

    Internet on täynnä ääreviä mielipiteitä: Paha!

    Internet on… Hyvin Paha tai Pahasti Hyvä.

Perimmäinen kysymys kuuluu, että mitä oikeasti tapahtuu kun yhteiskunta jakautuu yhä useampiin arvosfääreihin, joita yritetään väkisin mahduttaa yhden suuren sapluunan sisään. Heterogeenisyys ei muutu homogeenisyydeksi huutamalla eikä kiukuttelemalla.

    Suuria kriitikkotähtiä ei enää ole.

    Onko aidosti suuria kirjailijoitakaan?

    Museonjohtaja sanoo, että demokratia tarkoittaa jonottamista, tasa-arvon toteuttamista alentamalla mahdollisuuksia, poistamalla erilaisuutta ja yksilöllisyyttä. Yhtenäiskulttuuriin palaaminen on utopia, joka toteutuu vain dystopiassa.

    Kritiikin loistava tulevaisuus on eilen. Se saattaa koskea korkeakulttuuria reunasta toiseen. Turhat julkkikset ovat voittajia kaikilla areenoilla, niin mediassa kuin fyysisessä ympäristössä.

    Palataan noin 13 vuotta taaksepäin.

    ”Kun Hesari maaliskuussa 2006 ’uhrasi’ koko sivun nuorille runoilijoille, sivusta täytettiin 2/3 runoilijoiden kuvilla ja vain muutamalla sanalla luonnehdittiin uutta runoa”, kirjoitin Risto Hannulan 70-vuotisjuhlakirjassa Hannula (toim. Jerker A. Eriksson, Risto Raitio, Pertti Vuorinen) kesällä 2006. ”Mitä helvettiä runoilijoiden kuvilla on tekemistä heidän runojensa kanssa?”

    Soimaako kulttuurikirjoittajan omatunto Heikki Hellmania yhtään, kun hän tarkastelee kulttuuriosastojen muutosta niistä ajoista jolloin hänestä itsestään tuli merkittävä vaikuttaja Helsingin Sanomien kulttuuriosaston tulevaisuudelle?

    Rypekäämme vielä hetki menneisyydessä, loiston ja moninaisen kirjoittamisen vuosissa, itseironista itsesääliä paisutellen. Näin kirjoitin vuonna 2006:

    ”Kun Hannulan kulttuuriosastossa käsiteltiin kirjallisuutta ja kirjoja, otos oli niin laaja, että lukemalla Demaria sai melko luotettavan kuvan Suomessa ilmestyneestä kirjallisuudesta. Siihen aikaan Demarissa käsiteltiin melkein yhtä monta nimikettä vuodessa kuin vaikkapa Hesarissa, jonka voimavarat sentään olivat toista luokkaa. En ymmärrä (enkä ymmärtänyt silloin), miksi niin monet tuon ajan kulttuurivaikuttajat eivät tajunneet mitä sananvapaus tarkoittaa; että se tarkoittaa esimerkiksi kirjallisuuden kohdalla erilaisten ja monien mielipiteiden ja näkemysten esittelyä eri lehdissä, eri medioissa. Yhä uudestaan kuulin Riston 60-lukulaisten ystävien sanovan, että heille riittää Hesarin hyvä kulttuuriosasto. No, kaipa se riitti joksikin aikaa, mutta haluaako joku että maailmassa on vain yksi näkemys, yksi arvostelu, yksi arvostelija? Kun Ralf Långbacka 1980-luvulla hermostui totaalisesti Jukka Kajavan arvosteluihin, minä Demarissa puolustin Kajavaa. Kaipa hänelläkin on oikeus mielipiteeseen. Sitä sen sijaan en antanut anteeksi, ettei veltto älymystömme välittänyt monipuolisesta lehdistöstä. Oli nähtävissä, että se mikä tapahtui kakkoslehdille tulisi tapahtumaan ykköslehdillekin.”

    Ja niin sitten tapahtuikin, että...

Helsingin Sanomat, 29.12.2018.