Edessä kritiikin loistava menneisyys

[sanat sanoja, lehdet lehtiä]

Helsingin Sanomat, 29.12.2018.

Kun tartut sanaan, sana tarttuu sinuun.

    Pitäisi olla sinut sanojen kanssa.

    Tuulee ja puita kaatuu. Sekin tuli sanotuksi.

    Kirjoituksissa on se hyvä puoli, että niitä saa lukea monella tavalla.  Sekin mikä jätetään sanomatta, kertoo jotakin.

    Lehdet julkaisevat kirjoituksia. Niitä löytyy myös netistä. Myrskyn jälkeen lehti jäi saapumatta. Digitaaliset sanat eivät kaihda tuulta eikä lumipyryä.

    Tuokin on harha.

Herkullisia kirjoituksia julkaistiin Helsingin Sanomissa ennen kuin vanha vuosi loppui.

    Onko herkullinen sovelias ilmaisu?

    Voivatko kirjoitukset olla myös makeita tai happamia, kitkeriä ja suolaisia? En tiedä. Vertauskuvien merkitys jää epäselväksi. Adjektiivi on parhaimmillaan silloin kun sen jättää kirjoittamatta. Niin kuin Hemingway teki.

    Heikki Hellman ja Kai Kartio Helsingin Sanomissa, viime vuonna, paljastivat kirjoituksissaan myös sitä mitä eivät aikoneet. Hellman on nykyään mediatutkija Tampereella. Oli ennen Hesarin kulttuuriosaston esimies, sitäkin. Kai Kartio on Amos Rexin museonjohtaja.

    ”Päädyimme perinteiseen suomalaiseen demokraattiseen tapaan eli jonottamiseen”, Kai Kartio kirjoitti viime maanantaina Hesarissa. Kartio toivoo että ”mahdollisimman moni ehtii tutustua siihen [Rexin näyttelyyn] – vaikkakin sitten kaikille yhtä reilulla sisäänpääsytavalla eli jonottamalla”.

    Edistykselliset paljastavat vahingossa karvansa. Kartion mielestä demokratia toteutuu jonottamalla – niin kuin Neuvostoliitossa tapahtui. Jotta demokratia toteutuisi, kaikilla pitää mennä yhtä huonosti.

    Erilaisuus ei Kartion mielestä kuuluu demokratiaan. Toisin on toisaalla, eurooppalaisissa museoissa joihin voi netistä varata lipun haluamaansa aikaikkunaan. Se muistuttaa demokratiaa enemmän kuin Rexiin jonottaminen.

    Tasavallan presidentti Sauli Niinistö sanoi uudenvuodenpuheessaan, että Suomi on maailman demokraattisin valtio. Amos Rexin johtajan mielestä demokratia tarkoittaa tuntikausien jonottamista sateessa ja tuiskussa.

    Hyvin on pullat uunissa – ja Amos Rexissä.

Nyt on nyt. Toisin oli ennen.

    Heikki Hellman kirjoitti Hesarin lauantaiesseen otsikolla Tutkimus tarjoaa kriisiterapiaa kriitikoille: laatulehdet eivät ole hylänneet. Jutun ideana oli Semi Purhosen tutkimusryhmän tuloksiin vedoten rauhoitella kritiikin kuolemasta huolestuneita. Laatulehdet – kuten Helsingin Sanomat, The Guardian, Le Monde, Dagens Nyheter, El País ja turkkilainen Millyet – julkaisevat yhä taidekritiikkiä, vaikka populaarikulttuurin ilmiöt ovatkin syrjäyttäneet perinteisen korkeakulttuurin enevässä määrin kulttuurisivuilta.

    Kirjallisuuskritiikillä on (laatulehdissä) tutkimuksen mukaan yhä vahva asema. Sen sijaan teatteri ja klassinen musiikki ovat menettäneet näkyvyyttä. ”Kritiikin osalta tutkijoiden päätulos on selvä”, Hellman sanoo. ”Vaikka kulttuurisivujen kasvu on pysähtynyt 2000-luvulla, kritiikki ei ole menettänyt asemiaan. Kulttuuria koskevat uutiset sen sijaan ovat lyhentyneet ja antaneet tilaa laajille henkilöjutuille.”

    Meneekö kirjallisuuskritiikillä siis hyvin?

    Tätä Hellmankaan ei väitä. Kuinka tarpeellisia taidearvostelut – tai kulttuurisivut ylipäänsä – ovat lukijoiden tai taiteilijoiden mielestä, sitä Purhosen tutkimus ei kerro. Hellman huomauttaa, että tutkimuksen tekijät ovat sosiologeja, jotka näkevät kritiikin paikan yleisön ja taiteen välissä: ”Kriitikot ovat portinvartijoita ja makutuomareita, jotka valinnoillaan ja arvostuksillaan osallistuvat kulttuuria ja taidetta koskevien arvostusten syntyyn.”

    Mutta jospa portista ei kukaan halua käydä läpi. Mihin portinvartijaa tarvitaan? Lakkautuspalkalleko siirrettäväksi?

Kritiikki herättää yhä kohuja ja myrskyjä, mutta paljon harvemmin kuin aikaisemmin. Hellman toteaa, että erityisen yleisiä taidekentän ja kriitiikin yhteentotot olivat 1980- ja 1990-luvuilla, ”jolloin ne kärjistyivät julkilausumiksi ja adresseiksi”. Taustalla vaikuttivat henkilökohtaiset suhteet mutta myös rakenteelliset tekijät.

    Helsingin Sanomat jäi Hellmanin mielestä yksin kantamaan kriitikin ja kulttuurikeskustelun vastuuta 1990-luvulla, kun Suomen Sosialidemokraatti ja Kansan Uutiset luopuivat täysiaikaisesta kulttuuritoimittajasta ja Uusi Suomi kuoli pois.

    Hellman on oikeassa kirjoittaessaan asian hieman väärin.

    Demari ei suinkaan luopunut päätoimisesta kulttuuritoimittajasta: siellä on yhä, nyt Demokraatin nimellä toimivassa julkaisussa, päätoiminen kulttuuritoimittaja. Mutta kun Demari syrjäytti pitkäaikaisen, jopa legendaarisen Risto Hannulan kulttuuritoimituksesta (ja Risto jäi lopulta eläkkeelle), Demarista katosi se kritiikkipainotteinen kulttuurijournalismi, jonka katoamista Purhosen tutkimus tarkastelee ja jota myös Hellman osittain kuvailee menneen maailman loistona. ”Uudistetussa” Demarissa juostiin 1990-luvulla Hesarin perässä kuin suuren talon pienet porsaat.

    Ironiaa toki piisaa.

    Eikö Heikki Hellman ollut yksi niistä moderneista kulttuuritoimittajista, joiden mielestä pelkkä kirjan ilmestyminen ja siitä kirjoitettu arvostelu ei enää riittänyt ”kulttuuriuutiseksi”? Tarvittiin muutakin – oikeaa journalismia!

Pekka Tarkka pohtii tätä kysymystä – onko kulttuuritoimittaja taidekentän edustaja mediassa vai median edustaja taidekentässä – muistelmateoksessaan Onnen Pekka.

    Heikki Hellman edusti Helsingin Sanomissa Tarkan mielestä jälkimmäistä kantaa. Tarkka piti itseään molempien leirien lipunkantajana.

    Tarkka kertoo, kuinka hänen ja Hellmanin välille syntyi myrskyisä ristiriita, kun Hellman julkaisi Hantta Krausen heikkotasoisen kirjoituksen (jonka Tarkka oli jo kertaalleen hylännyt). ”Kiukuissani kirjoitin Hellmanille ja ilmoitin, että turhat julkkikset eivät sovi HS:n kulttuuriosaston kirjoittajiksi”, Tarkka muistelee ja sanoo moittineensa Hellmania anti-intellektualismista.

    Sivuhuomatuksena lienee sopivaa todeta, että nykyhesarissa ”turhat julkkikset” kuuluvat lehteen itsestään selvyytenä (ehkä eivät kuitenkaan kirjoittajina), joten Tarkka hävisi ottelun numeroin 6-0.

    Hellmanin mielestä – siis 1980-luvulla – kulttuuriosasto ei voinut olla ”intellektualismin suojaisa linnake”. Niinpä Hellman lähetti Krause-jupakan tiimoilta Tarkalle syytöskirjeen, jossa sanoi mm: ”Tässä käydään taistelua kulttuurin ja taidearvostusten kentästä. Minkälainen keskustelu ja minkälaiset ajatukset ovat sallittuja, millaiset taas eivät. Sinun taustasi on tyystin toinen kuin meidän maaseudulta tai tehtaiden liepeiltä nousseiden. Sinun kulttuurikäsityksesi on saman tien toinen. Sinun tehtäväsi on puolustaa kentällä vallitsevaa herruutta. Monet muut taas ovat halukkaita horjuttamaan sitä.”

    Oliko Hellman todella sitä mieltä, että massojen mielistelyn takia pitää luopua älyllisyydestä? Että laatulehti massoille on mahdoton yhtälö?

Pitääkö kaikilla jutuilla olla miljoona lukijaa? Kaikilla elokuvilla miljoona katsojaa?

    Siitähän tässä keskustelussa lopulta on kysymys, vaikka sitä kierretään.

    Internet on muuttanut kaiken. Vai onko se muuttanut mitään?

    Hellman sanoo lauantaiesseessään, että kriitikot ja taiteilijat voivat yhä olla eri mieltä taiteen laadusta, mutta nykyään kriitikoita harvoin, jos koskaan, syytetään vallankäytöstä. ”Pikemminkin kyse on siitä, ettei heitä arvosteta kuten ennen. Kaikkien tuntemia kriitikkotähtiä ei enää ole. Monien silmissä kritiikistä on tullut yksi mielipide muiden joukossa.”

    Kuka tahansa ei ole taiteilija, Hellman muistuttaa, mutta ”kun kuka tahansa voi nyt olla ’kriitikko’, kyse on kritiikin normatiivisesta kriisistä”.

    Pitäisikö Hellmanin juttu lukea pessimistinä vai optimistina?

    Internet on täynnä mielipiteitä: Hyvä!

    Internet on täynnä pinnallisia mielipiteitä: Paha!

    Internet on täynnä sovinnaisia mielipiteitä: Paha!

    Internet on täynnä ääreviä mielipiteitä: Paha!

    Internet on… Hyvin Paha tai Pahasti Hyvä.

Perimmäinen kysymys kuuluu, että mitä oikeasti tapahtuu kun yhteiskunta jakautuu yhä useampiin arvosfääreihin, joita yritetään väkisin mahduttaa yhden suuren sapluunan sisään. Heterogeenisyys ei muutu homogeenisyydeksi huutamalla eikä kiukuttelemalla.

    Suuria kriitikkotähtiä ei enää ole.

    Onko aidosti suuria kirjailijoitakaan?

    Museonjohtaja sanoo, että demokratia tarkoittaa jonottamista, tasa-arvon toteuttamista alentamalla mahdollisuuksia, poistamalla erilaisuutta ja yksilöllisyyttä. Yhtenäiskulttuuriin palaaminen on utopia, joka toteutuu vain dystopiassa.

    Kritiikin loistava tulevaisuus on eilen. Se saattaa koskea korkeakulttuuria reunasta toiseen. Turhat julkkikset ovat voittajia kaikilla areenoilla, niin mediassa kuin fyysisessä ympäristössä.

    Palataan noin 13 vuotta taaksepäin.

    ”Kun Hesari maaliskuussa 2006 ’uhrasi’ koko sivun nuorille runoilijoille, sivusta täytettiin 2/3 runoilijoiden kuvilla ja vain muutamalla sanalla luonnehdittiin uutta runoa”, kirjoitin Risto Hannulan 70-vuotisjuhlakirjassa Hannula (toim. Jerker A. Eriksson, Risto Raitio, Pertti Vuorinen) kesällä 2006. ”Mitä helvettiä runoilijoiden kuvilla on tekemistä heidän runojensa kanssa?”

    Soimaako kulttuurikirjoittajan omatunto Heikki Hellmania yhtään, kun hän tarkastelee kulttuuriosastojen muutosta niistä ajoista jolloin hänestä itsestään tuli merkittävä vaikuttaja Helsingin Sanomien kulttuuriosaston tulevaisuudelle?

    Rypekäämme vielä hetki menneisyydessä, loiston ja moninaisen kirjoittamisen vuosissa, itseironista itsesääliä paisutellen. Näin kirjoitin vuonna 2006:

    ”Kun Hannulan kulttuuriosastossa käsiteltiin kirjallisuutta ja kirjoja, otos oli niin laaja, että lukemalla Demaria sai melko luotettavan kuvan Suomessa ilmestyneestä kirjallisuudesta. Siihen aikaan Demarissa käsiteltiin melkein yhtä monta nimikettä vuodessa kuin vaikkapa Hesarissa, jonka voimavarat sentään olivat toista luokkaa. En ymmärrä (enkä ymmärtänyt silloin), miksi niin monet tuon ajan kulttuurivaikuttajat eivät tajunneet mitä sananvapaus tarkoittaa; että se tarkoittaa esimerkiksi kirjallisuuden kohdalla erilaisten ja monien mielipiteiden ja näkemysten esittelyä eri lehdissä, eri medioissa. Yhä uudestaan kuulin Riston 60-lukulaisten ystävien sanovan, että heille riittää Hesarin hyvä kulttuuriosasto. No, kaipa se riitti joksikin aikaa, mutta haluaako joku että maailmassa on vain yksi näkemys, yksi arvostelu, yksi arvostelija? Kun Ralf Långbacka 1980-luvulla hermostui totaalisesti Jukka Kajavan arvosteluihin, minä Demarissa puolustin Kajavaa. Kaipa hänelläkin on oikeus mielipiteeseen. Sitä sen sijaan en antanut anteeksi, ettei veltto älymystömme välittänyt monipuolisesta lehdistöstä. Oli nähtävissä, että se mikä tapahtui kakkoslehdille tulisi tapahtumaan ykköslehdillekin.”

    Ja niin sitten tapahtuikin, että...

Helsingin Sanomat, 29.12.2018.