[kuin kiveen hakattuja]
 |
| Kyösti Salovaara, 2024. Välittäjä - Mauno Koiviston muistomerkki. Kirsi Kaulanen, 2023. |
”Tiesittekö jotakin hänestä – tarkoitan sellaista mikä olisi hänelle epäedullista?”
”Hän oli liian hyvin pukeutunut – hänen tukkansa oli liian pitkä – ja hän tuoksui hajuvedelle.”
”Ja kuitenkin otitte vastaan hänen päivälliskutsunsa”, huomautti Battle.
”Jos söisin päivällistä ainoastaan sellaisissa taloissa, joiden isännät hyväksyn joka suhteessa, pelkään, etten joutuisi syömään varsin monesti päivällistä, poliisitarkastaja Battle”, huomautti Despard kuivasti.
- Agatha Christie: Kortit pöydällä, 1936. Aune Suomalaisen suomennos 1939.
Presidentinvaalien ensimmäisenä varsinaisena äänestyspäivänä kiertelen eduskuntatalon liepeillä ja näppäilen kuvia.
Jalkakäytävät kiiltävät jäisinä. Nastakengillä pysyy juuri ja juuri pystyssä.
Pysähdyn aikaisempien presidenttien patsaiden tykö. Jykevästi alustalleen istutetut miehet pysyvät paikoillaan. Arvot kahlittuina. Vain Mauno Koiviston muistomerkki sallii monenlaista tulkintaa. Ehkä se kuvaa maailman muuttumista. Koiviston ajan Suomi oli erilaisessa liikkeessä kuin varhaisten presidenttien isänmaa. Koiviston Suomi avautui, aikaisempien presidenttien Suomi puolustautui, sinnitteli, sopeutui.
Otan valokuvia. Presidentit katsovat Helsinkiin, pois parlamentin pylväiköstä. Onko tässäkin jokin sanoma?
Ehkä ei sittenkään. Aikaisemmin tasavallan presidentillä oli valtaa parlamentin yli. Urho Kekkonen runnoi hallituksia ja esti tiettyjä puolueita pääsemästä hallitukseen. Kekkosella oli sisäpoliittista valtaa. Hän käytti sen. Kekkosella oli myös hyvä kuulo: hän kuuli kuinka jotkut harjoittivat neulanpistoja YYA-sopimuksen pyhään vaatteeseen.
Tänään tasavallan presidentti hoitaa ulkopolitiikkaa. EU politiikka ei sitä ole, joten se kuuluu pääministerille ja hallitukselle.
Mutta vaalitenteissä presidenttiehdokkailta tivataan, miten he aikovat runnata sisäpolitiikkaa, jos se ei miellytä presidentin arvomaailmaa. Vaaditaan että hän on arvojohtaja, joka ylitsekäy poliitikot ja näiden edustaman kansan.
Tehtävä kuulostaa mahdottomalta. Jos tasavallan presidentillä on erilainen arvomaailma kuin puolella Suomen kansasta, miten hän voi omista arvoistaan johtaa toista mieltä olevia? Paitsi runnomalla, mutta siihen hänellä ei ole perustuslaillista oikeutta.
Virkaan astuessaan presidentti vannoo edistävänsä kaikin voimin Suomen kansan menestystä. Onko tämä sisäpoliittinen lupaus? Jos on, se on ristiriidassa perustuslain kanssa.
Marko Junkkari kirjoitti probleemasta Helsingin Sanomissa (27.1) osuvasti: ”Tuleva presidentti joutuu harjoittamaan yhteistoimintaa nykyisen hallituksen kanssa. Yleensä on pidetty lähtökohtana, että presidentti tukee hallitusta, vaikka olisi joistain sen toimista eri mieltä. Nauttiihan hallitus Suomen korkeimman vallankäyttäjän eli eduskunnan luottamusta. Hallituksen talouspolitiikan kommentointi sopii huonosti tähän yhtälöön. Tasavallan presidentti onkin arvojohtaja, jonka pitää kaikin voimin edistää Suomen kansan menestystä - mutta sen verran yleisellä tasolla ja kryptisesti, että kukaan ei ihan tarkkaan ymmärrä hänen viestiään.”
Ei tarvitse olla ennustajaeukko päätyäkseen ajatukseen, että tuleva presidentti oppii Koiviston ja Sauli Niinistön tavoin fundeeraamaan asioita niin monimutkaisesti ettei Erkkikään ymmärrä mitä hän lopulta tarkoittaa.
 |
| Kyösti Salovaara, 2024. P.E. Svinhufvudin patsas - Wäinö Aaltonen, 1961. |
Kun kirjoitan, että vaalitenteissä ei pitäisi ahdistaa presidenttiehdokkaita arvojohtajuudella, en tarkoita enkä väitä etteivätkö arvot vaikuttaisi meidän ja jopa presidentin toimintaan tavalla jos toisellakin. Päinvastoin yritän muistuttaa, että koska modernissa yhteiskunnassa on niin monenlaisia arvoja, joiden paremmuutta tai huonoutta toisiinsa nähden on mahdoton päätellä objektiivisesti, ei tulevan päättäjän muutenkin vaikeaa tehtävää pitäisi raskauttaa sellaisella filosofisella taakalla kuin mitä ”arvoilla” johtaminen edellyttää.
Mielestäni tasavallan presidentin kannattaa suhtautua arvoihin teknokraatin viileydellä eikä tunteen palolla.
Arvot ovat ikään kuin vaihteleva maaperä, jolla me kävelemme, se on henkinen miljöö moninaisine rakennuksineen. Mutta kun kävelemme, on melkein mahdoton sanoa, mistä kadunkulmasta pitäisi kääntyä ja minkä mäen yli tulisi kävellä, jotta tehtävä tulisi parhaiten suoritetuksi. On monia vaihtoehtoja, yhteiskunnallisia reittejä joita mikään ”navigaattori” ei pysty puolestamme valitsemaan. Vasta perille päästyämme tiedämme miten kävi, olimmeko valinneet parhaan reitin vai kulkeneet hakoteille.
Politiikka on mahdollisten reittien etsimistä ja niiden mukaan etenemistä. Samaan päämäärään pääsee eri teitä pitkin, jos kohta jokin reitti väsyttää enemmän kuin toinen, kuluttaa enemmän energiaa kuin helpoin mahdollinen. Arvokasta on reittien etsiminen ja niille heittäytyminen. Vaikka joskus eksyy ja kulkee harhaan.
Päämäärään pyrkiminen on usein ristiriidassa jonkin toisen päämäärän kanssa.
Viime viikolla kirjoitin kirjakaupan kuolemasta. Siihen on monia syitä, niin kuin teknologian kehitys ja ihmisten ajankäytön suuntautuminen kirjoista pois. Mutta yhtenä vaikuttajana otin esille edellisen hallituksen päätöksen oppivelvollisuuden pidentämisestä ja sen mukana 2. asteen oppikirjojen muuttamisen ilmaiseksi. Tästä seurasi että kirjakaupat menettivät kolmasosan myynnistään.
Tässä kaksi arvoa törmäsi toisiinsa; toinen kärsi kun toinen edistyi.
Hallitus lisäsi nuorten tasa-arvoa. Koulutuksen ja sivistyksen piiri laajentui täysi-ikäisyyteen asti. Tästä eteenpäin jokainen suomalainen viettää koulussa yli kymmenen vuotta ja saa ilmaista opetusta. Sivistyksen oletettuun taikapiiriin aikuistuu ”koko kansa”.
Mutta toisaalta päätös syrjii kulttuurin tasa-arvoa, koska se heikentää kirjojen myyntiä. Jos kirjakauppainstituutio kuihtuu, ei (painettuja) kirjojakaan kannata julkaista, tai ainakin niiden myyminen vaikeutuu.
Tässä tapauksessa toisiinsa riippumattomilla ”arvoilla” olikin yllättävä kosketuskohta. Päättäjä ei pystynyt ratkaisemaan törmäystä molempia arvosfäärien hyväksi. Toisen edistäminen haittasi toista.
 |
| Kyösti Salovaara, 2024. K.J. Ståhlbergin patsas - Wäinö Aaltonen, 1959. |
Otetaanpa esimerkki puoluepolitiikasta.
Maailmansodasta toipuvassa Suomessa oli neljä keskeistä liikettä: kommunistit, sosialidemokraatit, maalaisliitto ja oikeisto.
1950- ja 60-luvulla kolme näistä liikkeistä hajosi ja pirstoutui. Vaikka kullakin puolueella oli, niin voi ajatella, selkeästi oma arvopäämäänsä ja oma arvosfäärinsä, niistä jokainen hajosi. Johtuiko se siitä että arvot eivät olleetkaan puolueen sisällä samanlaisia vai siitä, että arvojen toteuttamiseen oli erilaisia reittejä, joista ei päästy yksimielisyyteen? Ehkä molempia, kuka ties.
Sosialidemokraattinen puolue hajosi kahteen osaan. Mutta sen lisäksi myös työväenliikkeen urheilujärjestö ja ammattiyhdistysliike hajosivat puolueen hajotessa. Arvojohtaminen ajoi työväenliikkeet karille. Melkein samaan aikaan maalaisliitto (nykyään keskustapuolue) hajosi, kun Veikko Vennamo perusti oman puolueen, jonka jonkimoinen perillinen on nykyinen perussuomalaisten puolue. Ja myös kommunistit hajoittivat liikkeensä niihin, jotka olivat enemmän oikeassa kuin ne, jotka eivät olleet lainkaan oikeassa.
Tämä konkreettinen esimerkki todistaa, kuinka mahdonta elävässä elämässä on vaatia monoliittisiä arvoja ja väittää, että yhden arvot ovat parempia kuin toisen arvot. Jälkeenpäin poliitikan tutkija voi toki vetää johtopäätöksen, että olisi kannattanut tehdä noin tai näin, mutta se ei poista arvosfäärien moninaisuutta eikä niiden välisiä ristiriitoja sillä hetkellä kun elämää hetkessä eletään.
Kun kuuntelen itseäni, alan ärsyyntyä. Huomaan olevani jo allerginen keskustelulle arvojohtamisesta, mutta taidan olla allerginen myös omille ajatuksilleni arvoista ja niiden moninaisista sfääreistä. Tähän allergiaan ei histamiinitabletti tehoa.
Olisiko viisainta vaieta ja elää elämäänsä maailman ja Suomen tilaa pohtimatta?
Kenties, ehkä, luultavasti.
Mutta ärsyttää kun meille, minulle ja sinulle, tuputetaan jotain arvomaailmaa sellaisenaan nieltäväksi, ikään kuin me olisimme lapsia joille syötetään kalanmaksaöljyä, koska se on terveellistä vaikka maistuu hemmetin pahalta.
Muutama päivä sitten Hesarin yleisönosastossa Kalevi Sorsa -säätiön asiantuntija, valtiotieteiden tohtori Anna Rajavuori syötti meille liikenteen ja liikkumisen vapauteen liittyvää kalanmaksaöljyä. Rajavuori kirjoitti: ”Suomalaiset matkustavat nykyään enemmän kuin on kestävää. Olisikin tarpeellista käydä keskustelua siitä, mikä on välttämätöntä ja tarpeellista liikkumista.” Vallattomat yksilöt pitää panna kuriin.
Minä tein aikanaan yhteistyötä Kalevi Sorsan kanssa. Autoin Sorsaa 1990-luvun taitteessa kahden esseekokoelman kirjoittamisessa, toimitin ja ”tuotin” teokset Paikallisjunalla Eurooppaan ja Uusi itsenäisyys. En koskaan kuullut, että Sorsa olisi halunnut määrätä miten Kyösti Salovaara liikkuu tai matkustaa - siitä puhumattamakaan että minun olisi pitänyt perustella haluni liikkua tai olla liikkumatta. Sorsa oli kosmopoliitti, liikkeessä henkisesti ja fyysisesti.
Anna Rajavuoren arvomaailma on tuon yhden kirjoituksen perusteella totalitäärinen. Hänen arvomaailmassaan yksilöllä ei ole vapautta päättää omasta elämästään. Totalitääriseen arvomaailmaan ei mahdu yksilön omia arvoja. Tämän pitää perustella haitalliset halunsa kollektiivisen johdon arvioitavaksi.
Rajavuoren kaltaista ”arvojohtamista” ei Suomeen kaivata. Ei ainakaan jos halutaan elää demokratiassa.
Kävelen nastakengillä vaalisunnuntaina eduskunnan liepeillä ja otan presidenttien patsaista valokuvia.
Presidentit katsovat poispäin parlamentin graniittipylväistä, ikään kuin korostaakseen riipumattomuuttaan, itsenäisyyttään, ylivoimaansa.
Sijoitan Kyösti Kallion musiikkitalon vihreään kontrastiin.
Tunnenko läheisyyttä kaimaani kohtaan?
Pitäisi tuntea, sillä äitini antoi minulle nimeni Kyösti Kallion mukaan, koska hän toivoi että minustakin tulisi suurmies.
Niinpä niin - kaikenlaisia unelmia äideillä ja isillä on.
 |
| Kyösti Salovaara, 2024. Kyösti Kallion patsas - Kalervo Kallio, 1962. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti