Uljas vanha Suomi

 [80 vuoden painiottelu]

Kyösti Salovaara, 2024.

Suomen 80-vuotinen profiili: savupiipuista bittivarastoihin.

Talouselämän hartioiden kyky kantaa hyvinvointivaltiota on rajoittunut. Erityisesti Suomi ottaa nyt osumaa.

- Varman toimitusjohtaja Risto Murto Talouselämässä 20.2.2022

Hänellä oli kummallinen tunne, että hän oli taistelussa jonkin vapaudeksi nimittämänsä puolesta menettänyt oman vapautensa, itsensä.

- Jörn Donner: Jakob ja kylmä rauha (Jakob och Friheten). Suom. Jukka Kemppinen. Otava, 1979.

Vapauden valtakunta alkaa todellisuudessa vasta siellä, missä puutteen ja ulkonaisen tarkoituksenmukaisuuden sanelema työtoiminta lakkaa, se on siis luonnostaan varsinaisen aineellisen tuotannon piirin toisella puolella.

-Karl Marx: Pääoma, 1867-1894.

No, mietitään.

    Ollaan kuin ei oltaisikaan.

    Herjataan ja huudetaan, eripuraa lietsotaan.

    Voidaan hyvin, nauretaan salaa nurkan takana.

    Onnellisia, tyytymättömiä, ruikutetaan kuin härkälintu kaislikossa.

    Ollaan suomalaisia, ja huudellaan järvelle, ja järven takana huutelee toinen suomalainen.

    Rakennettiin hieno maa, hyvinvointivaltio, kaupunkeja ja kyliä, moottoriteitä ja kirjastoja.

    Vapauduttiin ulkoisen välttämättömyyden kahleista eikä tiedetä mitä vapaudella tekisi.

    Painittiin aikansa, selätettiin ulkoiset vastukset, heitettiin itsemme mattoon.

    Voi voi, sellainenko tyhmyri olet, SUOMI?

No, ei oteta asiaa näin vakavasti. Mietitään arkipäiväisen kepeästi lähihistoriaa, joka alkoi jatkosodan päättyessä noin 80 vuotta sitten.

    Lensimme Málagasta viime viikolla. Vieressäni ikkunapaikalla istui ikäiseni mies. Jossakin vaiheessa keskusteltiin tovi.

    Todettiin ihmetellen kuinka hienon yhteiskunnan suuret ikäluokat vanhempineen rakensivat noin 60 vuodessa. Todettiin ihmetellen miksi nykyinen keskustelu on niin synkkää ja miksi nuorisoa ei tunnu huvittavan mikään, vaikka se, nuoriso on paljon fiksumpaa ja tietävämpää kuin meidän sukupolvemme oli.

    Palattiin omiin asioihimme. Minä jatkoin Michael Connellyn dekkarin Hämärän tunnit lukemista. Vieressäni istuva kuoromies paneutui J.S. Bachin Matteus-passion libretton lukemiseen, hiljaa hyräillen hän valmistautui pääsiäisen esitykseen. Sanoi että siinä on niin paljon, kaikki.

   Korkealla taivaalla: kulttuurin virrat ovat pitkiä ja laveita.

Keskustelun jälkeen, maan kamaralla, sain ahaa-elämyksen. Luulin yhtäkkiä ymmärtäväni mistä on kysymys. Senkin miksi tällä hetkellä raivotaan toisilleen eikä ymmärretä missä ollaan, mistä tullaan ja mihin mennään.

    Tässä muutamia arkipäiviä mietteitä Suomen itsepainista 80 vuodelta. Nämä ajatukset eivät ole tiedettä eivätkä politiikkaa. Vaan, kuten jo sanoin, arkipäiväisiä huomioita.

    Väitteeni tulee tässä: Toisen maailmansodan jälkeen Suomi kehittyi, sivistyi ja vaurastui käsittämättömän nopeasti, koska Suomi agraarisena yhteiskuntana oli jäänyt jälkeen länsinaapureistaan. Takamatkalta lähteminen ajoi yhteiskuntaa kaikkineen eteenpäin, keskinäisistä kiistoista huolimatta. Oli siis kaikkia ”osapuolia” koskeva yhteinen ”päämäärä”, vaikka keinoista, vallasta ja visioista kamppailtiin. Yksilöt, firmat ja yhteiskunta pyrkivät vaurastumaan ja vapautumaan.

    Väitteeni toinen osa on tässä: Edellisessä kappaleessa lausuttu ”yhteinen päämäärä” saavutettiin noin 65 vuodessa. Sen jälkeen koitti pikemminkin hienosäädön kuin edistyksen aika. Tämä kulminoitui finanssikriisiin vuonna 2008. Sen jälkeen, noin 15 vuoden aikana Suomen talous ei ole aidosti kehittynyt juuri lainkaan. Hyvinvointipalveluja on rahoitettu yhä enemmän ulkomaisella velalla. Suomen talous ei pysty tuottamaan omaa hyvinvointilupaustaan. Ilkeä kysymys: Onko Suomi ylipäänsä kehittynyt vuoden 2008 jälkeen?

    Väitteeni kolmas pointti: Koska tällä hetkellä ei ole mitään yhteistä päämäärää, poliittinen ja yhteiskunnallinen keskustelu poreilee lillukanvarsissa ja soppatykissä kelluvien herneiden värityksessä, ja mitä pienemmistä asioista riidellään, sitä kovemmin huudetaan ja herjataan. Laput silmillä, tulpat korvissa.

    Sääli Suomea: mihin oletkaan matkalla?

Kyösti Salovaara, 2024.

 Luulen että nuoremmat, semminkin EU-aikana syntyneet, sukupolvet eivät voi mitenkään tajuta millaisen ”arkipäivän vallankumouksen” Suomi teki 65 vuodessa, meidän suurien ikäpolvien varttuessa eläkeikään. On myös vaikea ymmärtää, jopa mahdotonta, kuinka tiettyyn päämäärään päästiin hyvinkin rajun yhteiskunnallisen ja poliittisen kamppailun vallitessa ja kuitenkin niin, että lopulta kaikki poliittiset puolueet alkovat olla yhtä mieltä siitä millainen hyvinvointiyhteiskunta on ja miten se tulee rakentaa ja rahoittaa.

    Agraarinen Suomi oli siis jäljessä länsimaita ja naapureitaan ainakin 20 vuotta.

    Tarvittiin teollisuutta, tarvittiin koulutusta, ja kansalaisten näkökulmasta tarvittiin valtavasti uusia asuntoja. Maatalous ei enää elättänyt. Muutettiin kaupunkeihin ja ulkomaille, Australiaan asti ja varsinkin Ruotsiin.

    Olin kymmenvuotias kun meille Kotkan keskustassa rivitaloasuntoon saatiin sisäveskit. Siihen asti käytiin asioilla yhteisessä ulkohuussissa keskellä taloyhtiön pihaa. Punatiilisessä kaksikerroksisessa rakennuksessa jokaisella 32 asunnolla oli oma koppinsa. Talvella giganttinen huussi tyhjennettiin niin, että hevosien vetämät rekilaatikot ajettiin ulkohuussin pohjakäytävälle paskakasojen väliin. Elettiin vuotta 1957.

    Olin jo teini-ikäinen kuin meille saatiin lämmin vesi ja keskuslämmitys. Keskellä Kotkaa, teollisuus- ja satamakaupunkia. Elettiin 1960-lukua.

    Niinä vuosikymmeninä, 1960 ja 1970, sadat tuhannet suomalaiset pääsivät ensimmäisen kerran asuntoon, jossa oli sähköt ja lämpimät suihkut eikä aamulla tarvinnut aamiaista verten sytytellä hellaa ja lämmittää kaakeliuuneja. Tämä ihana muutos koski myös niitä työläisiä, jotka pääsivät Helsingin kantakaupungin ahtaista hellahuoneista Espoon Soukan avarille kallioille rakennettuihin elementtitaloihin.

Suomi teollistui, kaupungistui. Kun päivänpoliittinen elämä oli rikkinäistä, kun hallitukset elivät kuin päiväperhot vain aamusta iltaan, kun lakot ja inflaatio rämettivät kansantaloutta, päästiin vuonna 1968 ensimmäiseen tulopoliittiseen kokonaisratkaisuun SAK:n ja työantajien ja valtion kesken. Sopimuksen nimenä oli Liinamaa I ja siinä sovittiin mm. indeksiehtojen kieltäminen, talouspoliittinen valtuuslaki vuokrien ja hintojen valvontaan ja työnantajien toimittama ammattiyhdistysten jäsenmaksuperintä. Sopimusta vastusti mm. kommunistinen puolue SKP, jonka mielestä "tupo" kavensi poliittisen toiminnan mahdollisuuksia. 

    Ensimmäistä tupoa seurasi toinen. Alettiin solmia pitkiä sopimuksia, hallituksien ikä kasvoi, ammattiyhdistysliike, työnantajat ja poliittinen järjestelmä sopivat yhteisistä päämääristä ja keinoista.

    Tietenkään kaikki ei ollut auvoista. Lakot olivat yhä pitkiä ja Urho Kekkosen ”hallituskaudella” tiettyjä poliittisia ryhmiä syrjittiin, koska Kekkonen ei pitänyt Neuvostoliittoa kritisoivista  neulanpistoista. Ulkopolitiikan tabut olivat norsun kokoisia.

    Teollisuus modernisoitui, vaikka bilateraalinen kauppa Neuvostoliiton kanssa hidasti modernisoitumista.  Teknologian kehitys kaikkineen nosti tuottavuutta. Vähitellen Suomi avautui länteen. Peruskoulu ja kehittynyt sosiaaliturva kuljettivat Suomea ruotsalaisen kansankodin mallin mukaiseksi yhteiskunnaksi. Toki suomalainen juputus ja ruikutus eivät kadonneet, mutta saivat pehmeämpiä sävyjä.

    EU:n mukana, Neuvostoliiton kahleen kirvottua, Suomi kehittyi esimerkillisen moderniksi, jopa aika liberaaliksi yhteiskunnaksi. 2000-luvulla yksilöillä oli jo vapauksia ja mahdollisuuksia niin kosolti ettei enää tiedetty mihin vapauksia pitäisi käyttää. Eikä sitä miksi vapaus oli hankittu.

    Niinpä alettiin juputtaa ettei tämä olekaan hyvä juttu. Ettei huvita. Että tuollakin on vielä jokin asia korjaamatta. Että maailman parhaasta peruskoulustakin lukioineen pitää tehdä vielä parempi. Niin tehtiin ja saatiin huonompi. Yritettiin yli. Mitä enemmän kansalaisilla oli vapauksia ja mahdollisuuksia, sitä enemmän ryhdyttiin kiistelemään "oikeista" arvoista. 

Kyösti Salovaara, 2024.

Onko niin että yhteiskunnallisen keskustelun jakautuneisuus ja vihamielisyys johtuu siitä ettei Suomella (eikä monella muullakaan länsimaalla) ole aidosti enää mitään yhteistä tavoitetta? Melkein kaikki on saavutettu, melkein kaikki saatu ja nautittu. Ja synnyttikö 65 vuoden onnistunut ”yhteiskuntaprojekti” mammuttimaisen päätöksentekoapparaatin - myös kolmikannaksi kutsutun - joka pyrkii pelastamaan pikemminkin menneisyyden kuin tulevaisuuden?

    Ilmastomuutoksen torjuminen saattaisi olla samanlainen yhteinen päämäärä kuin mitä oli 65 vuoden projekti hyvinvointivaltio Suomen rakentamiseksi. Mutta siinä ollaan samanlaisessa epätietoisuuden tilanteessa kuin oltiin 1950-luvun Suomessa: ei ole yhteistä tahtoa eikä yhteisiä keinoja. Sitä paitsi tätä ei ratkaista Suomessa vaan globaalisti.

    Vihreää siirtymää hankaloittaa sekin, että monien vaikuttajien mielestä aineellista hyvinvointia on liikaa, niin että arkielämän moninaisuutta ja vapauksia pitää supistaa, jotta maapallo säilyy. Vaikka suoraan ei sanota, ajatellaan Pentti Linkolan tavoin: Kaikki muu on mahdollista, mutta ei massojen hyvinvointi.

    Daron Acemoglun ja James A. Robinsonin kirjassa Kapea käytävä – Valtio, yhteiskunnat ja vapauden kohtalo (The Narrow Corridor, States, Societies and the Fate of Liberty, 2019. Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita, 2020.) väitetään ja todistetaan, että liberaali ja hyvinvoiva elämä toteutuu käytävässä jossa toisella puolen on vahva valtio ja toisena seinänä monipuolinen kansalaisyhteisö. Vapauden käytävä syntyy kuvaannollisesti noiden ”väliin”.

   Kirjan tekijät väittävät että ”sekä valtion että yhteiskunnan on oltava vahva ennen kuin vapaus ilmaantuu ja kukoistaa”. Vahva valtio ehkäisee väkivallan, valvoo lakeja, tuottaa julkisia palveluita, elämän infraa. Mutta sen vastapainona ”vahvaa, mobilisoitunutta yhteiskuntaa tarvitaan vahvan valtion säätelemiseksi ja kahlehtimiseksi”. Valtion ja yhteiskunnan (kansalaisyhteisön) välillä käydään jokapäiväistä kamppailua. ”Kamppailu tuottaa etuja”, Acemoglu ja Robinson sanovat. ”Käytävässä valtio ja yhteiskunta eivät vain kilpaile, vaan ne tekevät myös yhteistyötä. Yhteistyön ansiosta valtiolla on suurempi kapasiteetti tuottaa yhteiskunnan haluamia asioita ja yhteiskunnalla suurempi mobilisaatio valvoa tätä kykyä.”

Demokratia ei ole kivi jonka päällä istutaan ja katsellaan maisemia. Demokratia on loputon prosessi, niin kuin tuulinen päivä ja taivaalle kehittyvä ukkosrintama ja sitä seuraava tyyni päivänpaiste.

    Acemoglu ja Robinson kuvailevat, että vapauden käytävässä pitää juosta herkeämättä, jotta pysyisi edes paikallaan niin että vapaus säilyisi. Jos käytävän jompikumpi seinä "kaatuu", käytävä sulkeutuu. Tällöin vapauden valtakunta jää toteutumatta; käy niin kuin Jakobille Donnerin kirjassa: vapaus saatiin mutta mies menettiin. Ja jos vahvalla valtiolla ei ole voimaa eikä resursseja, niin kuin Risto Murto muistuttaa, vapauden käytävä kapenee niin ahtaaksi etteivät edes herjoja heittelevät tai menneisyyttä kaihoavat poliitikot mahdu sinne.

    Yhteisiä päämääriä? Visioita?

    Hetkinen, eikö vuoden 2024 ulkopoliittinen tilanne muistuta 1950-luvun kylmän sodan maailmaa ja Neuvostoliiton uhkaa rajamme takana? Siihen piti sopeutua. Pitkin hampain Suomi teki YYA-sopimuksen Neuvostoliiton kanssa. Nyt on tehty, jälleen vähän pitkin hampain, Nato-sopimus, mutta ei länttä vastaan vaan reilusti Venäjän uhkaa vähentääksemme. Vahva liittoutuminen lännen kanssa on uusi ja konkreettinen päämäärä. 

    Talot meren rannalla katsovat Eurooppaan. Sisällä on lämmintä ja kotoisaa, maisema kaukana viileämpi. Näin kuvittelen rannalla kävellessä, muina miehinä asioita arkipäiväisesti miettiessä.

Kyösti Salovaara, 2024.