Bunkkerissa

 [lyhyitä lauseita]

Kyösti Salovaara, 2014.
Fort de Douaumont, Verdun.

Loppujen lopuksi hyvä herrasväki: parempi olla tekemättä mitään! Ennemmin tietoinen jähmeys! Siispä - eläköön kellari! … Mitä jos panisin teidät neljäksikymmeneksi vuodeksi istumaan ilman mitään tekemistä ja tulisin neljänkymmenen vuoden kuluttua luoksenne kellariin tiedustelemaan, mihin olette päätynyt? Saako ihmisen jättää neljäksikymmeneksi vuodeksi yksinäisyyteen ilman mitään tekemistä?

    - Fedor Dostojevski vuonna 1864 noin nelikymppisenä miehenä autofiktiivisessä teoksessa Kirjoituksia kellarista.

Olisi suorastaan virkistävää nähdä Sanna Marinin kävelevän mikrofonin taakse ja ilmoittavan, että nyt kaikki on menossa päin helvettiä.

    - Kari Enqvist radiokolumnissa Ylellä vuonna 2021.

Tuntuupa tulevan hauskaa! Toivottavasti tohtori Borg tulee. ’Kyllä hän tulee, mutta hän on vannonut ettei sano sanaakaan. Hän on hirvittävä mies puhuessaan, mutta kaikkein kammottavin olleessaan vaiti.’

    - August Strindberg autofiktiivisessä romaanissa Mustat liput vuonna 1907.

Bunkkeri on sodassa käytettävä kiinteä puolustusrakennelma. Se on yleensä sijoitettu lähes kokonaan maan alle: maan päällä näkyvissä on ainoastaan kupolikatto, joka sekin on usein peitetty esimerkiksi sammalella tai pienillä puilla… Bunkkerit pyritään valtaamaan räjäyttämällä tai liekinheittimellä, jolloin sisällä olijoilta loppuu happi.

    - Wikipedia vuonna 2021.

On mietteitä.

    On lauseita.

    Entä ajatuksia?

Bunkkerissa on eletty vuoden verran. Joitakin tiedusteluretkiä.

    Yleinen mielipide huojuu.

    Puutkin huojuvat tuulessa.

    Virkamiehet kaatuvat eteenpäin. Niin teki Suomen jalkapallomaajoukkue ennen muinoin, toistuvasti.

    Suunnitellaan. Mietitään. Ehdotetaan. Virkavastuulla.

    Ollaan sitä mieltä, että kellariin jätetyt pysyköön siellä. Vielä pari kuukautta. Pahimmassa tapauksessa pari vuotta.

    On se noloa.

    Joku hermostuu. Yleinen mielipide huojuu laidalta toiselle. Tuuli tyyntyy. Oksettaa.

    Virkamiehille kerrotaan, että Suomessa asuu yli miljoona ihmistä yksin. Helsingissä joka toisen talouden miehittää tai naisettaa yksi ihminen.

    Yksin ei ole kaksinaista.

Tietääkö aasi missä kulkee ylittäessään aasinsillan?

    Kop, kop, kop.

    Ääni ei ole selitys vaan silta.

    Sen ei tarvitse olla synkkä.

    Ihmisessäkin on. Valoisa puoli ja tumma, niiden välissä aasi.

    Ajattelen bunkkerissa, että tori on sen toinen ilme. Ei ole toria ilman bunkkeria. Ei olla bunkkerissa kuvittelematta toria.

    Korkealentoista tämä.

    Vaivihkaa liikutaan asiaa kohti. Mutta bunkkeri ei päästä otteestaan. Sininen taivas ja pääskynen.

    Yleinen mielipide liehuu lippuna tuulessa. Turhaan odotat totuutta. Selvää sanaa. Sanaa.

Ihminen rakentaa bunkkereita ja toreja. Sisälleen. Ja ulkoilmaan.

    Keskustelua käydään. Kummassa elämä on mukavampaa: bunkkerissa vai torilla?

    Puhutaan suomalaisesta torista, ei italialaisesta eikä espanjalaisesta. Kun puhutaan vedotaan espanjalaiseen ja italialaiseen. Voisiko asian esittää selkeämmin?

    Luovutaan helikopterista, dronesta, ilmavista haaveista.

    Ihan konkreettisesti. Saako Helsinkiin rakentaa. Uusia taloja, asuntoja, raiteita, toimistoja, teitä ja kauppoja? Yksinkertainen kysymys. Sata erilaista vastausta.

    Selvän saamiseksi vetoan Blaise Pascaliin.

    Mietteissään Pascal sanoi, että toiset arvostelevat kaikkea tunteen mukaan. He eivät ymmärrä järkiperäistä todistelua, koska käsittävät kaiken yhdellä katseella. Eivät ole tottuneet etsimään periaatteita.

    Toiset taas, tuumaili Pascal, harkitsevat kaikkea periaatteiden mukaan eivätkä ymmärrä tunteita. Periaatteita harkitessa ei ole mahdollista käsittää kokonaisuutta yhdellä silmäyksellä. Tarvitaan monta ajatusta.

    Jos toria ja sitä reunustavia taloja katsoo tunteella, yhdellä katseella, kaikkia muutoksia tulee vastustaa, koska periaatteet ja järki johtavat erilaisiin ajatuksiin.

    Jos taas lähtee erilaisista ajatuksista sen suhteen mikä on mahdollista, eivät tori ja sitä reunustavat talot ole este muutoksille. Jos olisivat, eihän niitä itseään olisi olemassa.

    Tässä puhutaan Helsingin rautatieasemasta ja Elielinaukiosta.

    Suomalaisen kaupungin kylmistä tuulista. En tiedä ketään joka viihtyisi Elielinaukiolla talvella, syksyllä, keväällä. Kolme päivää kesällä menettelee. Jos terassi on auki.

Kyösti Salovaara, 2020
Kalasatama, Helsinki.
Rakennetaan meren äärelle,
rakennetaan asuntoja, toimistoja...

Kyösti Salovaara, 2021.
Jätkäsaari, Helsinki.
... rakennetaan asuntoja meren äärelle.
Onko elinvoimaa? Identitettiä? Omaa leimaa?
Onko kaunista vai rumaa?
Onko ikuista vai kohta katoavaa? Ilmaisuvoimaa?

On niin vaikeaa.

    Pitäisi rakentaa. Mutta ei saa rakentaa.

    Tiekin pitäisi tehdä, mutta kun on kallio ja oravanpaskaa ja tunne.

    Vedotaan Italiaan ja Espanjaan.

    Eikö meidänkin pidä luoda piazza ja plaza? Tänne hyytävään Pohjolaan.

    Hieno ajatus. Mutta tulisiko kiihdyttää ilmaston lämpenemistä? Vai rakentaa piazzat ja plazat suurien ostoskeskuksien sisään, turvaan kolealta Suomelta? Lämmintä keliä ei voi ostaa ulkomailta.

    Viime kesänä viruksen vaivaamaa kansaa lohdutettiin Senaatintorin ravintolamaailmalla. Historiaan jumittunutta eliittiä hirvitti. Viiniä Engelin kintuille. 

     Piazzasta ja plazasta haaveilevat unohtavat, että ne on aina (Espanjassa, Italiassa) reunustettu terasseilla, ravintoloilla ja putiikeilla - historian painolastista välittämättä tai juuri sitä kunnioittaen.

    Tulevana kesänä helsinkiläisen torin ravintolamaailma viedään syrjemmälle. Niin se ei "pilaa" historiaa, jähmeää arvokkuutta. Jääköön Senaatintori tyhjäksi. Näin kansalainen pakotetaan ymmärtämään alamaisuutensa.

    Ihan saksalaista meininkiä.

    Ainakin jos uskon englantilaista kirjailijaa Len Deightonia.

    Miksi en uskoisi, hyvä heppu.

    Kirjoitti romaanissaan Lontoon ottelu, että ”Berliini on ankea harmaakivinen kaupunki”. Se on karun protestanttinen. ”Kadut ovat leveitä kuin rakennukset korkeita.”

    Leveillä kaduilla ihminen muuttuu kääpiöksi. Manhattanin pilvenpiirtäjätkään eivät nujerra ihmishahmoa samalla tavalla. Sanoi Deighton.

    Tuleeko Helsinki mieleen? Avarat torit, joilta tuuli pyyhkii inhimillisyyden. Tyhjä tila korostaa suomalaisen ihmisen alamaisuutta; sitä että hänen paikkansa on bunkkerissa.

Sanat ja sanat.

    Älä tule opettamaan miten lause rakennetaan.

    Helppo homma. Alkuun sana, sitten verbi, sitten…

    Muuan perustelu uuden rakentamisen vastustamiselle Helsingin Sanomien yleisönosastosta: ”Elävöittäminen tarkoittaa… että kaupunkikuvaan syntyy uutta, ilmaisuvoimaista ja aikaa kestävää arkkitehtuuria, jolla on identiteetti ja omaleimainen merkitys kaupunkikuvassa.”

    Sanojen tyhjiä merkityksiä katujen ja torien pölyssä.

    Kuka määrittelee rakennuksen identiteetin? Entä omaleimaisuuden? Mistä tietää mikä kestää? Onko kuollut tila elinvoimaa? Ehkä jos sen niin määrittelee. Ilmaisuvoima syntyy vain rakentamalla. Tyhjä ilmaisee tyhjän.

    Onko olemassa universaali identiteetti? Sellainen jota voi käyttää hyvän ja huonon mittakeppinä?

    Ei tietenkään.

    Sellaista ei ole eikä tule.

    Ihmiset käyttävät sanoja kuin liekinheitintä. Imetään toista mieltä olevilta happi. Ollaan oikeammassa kuin oikeassa olevat. Ajetaan heikot pakoon. Kontatkoon bunkkeriinsa. Kuvitelkoot olevansa turvassa.

    Tori tyhjenee. Rakennukset torin reunalla nyyhkivät kevätsateessa. Kolkko tuuli. Roskia ilmassa, reikiä mielessä.

    Ollaan vakavia.

    Nauretaan koko jutulle.

    Ei sanota päivää tutulle.

    Eläköön Suomi! Eläköön Helsinki!

    Minä bunkkerissa… e-l-ä-k-ö-ö-n?

Kyösti Salovaara, 2014.
Fort de Douaumont, Verdun.
Turvassa pahalta maailmalta?

Leveät kadut, kapeat kujat

[Suvanto, Pariisi, Casares]

Kyösti Salovaara, 2019.
Suvannon kylä Pelkosenniemellä.

Kulttuuri on tapoja, sanoi T.S. Eliot.

    Tai jotain sinne päin.

    Kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta onko itsestään selvää?

    Kumpi tulee ensin: ihmisen psyyke vai hänen ympäristönsä? Vai ovatko ne yhtä, toinen toisiaan?

    Rakentaako ihminen kaupungin kuvakseen vai luoko rakennettu kaupunki ihmisen kaltaisekseen?

    Voiko ihmisen erottaa siitä mitä hän tekee? Tai: voiko tehdystä päätellä millainen ihminen oli asialla?

    Helppoja kysymyksiä elokuun alkuun!

Tällaista tuli mieleen, kun kävin katsomassa Suvannon idyllistä kylää Kitisen mutkassa Pelkosenniemellä.

    Suvantoon on matkaa Kemijärveltä pohjoiseen jotain 64 km ja Sodankylästä etelä-kaakkoon noin 50 km. Kylässä asunee satakunta ihmistä.

    Sanotaan, että Suvanto on yksi parhaiten säilyneistä Lapin kylistä. Saksalaiset eivät osuneet sinne kylää hävittämään. Kylän rakennuskanta ja rakennusten sijoittuminen toisiinsa nähden kertoo konkreettista historiaa 1900-luvun taitteesta. Tuolla tavalla lappilainen (ja pohjoissuomalainen) kylä rakentui runsaat sata vuotta sitten.

    Oikeastaan mitään kylää ei olekaan. On vain taloja siellä sun täällä komean joen rannalla. Kun ajelee eteläisessä Euroopassa ei tarvitse miettiä onko tuossa kylä tai pieni kaupunki, sillä sen näkee. Siellä talot ovat kiinni toisissaan ja kylän reunat ulkomaailmaan selvästi piirrettyjä.

    Mutta Lapissa Suvannon kylää saa todella etsiä, vaikka sen pitäisi näkyä silmien edessä. ”Mekin käytiin katsomassa Suvantoa”, Anja ja Paavo, ystävät Sallassa, muistelevat, ”mutta ei me sitä kylää löydetty.”

Kylien ja kaupunkien rakenteeseen lienee kymmeniä tai satoja syitä, enemmän taloudellisia kuin esteettisiä.

    Mutta koska Suomessa kylien talot ovat harvassa kuin vanhan miehen ajatukset, niin kuvastaako se suomalaista kansanluonnetta, halua pysytellä turvallisen matkan päässä naapurista? Vai johtuuko kylärakenteen hajanaisuus pelkästään kylmistä tosiasioista: siitä miten maata aikanaan talonpojille jaettiin?

    Ja onko tiivis espanjalainen tai italialainen kylä rakennettu aikanaan turvalliseksi linnakkeeksi vuoren rinteelle, koska rosvot tulivat mereltä ja vuoren rinteellä oli helpompi puolustautua? Myös tiivis kylä laakson pohjalla antoi yhteisyyden turvaa.

    Entä sitten ilmaston vaikutus kylän ”asemakaavaan”? Pohjoisessa aurinko on matalla suuren osan vuotta. Ei tarvita juurikaan suojaa kuumalta paahteelta. Etelässä jokainen tiivis talorykelmä suojaa myös paahtavalta auringolta. Paistetta riittää ympäri vuoden, joten kesän kuumina päivinä tiivisti rakennettu kylä antaa vähän viileämmmän tilan elää ja hengittää.

    En tiedä kuinka paljon Suvannon kylän rakentajat Lapissa Kitisen varrella tai Caseresin ja Algarinejon kylien rakentajat Andalusiassa ovat ajatelleet estetiikkaa sijoitellessaan taloja ja navettoja paikalleen. Jotenkin tuntuu, että molemmissa maakunnissa, joiden etäisyys toisistaan on noin 5000 km, talot on pistetty sijalleen tarkoituksenmukaisesti, estetiikkaa pohtimatta.

    Jos Suvannon talot olisivat kiinni toisissaan, ohikulkija saattaisi ihmetellä, mihin tuo ympärillä oleva tyhjä tila on tarkoitettu. Jos taas Casaresin talot olisi heitelty sinne tänne pitkin mäkeä, jokainen tajuaisi ettei tuollaisessa kylässä olisi mukava asua, kun jokainen askel vuoren rinteellä pitää laskea ja hiellä maksaa.

    Niin että voiko kylien rakenteet perustella yksinomaan tarkoituksenmukaisuudella?

Kyösti Salovaara, 2018.
Espanjalaisten kylien kapeita kujia Andalusiassa:
Casares (yläkuva) ja Algarinejo.

Terävänä kirjoittajana ja kohtuullisen viisaana ajattelijana tunnettu Osmo Soininvaara kirjoitti blogissaan heinäkuun 6. päivänä lomakokemuksistaan Etelä-Euroopan romanttisissa pikkukaupungeissa ja kylissä.

    ”Matkamme varrella on ollut paljon autottomia alueita”, Soininvaara kirjoitti. ”Lähes koko Venetsia, Cinque Terren kylät, Colmarin keskusta ja niin edelleen. Ne ovat autottomia, koska ne on rakennettu ennen autoja eivätkä autot mahdu. Turistit virtaavat näihin ’autoilijoiden helvetteihin’, koska ne ovat mukavampia.”

    Hieman tylsän trendikkäästi Soinivaara kohdisti nykyisen kaupunkirakentamisen kritiikin autojen vihaamiseen: ”Kun autoton alue päättyy ja mittakaava muuttuu ihmisen mittakaavasta auton mittakaavaksi, huomaa kouriintuntuvasti, kuinka paljon ikävämmiksi autot ovat kaupungin tehneet – eivät pelkästään olemassaolollaan, vaan pakottamalla leveisiin katuihin ja rumaan ympäristöön. Tuli taas mieleen, että kun puolet helsinkiläisistä ruokakunnista on autottomia, eikö Helsinkiin voisi rakentaa muutaman autottoman kaupunginosan vanhaan hyvän keskiaikaisen kaupungin mittakaavaan?”

    Jos katsoo valokuvaa Suvannon kylästä ja vertaa sitä Casaresin ja Algarinejon pikkukaupunkien kuviin, osuuko Soininvaara oikeaan? Onko autosta ja liikenteestä selittämään Suvannon, Colmarin, Casaresin, Berliinin tai Pariisin yhteiskuntarakenne? Ja vielä vaikeampi kysymys: voiko Suvannon tai Pariisin asemakaavasta päätellä millaisia ihmisiä ja millaista elämää – hyvää vai huonoa, kivaa tai ahdistavaa – noissa aivan erilaisissa asumayhteisöissä vietetään?

Kyösti Salovaara, 2017 ja 2012.
Leveitä katuja:
Champs-Élysées Pariisissa ja Tauentzienstrasse Berliinissä.

Miksi Pariisissa ei ole kapeita kujia, joita Soininvaara ihailee ja pitää romanttisen kaipuun arvoisena?

    Ei kai ole ihan varmaa miksi Napoleon III ja hänen ”käsikassaransa” paroni Haussmann 1800-luvun jälkipuoliskolla rakensivat Pariisin komeat bulevardit ja hävittivät kapeat ja synkeät kujat. Autojen syytä se ei ollut.

    Napoleon kolmannen ja Haussmannin kerrotaan perustelleen bulevardien rakentamista kauneuden tavoittelulla: leveät kadut antoivat valoa ihmisille ja kansalaiset pääsivät näkemään talojen ja patsaiden komeuden. Myös liikkumisen parantaminen – ennen autoja – oli yksi peruste bulevardeille. Ilmeisesti bulevardien sotilaallinen merkitys on kiistanalaisempi: Haussmann toki halusi leveillä bulevardeilla eristää rahvaan aloilleen ja pitää heidät kurissa.

    Bulevardien kaupunkimalli levisi kaikkialle, myös Pohjoismaihin.

    Onko Pariisissa tai Berliinissä tai New Yorkissa tai Madridissa yksilö alistettu mahtailevan asemakaavan vaatimuksille?

    Yksioikoista vastausta ei löydy. 
    Yksi tykkää kävellä Champs-Élyséesilla ja nauttia avaruudesta ja istahtaa kahville tai pastikselle leveän jalkakäytävän reunaan katsellakseen ihmisten ja autojen loputonta kulkua Riemukaarelle päin ja pois, kun taas toinen istahtaa elsassilaisen Colmarin autottaman keskustan kahvilaan ja kuvittelee ettei autoa ole vielä keksittykään, koska täällä on niin rauhallista ja idyllistä. Kolmas huomaa Suvannon kylässä Kitisen rannalla, että olut on jääkaapista loppunut ja hyppää toyotaansa ja ajaa kymmenien kilometrien päähän kauppaan ostamaan sitä lisää.

    Soininvaara ei tietenkään ole yksin moittiessaan suurkaupunkien mittakaavaa, jossa leveät kadut määrittelevät elämän ja tavat.

    Englantilainen Len Deighton kirjoitti vuosina 1983-1996 hienon, yhdeksänosaisen (kolme trilogiaa sisältävän) romaanisarjan brittivakoilusta. Sarjan tapahtumat ja sen henkinen ydin sijoittuvat hyvin paljon jaettuun Berliiniin. Deightonilla on tarkka silmä miljöölle ja siinä asuville ihmisille. Berliinin karua maisemaa hän kuvaa monessa kirjassa, mm. teoksessa Lontoon ottelu (1985, suomennos 1987) näin:

    ”Berliini on ankea harmaakivinen kaupunki. Se on karu protestanttinen kaupunki; etelä-Saksan barokin prameilevat liiallisuudet eivät milloinkaan levinneet Preussin pääkaupunkiin asti. Kadut ovat yhtä leveitä kuin rakennukset korkeita, ja kaupunkimaisema pienentää tuulenpyyhkimillä kaduilla kiiruhtavat ihmiset kääpiöiksi niin etteivät Manhattanin pilvenpiirtäjätkään nujerra ihmishahmoa varjoonsa samalla tavalla. Berliinin modernitkin rakennukset näyttävät kivestä veistetyiltä ja niiden lasiset julkisivut heijastelevat harmaata taivasta tylyinä saumattomina kivipaaseina.”

Tuleeko edellisestä lainauksesta mieleen Helsinki?

    Minulle tulee.

    Ovatko Helsingin uudet rakennuskohteet Jätkäsaari ja Kalasatama enemmän ”berliiniä” kuin ”colmaria”? Paistaako niissä aurinko joskus maan tasalle vai pusertuuko ihminen kivimassan varjoon?

    Mutta jos Helsingin rakentaisi autottomaksi, niin kuin Soininvaara unelmoi, se pitäisi Casaresin ja Colmarin tavoin rakentaa hyvin matalaksi (jos aurinkoa halutaan kadunpintaan), korkeintaan kaksikerroksista taloista. Mutta silloinhan kaupunki leviää silmän kantamattomiin ja alkaa muistuttaa amerikkalaista autokaupunkia - sitähän Soininvaara ei halua. Sitä paitsi, voiko kaupunki toimia ilman logistiikkaa?

    Kenen tahdosta kaupungit rakennetaan? Kenelle ne tehdään? Kuka hyötyy, ken kärsii?

    ”Historia tapahtuu siten, että lopputulos on aina seuraus monien yksityistahtojen ristiriidasta, tahtojen, joista joukko erikoisia elinehtoja tekee taas jokaisen siksi mikä se on”, kirjoitti Friedrich Engels Lontoossa v. 1890 kirjeessään Joseph Blochille. ”Sillä mitä joku yksityinen tahtoo, sen joku toinen estää, ja se mitä syntyy, on jotakin, mitä kukaan ei ole tahtonut.”

    Selittääkö Engelsin (ja Karl Marxin)  oivallus historian dialektisesta kulusta myös Suvannon, Casaresin ja Pariisin näkyvän ja näkymättämän rakenteen ja vieläpä ihmiselämän olemuksen miljöössään?

    En tiedä.

    Siksi kysyn.
    Epätietoisuuden valtaamana.

Kyösti Salovaara, 2019.
Suvannon arkkitehtuuria yli sadan vuoden takaa.