Ei rehellinen kirjoja kaipaa

[Jepulis, sanoi Descartes]

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2013.
Totuus luonnollisessa valossa.
Vai onko kaikki sittenkin tulkintaa?
Myös valokuvan asetelma Madridissa?

Nythän on niin että...

    Siis nythän on niin, että ”rehellisen ihmisen ei tarvitse tuntea kaikkia kirjoja eikä hallita tarkasti kaikkea, mitä kouluissa opetetaan”, kirjoitti René Descartes jotain 380 vuotta sitten.

    Riittää kun ajattelee. Hiljaa itsekseen.

    Descartesin tutkielman nimi kuului: Totuuden tutkimus luonnollisella valolla.

    ”Hänen oppineisuudessaan olisi jopa eräänlainen puute, jos hän olisi kuluttanut liiaksi aikaa perehtyäkseen kirjallisuuteen.”

    Sanoi Descartes.

    Jepulis.

Meninkö liian suoraan itse asiaan?

    Täytyy ottaa takapakkia.

    Ostin pinon kirjoja, pokkareita. Niitä selailee kotiin päästyään mielikseen. Kunhan ei tarvitse suinpäin lukea alusta loppuun. Ymmärtämisestä puhumattakaan.

    Tai enhän ostanut pinoa vaan kirjoja, jotka voi asetella pinoksi. Jos ne laittaa pöydälle vierekkäin, se ei ole pino vaan topologinen asetelma. Siitä asetelmasta löytyy jännitystä, tietoa ja romantiikkaa. "Kirja on monta romaania:samalla kertaa sukuromaani, muistelma, kertomus... tarina rakkaudesta ja pimeydestä", eräässä kannessa lukee; ja lukija jää odottamaan... tarinan viettelyä.

    Kelpaa näin ollen lukea kaikenlaista, ellei ala pelätä mitä Descartes tarkoitti ”rehellisellä ihmisellä”.

    Mietitään.

Pinossa tai pöydälle aseteltuna on myös P.G. Wodehousen Kiitos, Jeeves, kolmen teoksen yhteislaitos. Sen ensimmäisessä romaanissa Jepulis, Jeeves (1934) pohditaan tarinan aloittamisen vaikeutta.

    Tämä pakina ei ole tarina, mutta Wodehousella on pointti.

    Jos kuhnailee liian kauan ja kiertelee ennen kuin aloittaa tarinan ja yrittää loihtia tunnelmaa ja kaikenlaista ylimäärää, kirjailijan ”ote kirpoaa ja asiakkaat marssivat tiehensä”.

    ”Jos taas ampaisee heti täyteen vauhtiin niin kuin tassunsa polttanut kissa, yleisö putoaa kärryiltä.”

    Päteekö tarinaan sama kuin politiikkaan: aloituksien ja lopetuksien väliin mahtuu koko joukko kompromisseja? Descartes varoitti, ettei pidä lukea liikaa ja uskoa kaikkeen mitä lukee. Wodehouse puolestaan pelkää, että vääränlainen aloitus karkottaa asiakkaat, siis lukijat.

    Totuuden tutkimiseen tarvitaan kummallista valoa.

    Luonnollista.

                                                                            Kyösti Salovaara,2013.
Isoveli vahtii - tai valaisee!

Luulen ettei Descartes tarkoittanut ”rehellisellä ihmisellä” (tässä yhteydessä) sellaista, joka jättää varastamatta ja huijaamatta muita ihmisiä.

    Kenties hän puhui olemisesta rehellinen itselleen, ajatukselle ja epäilyille. Että ollakseen rehellinen itselleen, ei voi luottaa muiden ihmisten kokemukseen vaan pelkästään omaan.

    Itse asiassa, niin kai Descartes väitti, keskittymällä ajattelemaan ja epäilemään todistaa olevansa olemassa ja jopa rehellinen ihminen.

    Tietenkin tämä on vaikea ajatus. Ajateltu kuitenkin. Tai... no.

    Enkä väitä, että kirjaa hypistelemällä tajuaisin mitä siinä sanotaan.

    Mielenkiintoista on, että Descartes väitti jo 1600-luvulla, että ”kirjoissa on käsitelty lähes kaikkea tietoa, mitä vain toivoa saattaa”. Kirjojen sisältämä hyvä oli sekoitettu moniin hyödyttömiin seikkoihin sellaisiksi röykkiöiksi, ettei niitä kukaan ehtisi penkoa. Hyödyllisten asioiden seulominen kaikista kirjoista vaatisi ihmiseltä enemmän sisua kuin niiden keksiminen omin päin, ajatteli Descartes.

    No, uskotaan ja epäillään. Muu olisi heikkoutta.

    ”Mitäpä muuta epäily näet olisi”, Descartes kirjoitti, ”jollei eräänlaista ajattelua? Ja itse asiassa jollen ajattelisi mitään, enhän voisi tietää sitäkään, olenko olemassa tai epäilenkö. Silti olen ja tiedän mitä olen, ja tämän tiedän siksi, että epäilen, eli siksi, että ajattelen.”

    Epäilen. Ajattelen. Olen.

    Jepulis!

Järkeilyn järkeilemisessä on kyllä järkeä.

    Tunteilu on kuitenkin muotia.

    Maailman sekasorrosta ja kauheuksista syytetään tunteiden puuttumista, ei järjen puuttumista. Mitä järkeä moisessa syytöksessä on?

    Muutama viikko sitten Gaby Hinsliff kirjoitti The Guardianissa, että meille on  yliannosteltu empatiaa. Kun jossakin on ongelma, vaaditaan että pitää ryhtyä empaattiseksi; että myötätunto pelastaa ja sovittaa.

    Hinsliff perusti kirjoituksensa amerikkalaisen psykologin Paul Bloomin kirjaan Against Empathy: The Case for Rational Compassion.

    Bloomin idea on, ettei empatia, kanssaihmisten tunteisiin samaistuminen, suinkaan tee meistä parempaa ihmistä vaan pikemmin hämärtää moraalisia arvostuksiamme ja vahvistaa ennakkoluuloja. Bloomin mielestä tarvitaan enemmän päätä ja vähemmän sydäntä, enemmän objektiivisuutta ja etäisyyden ottoa, jotta pystymme oikeudenmukaisesti arvioimaan ketkä todella tarvitsevat myötätuntoamme.

    Lopeta tunteilu, käytä järkeäsi, ajattele!

    Bloom toteaa, että empatiamme kohdistuu yleensä samanlaisiin ihmisiin kuin mitä itse olemme. Erilaisten ihmisten, sellaisten joista emme pidä, unohtaminen on helppoa silloin kun kaikki perustuu empatiaan. Sitä paitsi, empatia kohdistuu yleensä yksilöön, ei ryhmään ihmisiä vaikka todelliset ongelmat ovat usein ryhmiin liittyviä, eivät yhden ihmisen asia.

    Rakkaus ei aina voita vihaa, vaikka mitä julistettaisiin, Hinsliff päätteli. Sen sijaan järkeilty argumentti saattaa voittaa vihankin.

    Älä pelkästään tunteile. Käytä aivojasi ja ajattele!

    Jepulis?

Kirjapinoni taisi kaatua.

    Ajatus kierrähti omaan mahdottomuuteensa.

    Ostin myös lintukirjan.

    Pertti Koskimiehen lintuopas Linnut ilmestyi vastikään.

    On mielenkiintoista vertailla lintujen tämänpäiväisiä pesimäkantoja vaikkapa 90-luvulla ilmestyneen Lasse J. Laineen Suomalaisen lintuoppaan vastaaviin tietoihin.

    Paljon on muuttunut neljännesvuosisadassa.

    Kun 90-luvulla esimerkiksi varpusia pesi Suomessa 300 000 – 500 000 paria, niin nykyään pesiviä pareja on 200 000 – 300 000. Sitä vastoin pikkuvarpusten määrä on runsastunut valtavasti. Lasse J. Laineen kirjassa pikkuvarpusten määräksi arvioitiin 7000 – 10 000 pesivää paria. Tänään pesiviä pareja on 150 000 – 250 000.

    Ja talvisin Suomessa saattaa ”jäkättää” jopa 2 000 000 pikkuvarpusta.

    Niin maailma muuttuu, varpuseni.

Puhuin myös romantiikasta.

    Pinon pohjalla sitäkin.

    Tai pöydälle levitettynä. Siroteltuna kuin kimppu kukkasia.

    Järjen ja tunteen dilemmaa selittää P.G. Wodehouse Jepuliksessaan.

    ”Ei, vaan meikäläisen kaltaisen, normaalisti vastakkaisen sukupuolen kanssa sujuvasti rupattelevan miehen sai hukkaamaan konseptinsa nimenomaan hänen yleinen henkinen asennoitumisensa”, Bertie Wooster tunnustaa. ”Tarkoitan että kun tyttö esimerkiksi aivan yhtäkkiä, ilman mitään johdattelua kysyy kaverilta, eikö tästäkin joskus tunnu siltä, että tähdet ovat Jumalan kukkaseppele, se panee miettiämään.”

    Panee miettimään... joo.

                                                                                                     Kyösti Salovaara, 2016.
Piikki Barcelonassa - piikki kansakunnan lihassa?

_________________________________

René Descartes: Teokset III. Suom. Mikko Yrjönsuuri, Jari Kaukua, Sami Jansson ja Tuomo Aho. Gaudeamus, 2015.

Gaby Hinsliff: We are overdosing on empathy. The Guardian, 18.2.2017.

Pertti Koskimies: Linnut. Lajiopas. Readme.fi, 2017.

Lasse J. Laine: Suomalainen Lintuopas. Helsinki Media, 1996.

P.G. Wodehouse: Kiitos, Jeeves. Suom. Kaisa Sivenius. Teos, 2016.