[eiks ne osaa?]
 |
| Kyösti Salovaara, 2025. Väärin luettu? |
Samuel harrastaa nykyään varsinkin tieteitä. Hän on kaupungin kirjaston suurimpia asiakkaita. Hän saattaa viipyä siellä pitkiä aikoja luetteloita selaillen. Kirjojen tieteelliset nimet herättävät hänessä aina suurta uteliaisuutta. Hän on jo lukenut ”Geologian”, ”Biologian alkeet” ja ”Estetiikan peruskysymyksiä” ja lisäksi hän on tutkinut kemiaa, ”Lajien syntyä” ja Marxin teorioita, eivätkä Descartesin ”Metodin esitys” ja Nietzschen ”Näin puhui Zarathustra” ole hänelle tuntemattomia. Hän lukee ahmien, ilman mitään järjestelmää, niin kuin nälkäinen syö ruokaa. Ja kaikkia näitä asioita hän hautoo sitten yksinäisessä sielussaan, päämääränään siepata universumin salaisuus esiin kirjaston pölyisiltä hyllyiltä. Ei mitään sen vähempää.
- Toivo Pekkanen: Tehtaan varjossa, 1932.
Meidän sukupolvemme oli kasvatettu seikkailukertomuksilla ja ensimmäisen maailmansodan tuottama suunnaton illuusioiden romahdus puuttui meiltä, ja niin me kuljimme etsimässä seikkailua…
- Graham Greene: Pakoteitä, 1980 (suom. 1982).
Millaisia kirjoja luetaan?
Kuka niitä lukee?
Ja miksi lukee, kun lukee?
Ovatko kirjojen lukijat parempia ihmisiä kuin ne jotka eivät lue?
Jos ovat, niin miksi ovat?
Lukeakseen kirjoja, pitää osata lukea.
Lukutaito rappeutuu Suomessa, sanotaan. Ehkä, kenties ei. Kaunokirjallisuuden lukeminen kyllä saattaa vähentyä, mutta erilaisia digilaitteita ei pysty käyttämään ellei osaa yhtään lukea. Paitsi että kohta kaiken voi hoitaa puhumalla. Kyllä AI hoitaa homman jos lukeminen ei huvita pätkääkään. Sanot vaan mitä haluat. Ja saat mitä tekoäly "haluaa" sinun saavan.
Suomen Kuvalehti julkaisi viime viikolla (24.10.2025) Tommi Melenderin esseen Lukevan miehen yksinäisyydestä. Alaotsikko kuului: ”Testosteronin huuruisessa maailmassa lukutoukille jää vain tekijämiesten tähteet.”
Melenderin essee pönkitti kirjallisuuden lukijoihin ja lukemiseen liittyvää myyttiä siitä kuinka arvokasta ”korkeakirjallisuuden” lukeminen on ja kuinka heteromiesten tilalle tulleille avaramielisille naisille korkeakirjallisuus maistuu. ”Naiset lukevat aktiivisemmin kuin miehet, etenkin niin sanottua korkeakirjallisuutta”, Melender kirjoitti. "Viime vuosina minussa on voimistunut sympatia myös niitä miehiä kohtaan, jotka vapaina hetkinään lukevat kertomakirjallisuutta, vaikka voisivat käyttää saman ajan Erikoisryhmä Hampurin katseluun tai internetissä pätemiseen."
Niin että elokuvia katsovat heteromiehetkin ovat luusereita?
Melenderin mielestä ne ovat väärässä, jotka väittävät kirjallisuuden naisistumisen nostavan kertomakirjallisuudessa esiin ”identiteetin, itsemäärittelyn ja traumojen ympärille kiertyviä aiheita, jotka vieraannuttavat miehiä” ja jonka ”tuloksena on poliittisesti sovinnaisia ja sisällöllisesti tylsiä teoksia”.
Ja edelleen Melenderin mielestä on hyvä, että hänen nuoruutensa kaunokirjallisuutta hallitsevat ”proosaurokset”, kuten Philip Roth, Milan Kundera tai Hannu Salama, ovat joutuneet antamaan ääntä toisenlaisille äänille. Monimuotoisuus on tärkeää, Melender toteaa.
(Minä puolestani en ole koskaan pitänyt Rothia ”proosauroksena”.)
Naiset ovat lukijoina joustavampia kuin miehet, Melender sanoo.
Selailen kahta tutkimusta kirjojen lukijoista ja kirjojen kustantamisesta.
Ne ilmestyivät 1970-luvulla, joten ne (kenties) ennustivat mihin päädytään, kun oltiin matkalla 2020-luvulle.
Katarina Eskolan teoksessa Ei kirjaa ilman lukijaa (Tammi, 1972) kerrotaan mm. siitä millaisia kirjoja naiset vs. miehet lukivat 1970-luvun taitteessa. Tutkimusta tehtiin tiettyjen kirjojen – tietokirja, korkeakirjallinen romaani, viihderomaani, runokirja – lukijakunnasta.
Eskolan tiivistetty johtopäätös kuului, että naiset ja miehet lukivat suunnilleen yhtä lukuisasti tietokirjoja ja perinteisiä romaaneja, mutta runoteoksien ja viihderomaanien lukijoista pääosa (n. 90 %) oli naisia.
Tässä tutkimuksessa viihderomaanina ei kuitenkaan ollut Alistair Macleanin (jota Tommi Melender ei tietenkään ole koskaan lukenut) kaltaisia kirjailijoita.
Toisessa selailemassani kirjassa, Per I. Gedinin teoksessa Kirja muuttuvassa yhteiskunnassa (1977. Suom. Risto Hannula. Tammi, 1977) päädyttiin siihen, että kirjallisuus, sen julkaiseminen, sen lukeminen ja sen kritiikki jakautuu voimakkaasti Robert Escarpitin luonnehtimalla tavalla yhtäällä sivistyksen kiertokulkuun ja toisaalla populaarin kiertokulkuun, eivätkä nämä lukijakunnassa kohtaa toisiaan.
Gedin työskenteli ruotsalaisen Wahlström & Widstrand -kustantamon toimitusjohtajana. Hänen visionsa tulevaisuuden kustannustoiminnasta oli pessimistinen. Korkeakirjallisuus menettäisi merkityksensä. Ihmiset tulisivat lukemaan yhä enemmän ja melkein pelkästään bestsellereitä ja viihdettä.
Vuonna 1975 kukaan ei arvannut mitä teknologian kehityksessä tapahtuu. Mistäpä Gedin tai Eskola olisivat osanneet kuvitella internetin, somen ja striimauspalvelujen maailman, jossa kirja ihmisten arkipäivässä näyttää yhä useammin historialliselta rudimentilta.
Mutta joltakin kantilta Gedin ymmärsi Melenderiä paremmin mitä ympärillä tapahtuu. Gedin lainasi erästä amerikkalaista kustantajaa näin: ”Romaani, varsinkin kirjallinen romaani, on menettänyt kosketuksen yleisöönsä… vakava kirjoittaminen on kääntynyt kohti vieraantuneita ja usein hämäriä aihealueita ja siksi kirjakauppiaat kysyvät ’missä ovat kaikki viime vuoden hyvät luettavat kirjat?’”
Kun puhutaan monipuolisesta kirjallisuudesta ja semmoista vaaditaan, lukuvalikoimaan kai pitäisi lukea kaikenlainen kirjallisuus eikä vain korkeakirjallisuutta erilaisine vivahteineen.
Näin Tommi Melender ei tee.
Kun muut ”pikkupojat” lukivat seikkailukirjoja tyyliin Alistair MacLean, Melender tyytyi katselemaan niiden selkämyksiä. Niinpä hän sitten siirtyikin suoraan mahdollisimman ”korkealle”: ”Syystä tai toisesta kiinnostuin Paavo Haavikon, Pentti Saarikosken ja Eeva-Liisa Mannerin tuotannosta. Kukaan ei minua sysännyt siihen suuntaan, kenellekään en voinut runojen lukemisesta puhua, erakoiduin yksityiselle planeetalleni.”
Voiko ihminen tehdä laajojen kaarien johtopäätöksiä oman yksityisen kokemuksensa perusteella?
Tekeekö Saarikosken ja Mannerin lukeminen ihmisestä paremman kuin miehestä, joka lukee MacLeania ja Dan Brownia? Tai ei lue lainkaan?
Todellako?
Näin Melender tuntuu ajattelevan.
Jos näin olisi, miten on mahdollista että kahdesta tunnetusta kertomakirjallisuuden ”lukutoukasta”, Stalinista ja Hitleristä tuli 1900-luvun suurimmat julmurit, jotka aiheuttivat miljoonien ja miljoonien kanssaihmisten kuoleman?
Melender kirjoittaa siitä, kuinka naiset ovat tuoneet korkeakirjallisuuteen monipuolisuutta sekä kirjoittajina että lukijoina.
Lähtökohtansa - Melender ei nuoruudessaan lukenut lainkaan seikkailukirjoja – takia Melender ei näe kirjallisuuden kenttää reunasta reunaan, päädystä päätyyn.
Hän ei huomaa, että naiskirjailijat ovat kohtuullisesti valloittaneet myös dekkareiden kirjoittamisen ja hallitsevat nordic crimeä jos eivät yksin niin kuitenkin tasavertaisesti mieskirjailijoiden kanssa. Viihteelläkin on arvonsa.
Joten kannattaako edelleen, vuonna 2025, sivistyksen kiertokulku eristää populaarin kiertokulusta?
Niinpä kysyn: Onko suositusta romaanista tykkääminen sivistymätöntä?
 |
| Kyösti Salovaara, 2025. Saavatko kaikki kukat kukkia? |
kyösti
VastaaPoistatuot tässä kirjoituksessa esille hyvin perusteltuja mieltymyksiäsi, mutta et taida luottaa siihen, että melender tekee valintansa yhtä perustellusti. luin suomen kuvalehden jutun, ja kärtyllä otteella maalamasi kuva lukevasta tommista ei vastaa todellisuutta. korjaa, jos olen väärässä.
ajattelen tätä sivistyksen ja populaarin kiertokulkua ja mietin kumpaan joukkoon itse kuulun. luultavasti kumpaankin sillä ehdolla, että se ei vaadi ranskalaisfilosofien ulkoaosaamista. haluan lukea psykopaateista sarjamurhaajista ja haluan sivistää itseäni maailmankirjallisuudella. haluan katsoa laatudokumentteja ja haluan hyllyyni chandlerit.
populaarikulttuuri on minulle sekä tietopääoman kasvattamista että pään nollausta. joten vastaukseni kysymykseesi on: suositusta romaanista tykkääminen ei ole sivistymätöntä. jokaisella on makuunsa oikeus ja ronkeliksikin voi heittäytyä.
oma kultaisin lukemismuistoni ajoittuu jonnekin -60-luvun puoliväliin ja herttoniemen sivukirjastoon. se oli tuollainen toivopekkas-kokemus, jossa luetaan ahmien, ilman mitään järjestelmää, ja jossa kirjaston tädit katselevat kymmenvuotiaan tytön kirjavalintoja hieman oudoksuen. 70-luvun aatteelliset lukukokemukset muistan ahdistavina asioina. tarjolla oli hyvin vähän klappia mihinkään suuntaan.
No, olen jossain määrin yliherkkä näille korkeakirjallisille tyypeille, jotka väheksyvät muunlaista taidetta kuin mitä itse harrastavat. Se tulee Melenderin esseestä esille - ainakin minä luen sen niin. Ehkä liioittelen.
PoistaJos ei ole lapsena ja nuorena lukenut lainkaan ns. seikkailukirjallisuutta, so what. Jos ei aikuisena lue Paavo Haavikkoa, so what. Jos ei lue mitään, so what.
Mutta se joka ei ole lukenut länkkäreitä, dekkareita, scifiä, seikkaílukirjoja, kioskikirjoja jne, ei voi vakuuttavasti moittia niitä ihmisiä jokta lukevat mitä sattuvatkaan lukemaan.
Laitoin piruuttanin Greenen tunnustuksen motoksi, koska suuri kirjailija uskaltaa olla rehellinen. Pienet eivät.
Miksi Melender omahyväisesti otti oman sivistyksensä vastakohdaksi ihmisen joka katsoo saksalaista tv-jännäriä ja on siksi vailla kultuuria, muka. Tunnustan: minä luen Haavikkoa ja Saarikoskea ja katson silti saksalaisia dekkareita. Ei koske yhtään sanoa tämä ääneen. Melenderiä koskisi, luulen.
Kun muistelet lukemista ilman mitään järjestelmää, niin minusta se onkin ainoa tapa lukemiseen.
Miksi pitäisi olla jokin järjestelmä? Mihin se voisi perustua? Ei kaunokirjallisuus ole mitään tiedettä, ei siinä ole oikeita totuuksia eikä vääriä, ei siitä tarvitse ottaa tietynlaisia palasia saavuttaakseen lukemisen maisterintodistusta. Uimamaisterit ovat ihan toinen juttu. Pitää uida riittävän pitkälle ja sukeltaa syvälle.
Tunnustan: pari päivää sitten kirjoitin yhden kolumnin erääseen lehteen ja lainasin siinä positiivisessa katsannossa erästä Melenderin toista esseetä.
kyösti, kiitos ystävällisen tarkentavasta vastauksestasi!
Poistame perkaamme lukumieltymyksiämme tai inhokkejamme monella tavalla. kyllä minuakin tökkii, jos perkaajan mielipiteistä huokuu korkeakulttuurin omahyväistämää ylemmyyttä ja nyppimisen mentaliteettia. osoitellaan että juuri tuonne teidän täytyy mennä.
"se joka ei ole lukenut länkkäreitä, dekkareita, scifiä, seikkaílukirjoja, kioskikirjoja jne, ei voi vakuuttavasti moittia niitä ihmisiä jotkaa lukevat mitä sattuvatkaan lukemaan."
tämän allekirjoitan ehdottomasti. onneksi populaarikulttuurin ja korkeakulttuurin ero on hämärtynyt. saumoja ei huomaa, koska niitä ei oikeastaan enää ole. voi lukea mcleania ilman että tuntee pistoa sydämessään. disney on ihan yhtä tärkeä todellisuuden ymmärtämiselle kuin tarkovski.
Kiitos, meri!
PoistaTotta on että mieltymyksiä/inhotuksia käsittelee omassa päässään monella tavalla ja joskus vieläpä eri tavalla ajan kuluessa. Usein jonkun taideteoksen (kirja, elokuva, sävellys) ensimmäinen kohtaaminen määrittelee intuitiivisesti tykkäämisen/ inhoamisen ja analyyttinen ajattelu tulee vasta myöhemminen, kenties sitten kun näkee filmin toisen tai kolmannen kerran tai kun ylisummaan ryhtyy jälkeenpäin miettimään (esim. jos on tehtävänä arvostella ko. teos) mitä oikein tuli luetuksi ja nähdyksi.
Monesti lainaamani John Carey painotti sitä, että eri ihmisten taidekokemuksia ei voi tieteellisesti verrata toisiinsa. Kukaan ei oikeasti tiedä miltä naapurista jokin kirja/filmi tuntuu; on vain oma kokemus josta jotain tietää. Siksi "tavallisen" ihmisen lukukokemus jonkun viihderomaanin luettuaan saattaa olla paljon voimakkaampi (=aidompi?) kuin akateemisen analyytikon jostain korkeakirjallisesta teoksesta.
Menestyskirjailija Lee Child sanoi haastattelussa (jota minulla ei nyt ole käsillä, joten ulkomuistista tämä) kirjoittavansa mieluummin 300 000 aidolle lukijalle, jotka pitävät hänen kirjoistaan kuin 100 akateemiselle nirppanokalle, jotka pääosin riepottelevat kirjan rakenteellisia yms ratkaisuja.
"Miksi ne ei lue". Kuulin takavuosina lääkärin sanovan haastattelijalle, ettei ole lukenut ainuttakaan kirjaa tenttikirjoja lukuun ottamatta. Ajattelin, että tuon lääkärin vastaanotolle en menisi, mutta tarkemmin ajateltuani totesin, ettenhän menisi kirjallisuudesta keskustelemaan, vaan saamaan hoitoa vaivaani.
VastaaPoistakhotanen
Hyvä pointti, tuo!
PoistaOlen itse välillä tuskitellut että olisiko elämässään pitänyt lukea vähemmän ja tehdä jotakin muuta enemmän, mutta... en kadu, sittenkään. Ja kuinkakohan monta sataa tuhatta huonoa elokuvaa olenkaan katsonut! Opiskeluaikoina Helsingissä saatoin käydä joka ilta elokuvissa ja parhaina iltoina katsoin kaksi tai kolme filmiä päivässä.
Minä luen Melenderin esseen juuri niin kuin sen otsikko sanoo. Miehet ovat lukemisessa ja muussakin kulttuurin harrastamisessa vähemmistönä miesten joukossa, ja vielä niin, että tämä suunta on kärjistynyt entisestään.
VastaaPoistaMiesten keskuudessa ei ole suosittua lukea ja käydä kulttuuritapahtumissa.
Ei tarvitse kuin katsoa listaa kirja- ja kulttuuribloggaajista. Onko miehiä edes kymmentä prosenttia? Minä tykkään keskustella kulttuuria harrastavien miesten kanssa, ja olen iloinen heti jos huomaan, että joukkoon on ilmestynyt uusi mies. Teillä on Kyösti harvinaisuusarvo!
Sekin on totta, että jos otetaan iso otanta, niin naiset sekä kirjoittavat että lukevat monipuolisemmin kuin miehet ja lukevat molempien sukupuolten kirjoittamia kirjoja. Ainakin me vanhemmat naiset; nuorempien joukossa on kyllä heitä, jotka ovat päättäneet lukea vain naisten kirjoittamaa kirjallisuutta tai joilla tapahtuu näin ilman mitään päätöksiä.
Ei minusta siinäkään ole mitään pahaa, jos viihdekirjallisuus ei maistu. Ei sen tarvitse olla ylimielisyyttä, se ei vain maistu. Itse nautin eniten romaaneista, joissa on monipuolinen ja mutkikas rakenne, esim. useampi tarinalinja kulkemassa rinnakkain, ja persoonallinen kieli. Tulen niistä kylläisemmäksi kuin hyvin kevyestä, kronologisesti etenevästä viihteellisestä kirjasta, jossa ei ole mitään kaunokirjallisia ansioita, vain koukuttava juoni.
Hyvä romaani jättää mietittävää ja sen haluaa lukea uudelleen.
Luin juuri tällaisen romaanin kirjastolainana ja ostan sen ehkä itselleni, Selja Ahavan 'Hän joka syvyydet näki'.
Ja niin, kyllä lukemisen pitää olla vapaata. Miksi siinä pitäisi olla joku lukujärjestys? Yksi lukeminen johtaa toisiin, löytyy uutta samalta kirjailijalta tai toisilta tai samasta aiheesta.
Lapsena luin pyörällään seutua kiertävän romukauppiaan minulle huutokaupoista kiikuttamia kirjoja, mm Minna Canthin näytelmän Roinilan talossa ja Juhani Ahon Papin rouvan. Kun yhtenä jouluna veljeni osti minulle romanttisen viihdekirjan Angelica olin aivan ihastuksissani.
Murrosiässä luin runoja ja nuorena aikuisena anglosaksisia romaaneja alkukielellä. Nykyään luen yhtä paljon naisten ja miesten kirjoittamaa kaunokirjallisuutta (laskin kun siitä ole puhe blogeissa).
En ole ikinä päättänyt, että näin "kuuluu" lukea. Olen lukenut tarpeeseen kuten syönyt ruokaa nälkääni.
Hui, anteeksi, liian pitkä kommentti? Inspiroiduin keskustelusta edellä.
VastaaPoistaKiitos punnituista ajatuksista Marjatta! Mikään ei ole liian pitkää.
PoistaKuinkakohan paljon näitä asioita on todella tutkittu? Kun olin pitkällä Euroopan reissulla, niin en taidenäyttelyissä ja museoissa kokenut että siellä vain naiset käyvät, ehkä Seumurin pannssarimuseo oli poikkeus.
Eli onko tämä naisvalta(isuus) suomalainen ongelma? Ongelmahan se on jos miehet syrjäytetään kulttuurista. Katsopa Hesarin kulttuuriosastoa: siellä nuoret naiset vallitsee eikä vanhan ajan miesääntä kuulu lainkaan. No, ehkä nykyajan ajatus on, ettei miehellä pidäkään olla omaa ääntä. Naisen ääni riittää.
Ei kai kukaan tahdo että ihmisten pitäisi lukea viihdettä, dekkareita yms. Vaan edelleen Suomessa on vallitsevana ajatus että se "korkeampi" kulttuuri on sitä ainoaa aitoa ja hyväksyttävää.
Tämmöistä ajatusta en enää löydä Guardianin tai El Paisin jutuista.
Mutta ehkä Suomi elää tavallaan. Mitäpä siihen vanhan miehen on sanomista.
Juttuni mottona ollut lainaus Pekkaselta taitaa olla menneen talven lumia. Tuona aikana, 1930-luvulla, isäni osti kaikenlaista kirjallisuutta, Marxista amerikkalaisiin romaaneihin, Jack Londonista Nobel-kirjailihoin, Olavi Paavolaisen pamfleteista Lauri Viljasen ja tatu Vaaskiven hienoihin esseekokoelmiin. Isäni, tavallinen kirjapainotyöläinen, takanaan kansakoulu ja ammattikoulu, sivisti itseään ja viihtyi, niin kuin tuo Samuel Tehtaan varjossa.
Onko tämä nykyaika niin hemmetin yksioikoinen ettei tuolllaista kulttuurinälkää halutakaan olevan olemassa, ainakaan miehille? Melenderin mainitsemia naiskirjailijoita minä en lähesty kolmea metriä likemmä, koska tiedän etukäteen mitä he sanovat ja kirjoittavat.
Vuosikymmeniä pilkattiin miehiä jotka saivat isänpäivänä tuoreen MacLeanin luettavaksi. Nyt sitten eivät saa mitään kirjaa. Kaikki hyvin Suomessa, niinkö.
Yön yli nukuttua täytyy hieman peruutella. Nimittäin unohdin että juurihan lokakuussa Espanjassa - ja El País lehdessä - on keskusteltu tästä samasta asiasta: kirjallisuusko joko bestsellereinä vai pienelle eliitille. Keskustelu liittyi siihen että ristiriitainen kirjailija-toimittaja Jaun del Val sai miljoonan euron Planeta kirjallisuuspalkinnon romaanillaan Vera, una historia de amor. Kun del Val vastaanotti palkinnon (ilmeisesti yksi maailman suurimmista kirjallisuuspalkinnoista) hän totesi, että mieluummin kirjoittavansa kansalle kuin pienelle oletetulle eliitille.
Poista"melenderin mainitsemia naiskirjailijoita minä en lähesty kolmea metriä likemmä, koska tiedän etukäteen mitä he sanovat ja kirjoittavat."
VastaaPoistaminullakin on näitä kolmen metrin välimatkoja. yksi on ylen kulttuuriuutisiin keskittyvä jälkinäytös, jossa keskustellaan kulttuurin ja taiteen tilasta. keskustelu on enimmäkseen otsikoita, lööppejä ja tavallaan niinkua. raatilaisten sanomiset eivät kiteydy sellaisiksi, että niistä jäisi jotakin mieleen.
toinen on kulttuuricocktail live. pikku kakkosen tapaan juonnetussa ohjelmassa on liikaa teennäisiä repliikkejä ja latteita yleishymymyjä. yksi sanoo yhtä, toinen toista, kaikkien pitää niin kovasti puhua itsestään ja tunnoistaan ja ties mistä. kirjailijalta/näyttelijältä/ muusikolta kysytään, onko sejase asia taiteilijalle haasteellista. vastaukseksi ei tietenkään käy, että ei missään tapauksessa eikä tippaakaan. taiteilijan vastaus on siis: haasteellista on.
Minä kun kuuntelen kaikenlaista (en niinkään katso) niin olen samassa mielessä täysin tympääntynyt ohjelmiin joissa taiteilijat (kirjailijat, muusikot yms) kertovat ja perustelevat omia teoksiaan. Miksi tämä on nykyajan journalismia? Eikö terveellisempää olisi se että toimittajat arvioivat teoksia?
PoistaEnpä ole Yleltä oikeastaan koskaan kuullut että jonkin kirjailijan teosta arvioitaisiin negatiivisesti. Poliitikkoja sen sijaan isketään vyön alle kaikin tavoin - varsinkin jos eivät ole vihreitä tai vasemmistolaisia.
Viime lauantaina Risto E. Penttilä puhui niin viisaasti Ylen Ykkösaamussa - ja Seija Vaaherkumpu todella älykkäästi haastatteli - että siihen ei ollu vastaansanomista. Penttilä sanoi että jos 25 prosenttia kansta äänestää populistija, niin sitä ei pitäisi jättää huomioimatta. Minä en äänestä mutta ymmärrän pointin. Demokratia tarkoittaa kaikkien mielipiteiden pluralismia, ei vain yhden totuuden julistamista.
Tämä koskaa myös taiteita.
Penttilän viisaat sanat eivät ole tavoittaneet median tarkkaa silmää. Ehkä media onkin aika lailla sokean puolueellinen.
Kyösti, minua jäi vaivaamaan juuri tämä sama päätöksesi, johon Meri puuttuu, mutta siinä mielessä, että miten voi tietää etukäteen. Etukäteen?
VastaaPoistaKuitenkin olet sitä mieltä, että dekkareita lukematon ei voi sanoa niistä mitään.
Toinen pointti. Naiskirjailijoissa on huikean hyviä ja todella huonoja kirjoittajia kuten miehissäkin.
Itse pidän esim. Toni Morrisonista ja Monika Fagerholmista yhtä paljon kuin J.M. Coetzeestä ja Tommi Kinnusesta (varmaan parempiakin esimerkkejä löytyisi, mutta en nyt juuri keksi).
Kolmas pointti. Nuorten miesten kirjallisuutta on pelit. Hyvissä peleissä on historiaa, tarinoita ja hahmoja, kirjallisia elementtejä siis.
En jaksa perehtyä tähän maailmaan, koska pidän niin paljon kirjoista, mutta ei se huono maailma ole. Väkivaltapelit nostetaan usein esiin, mutta ne ovat marginaalinen osa.
Meri minäkin petyin noihin mainitsemiisi ohjelmiin. Odotin Kulttuuricocktaililta paljon. Pikku Kakkonen tosiaan tulee mieleen, hyvä vertaus!
Nyt alan odottaa saako Selja Ahava Finlandia-ehdokkuuden. Ihme, ellei.
Ai ettäkö miten?
PoistaNo sillä tavalla että luen melkein patologisesti (ja ainakin kursorisesti) kaikki Hesarin yms arvostelut kirjoista ja haastattelut missä taiteilijat itse kertovat mitä ovat kirjoittaneet. Tämä siis tarkoittaa sinunkin kattavia juttua kirjoista.
Jos niistä ei saa mielikuvaa mitä kirjailijat kirjoittavat, niin miksi niitä sitten ylisummaan kirjoitetaan?
Minähän luen kaikki klassisen musiikin kritiikitkin vaikka en koskaan mene konsetteihin.
Eli: riittääkö tämän siihen että tiedä mistä ko. kirjailijat kirjoittavat?
(Tylsää tunnustaa että valitsen lukemani aiheiden yms perusteella).
ja ain niin - minuhan piti pakinassani ottaa kantaa myös Hesarin esikoisromaaniehdokkaisiin, mutta ajattelin että se on liian provokatiivista.
PoistaSe että 5 ehdokasta seitsämästä on naisia, ei ole kauhistus, mutta kuvaa aikaamme.
Mutta se, että kaikki nuo 5 saavat palkkansa kulttuuriinstituutioilta ja järjestöitä kuvastaa kuinka suppeaksi maailma muuttuu. Eipä enää Pekkasen Samuel Oinot edisty kirjailijoiksi. Pitää olla akateeminen nainen jonka työskentelee akateemisessa työsuhteessa.
Minulle tuli sellainen etukäteen tietäminen Sanna Marinin itsestään kirjoittamien muistelmien kanssa.
PoistaKirjan kansi muistuttaa liikaa Barack Obaman kirjan kantta. Obamalla on The Audacity of Hope, Marin on pistänyt paremmaksi Hope in Action. Maksulliset julkkarit! Sauli Niinistö on kirjoittanut omistuskirjoituksia kirjamessuilla, kuten muutkin.
Se vanha tarina "huonoista lähtökohdista vallan huipulle" myy USA:ssa, koska se on heillä niin epätodennäköistä. Marin on tietääkseni keskiluokkaisista oloista ja Suomessa raha ei ratkaise koulutukseen pääsyä ja nousua yhteiskunnassa.
Arttu Seppäsen kipakka arvio HS:ssä ja sen sitaatit kertovat paljon.
Joo, samaa mieltä.
PoistaMinäkin moitin jatkuvasti Hesarin kulttuuriosastoa hampaattomuudesta tai väärästä purennasta, mutta tuo Seppäsen juttu oli terävä ja luultavasti aika oikeaan osuva.
Masentavan yllätyksentöntä sen sijaan oli valtaosa kommenteista joita Seppasen juttu netissä sai peräänsä. Näyttää olevan paljon paljon ihmisiä, joiden mielestä edes Marinin kenties yhdentekevää ja vähän huonosti kirjoitettua kirjaa ei saisi kriittisesti kohdella, puhumattakaan että hänen mieliteitään saisi arvioida.