Voi Wau sentään

[kuinka kummallisia taloja rakentavat!]

Kyösti Salovaara, 2025.

Tunnetun arkkitehdin suunnittelema rakennus: missä se sijaitsee?

Arkkitehtuuriteokset tuottavat mielleyhtymiä. Toiset haluavat horisontaalisen, jotkut haluavat olla neliulotteisia, jotkut sanovat olevansa yhteiskunnan peilikuvia. Miksi? Koska niiden arkkitehdit niin haluavat.

- Timo Penttilä

Olemukseltaan rakentaminen on asumisen sallimista.

- Martin Heidegger

Taiteilijalle riittää, kun hän miellyttää itseään, arkkitehdin täytyy miellyttää kaikkia.

- Adolf Loos

Arkkitehtuuri ikuistaa ja ihannoi jotakin. Siksi ei voi olla arkkitehtuuria, jossa ei ihannoida mitään.

- Ludwig Wittgenstein

Suora kulma on kuin kaikkien niiden voimien kokonaisuus, jotka pitävät maailmaa tasapainossa.

- Le Corbusier

On kummallista, on se.

    Että taloista puhutaan ja kirjoitetaan ikään kuin ne olisivat he, siis ihmisen kaltaisia, sielun ja moraalin omaavia entiteettejä.

    Minäkin kirjoitan, olen viime viikkoina kirjoittanut monta kertaa.

    Nyt keskustellaan Helsingin tulevasta satamamuseosta historiallisen Helsingin maisemaan. Ettei se vain pilaisi vanhaa miljöötä olemalla upouusi, eri näköinen. Että miksi se ei ole vieläkin kummallisempi, eihän tuo nyt kovin wau ole, joku sanoo.

    Kumma juttu, kerta kaikkiaan.

Mikä olisi sellainen rakennus, johon kaupunkilaiset voisivat rakastua välittömästi? 

    Näin kysyi toimittaja Vilma Ikola muutama päivä sitten Helsingin Sanomissa sen jälkeen kun arkkitehtuuri- ja designmuseon suunnittelukilpailu oli ratkennut. Sen Kumma voitti – suunnittelijoina arkkitehtitoimisto JKMM.

    Euroopan historian professori Laura Kolbe vastasi, ettei ainakaan Kummaan äkkipäätä rakastu. ”Tässä ei minusta oikein ole sellaisia elementtejä, joihin voisi ihan välittömästi rakastua”, Kolbe sanoi.

    Kolben mielestä uusi rakennus poikkeaa liian paljon nykyisestä ympäristöstään. Se näyttää liian uudelta.

    Eräs espoolainen poliitikko (ja muusikko) puolestaan kritisoi espoolaisen lähiön uudisrakennuksia siitä, että ne ovat liian samanlaisia, toistensa kaltaisia.

    Näin ollen päädyn johtopäätökseen, että kaupunkia ei saisi rakentaa liian erinäköiseksi mutta ei liian samannäköiseksikään. 

    Miten tuo on mahdollista?

    Eivätkö poliitikon ja historiantutkijan näkemykset kuulostakin aika lailla konservatiivisilta?

Kyösti Salovaara, 2025.

Museum aan de Stroom (MAS) Antwerpenin satamassa.
Rakennuksen suunnitteli Neutelings Riedijk Architects.

Harmonia! 

    Wau-yllätys! 

    Sirpalemaisuus!

    Kuin toisiinsa sopimattomat palapelin palaset! Liian korkeita taloja! Liian suuria kortteleita! Liikaa värejä! Liian harmaata! Silhuetin pilaajat!

    Rumia taloja vai kauniita taloja – kumpi parempi?

    Mutta mikä on kaunista ja mikä rumaa – siinäpä vasta kysymys. Määrittele "ruma"! Selitä "kaunis"! Älä katso peiliin!

    Hesarissa joku kirjoitti, että Kouvolan rumaa kirkkoa ei saa purkaa. Niin kuin ei Tapiolankaan kirkkoa, joka edustaa betonibrutalismia ”kauneimmillaan”. Tapiolaa ei kai kukaan haluakaan purkaa, mutta Kouvolan kyllä. Kun olin ”sotilaana” Kouvolassa Karjalan prikaatissa 1960-luvun puolivälissä, en muista käyneeni Kouvolan kirkossa, jos sitä silloin oli olemassakaan.

    Mutta kuluvan syyskuun ensimmäisenä päivänä otin valokuvia Ranskassa Rouenissa Jean d’Arcille omistetusta kirkosta, jota ulkopuolelta katsellen ei ainakaan kauniina uskalla pitää, mutta erikoislaatuisena kylläkin. Miten Rouenissa tuomittu ja roviolla poltettu Orleansin neitsyt ilmenee kirkon ulkokuoressa? Onko pääsanoma erilaisuus, kapinallisuus, vastarinta vanhaa ja väärää kohtaan?

    Tästä syntyykin ajatus, että sitä mukaa kun kirkon hengellinen asema heikkeni - joskus 1960-luvulla – kirkkojen arkkitehdit ryhtyivät suunnittelemaan kirkkorakennuksia, joissa pyrittiin hylkäämään kirkon perinteinen muotokieli. Mitä ohuemmaksi uskonnollisuus ja kirkon merkitys kävi, sitä ”rumempia” kirkkoja alettiin rakentaa.

    Euroopan teitä kulkiessaan perinteisiä kirkontorneja ei voi olla huomaamatta. Ne tietää kirkoiksi, Jumalan huoneiksi. Ovat kuin yhteisiä majakoita joita ei tarvitse kiertää. Uusia kirkkoja ei huomaa, tai jos huomaa, ajattelee että siihenpä taas on pystytetty wau-museo jollekin tärkeälle tai yhdentekevälle asialle.

    Sekin on mielenkiintoista, että komeat ja korkeat ”lasipalatsit” nousevat ”kaulusköyhälistön” toimipaikoiksi. Uusia majakoita? Nekin ovat wau-rakentamisen alalaji ja symboloivat jotakin mystistä lasiseinillään. Entä mitä lasipalatseille tapahtuu kun ”kaulusköyhälistö” vetäytyy etätyöhön standardikerrostaloihinsa?

    Majakoita sammutellaan pikkuhiljaa. 

Kyösti Salovaara, 2025.

Jean d'Arcille omistettu kirkko
Rouenissa.

Kyösti Salovaara, 2025.

Bilbao, Espanja. Nykyaika.

Taloja on helpompi kuvata kuin ihmisiä.

    Talot eivät loukkaannu olipa valokuva millainen tahansa. Niissä voi kuvitella asuvan millaisia ihmisiä tahansa, hyviä ja pahoja, rumia ja kauniita. Vallitsevan ajattelun mukaan ihmiset ovat tasa-arvoisia, kun taas taloilta sitä ei vaadita. Niitä saa arvottaa mielensä mukaan. Haukkua lyttyyn, jos mieli tekee. Kehua komeaksi - mitä ihmisestä ei nykyään uskalla sanoa.

    Talo, rakennus, katu – ne ovat tietyssä paikassa. Ne ovat hyvin pieniä olemuksia maailmankaikkeudessa.

    Koska kirjoitan tätä ranskalaisessa Clermont-Ferrandin kaupungissa, on kohteliasta lainata Blaise Pascalia, joka syntyi Clermont-Ferrandissa 1623. Pascal oli huippumatemaatikko, fyysikko ja filosofi. Hänen mielestään kannattaa uskoa Jumalaan, vaikka todennäköisyys Jumalan olemassaolosta olisi kuinka pieni tahansa, koska jos Jumala sittenkin on olemassa, saavutettava hyöty, voitto, on mielettömän suuri. Tämä on pelkkää matematiikkaa, todennäköisyyslaskentaa.

    Pohdin tänään ihmisten mielipiteitä liittyen rakennuksiin, siihen mikä on kaunista ja mikä rumaa, joten lainaan "ohjeeksi" 39-vuotiaana kuolleen Pascalin mietelmää siitä, miten ihmisen ajatukset ovat subjektiivisia ja miksi oma mielipide on oikeampi kuin naapurin.

     ”On paljon ihmisiä, jotka kuuntelevat saarnaa samalla tavoin kuin iltamessua”, Pascal kirjoitti. ”Kun tahtoo antaa hyödyllisen ojennuksen ja osoittaa toiselle, että hän on erehtynyt, täytyy ottaa huomioon, miltä puolelta hän asiaa katsoo, sillä omalta kannaltaan hän tavallisesti on oikeassa. Tämä totuus on hänelle myönnettävä, mutta samalla on osoitettava, missä kohden hän on väärässä. Hän tyytyy siihen, sillä hän huomaa, että hän ei erehtynyt, ei vain tullut katsoneeksi asiaa kaikilta puolilta. Kukaan ei pahastu siitä, ettei näe kaikkea, mutta kukaan ei tahdo myöntää erehtyneensä; tämä johtuu ehkä siitä, että ihminen luonnostaan ei pysty näkemään kaikkea, ja siitä, ettei hän tietenkään voi erehtyä sen puolen suhteen, jota hän katselee, koska aistihavainnot aina ovat oikeita... Yleensä ihminen vakuuttuu paremmin omien keksimiensä syiden perusteella kuin sellaisten, joita on johtunut toisten mieleen." (Pascal: Mietteitä. Suomennos vuodelta 1952.)

     

 

Kyösti Salovaara, 2025.

La Cité du Vin Bordeauxin satamassa.
Paikallisen viinibusineksen esittelytila.

Otin pakinani alkuun lainauksia suomalaisen huippuarkkitehdin ja arkkitehtuurin professorin Timo Penttilän teoksesta Oikeat ja väärät arkkitehdit (Gaudeamus 2013).  

    Niistäkin käy ilmi, kuinka monitahoista arkkitehtuuri on, kuinka monella tavalla sitä voi arvioida. Se joko ylentää paikan sielun tai väheksyy ihmisten ymmärrystä siitä millaisessa ympäristössä ihminen haluaa elää ja toimia. Talot taloja - missä ihminen?

    Edellä mainitussa kirjassaan Penttilä lainaa amerikkalaisen arkkitehdin Peter Eisenmanin haastattelua L’Espresso-lehdessä vuodelta 2008. Siinä Eisenman sanoi: ”Minä en tee arkkitehtuuriteoksia vastatakseni ihmisten vaatimuksiin. James Joyce ei välittänyt lukijoiden reaktioista. Hän kirjoitti kirjojaan.”

    ”On aivan ilmeistä”, Timo Penttilä kommentoi Eisenmania, ”ettei Eisenman välitä kuunnella ’absoluuttista vierasta’, ainoaa, joka Emmanuel Lévinasin mukaan pystyisi opettamaan häntä. Hän piirtelee talojaan. Omia talojaan.” 

    Arkkitehdit piirtelevät omia talojaan. Mutta ehkäpä rakennusliikkeet ja kaupunkien kaavoittajat sittenkin opastavat miten kynä tulee asettaa piirustuslaudalle.

Tämä on vähintään kaksipiippuinen asia, tämä arkkitehtuuri ja sen tuottamat wau-efektit ihmisen kallossa.

    Kyllä kai jokainen meistä mieluummin menee ottamaan valokuvia ”kummallisista” rakennuksista kuin ihan tavallisista. Tavallisten talojen kuvaksi riittää, kun ottaa yhden eikä monta.

    Mutta hämärtääkö rakennuksen muoto – kun se on erityisen kummallinen – sen sisällön merkitystä, sen mihin se on tarkoitettu, sen millaista funktiota sen sisällä harjoitetaan? Asumiseen tarkoitetun talon pitää antaa asumiselle mahdollisuus, niin kuin Martin Heidegger kirjoitti. Sama pätee taideteoksiin.

    Helsingin Eteläsatamaan saadaan ilmiselvästi riittävän kummallinen talo, jotta se houkuttelee ihmisiä ympärilleen. Mutta mitä sisällä tapahtuu? Ketä arkkitehtuuri- ja designmuseo lopulta kiinnostaa? Miksi mennä katsomaan talojen pienoismalleja tai valokuvia wau-rakennuksista, kun niitä voi mennä katsomaan ”luonnossa”, kaupungeissa ja niiden satamissa?

    Jos minulta olisi kysytty, olisi mielelläni ottanut Helsinkiin Guggenheim-museon, johon olisi kierrätetty parasta taidetta Guggenheimin kokoelmista.

Kysyin ensimmäisen kuvan tekstissä, tuntuuko rakennus tutulta, ja että onko se tunnetun arkkitehdin tunnettu talo?

    Jos mieleesi tuli, että kyseessä on Guggenheim-museo Bilbaossa, päädyit väärään arvioon. 

    Kyseessä on toki saman miehen suunnittelema rakennus, mutta talon aaltoilevat ja värikkäät kattorakennelmat kuvastavat erilaisia viinilaatuja, eivät erilaisten taiteilijoiden maalauspintoja. 

   Vauras viinitalo Bodegas Marqués de Riscal tilasi Frank Gehryltä komean ”talon” missä viinitalon viinejä esitellään ja myydään. Rakennus sijaitsee Rioja Alavesasissa Elciegon kunnassa. Nykyään siinä toimi Marqués de Riscal Hotel.

   Gehryn symboliikkaa projisoiva rakennus valmistui vuonna 2003. Silloin sen vihki käyttöönsä Espanjan kuningas Juan Carlos I.

Euroopan matkan alussa majoitumme Tanskassa Rödbyn lauttasataman lähellä sijaitsevaan hotelliin, joka on varsin kummallinen paikka.

    Hotelli ei ole yksi rakennus vaan merenlaguunin kaislikkoon rakennettu ”mökkikylä”. Kussakin mökissä oli kaksi asuntoa. On aika makeaa istua pienellä kuistilla kaislojen suhistessa ympärillä, loppukesän ilma on tulvillaan lintujen varoitusääniä ja jalkojen alla merivesi kimaltelee kaislojen heiluttamana.

    Kummallisuus voi esiintyä ihan tavallisessa muodossa. Myös rakennuksen paikka saattaa luoda kummallisen tunteen, ja senhän jokainen suomalainen kesämökkeilijä tietää ja tuntee nahoissaan.

    Voi Wau sentään!

Kyösti Salovaara, 2025.

Rödby, Tanska.