Näytetään tekstit, joissa on tunniste kasvatus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kasvatus. Näytä kaikki tekstit

torstai 19. elokuuta 2021

Idyllin särkeminen

 [vapaus ja velvollisuus]



Kyösti Salovaara, 2021.
Pampskatan, Porkkalanniemi.
Idylli: Idylli.


Tuhatjalkainen oli ihan onnellinen kunnes sammakko sanoi leikillään: sanohan mikä jalka tulee minkin jälkeen? Tämä sekoitti tuhatjalkaisen mielen. Se makasi hämmentyneenä ojassa ja mietti miten päästä liikkeelle.

- Seymour Papert lainaa tuntematonta ajattelijaa kirjassaan Lapset, tietokoneet, ajattelemisen taito. (Kirjayhtymä, 1985.)




Lyhyestä virsi kaunis: näin maanantaina pari tervapääskyä. Nyt ne ovat palanneet etelään.

    Vuosien kierto toistaa itseään ja on samalla erilainen.
    Lapsella on edessään niin paljon ettei hän osaa ajatella sitä. Hänen ei tarvitse. Ei kannata. Vanhemmiten tulee ajatelleeksi menneitä vuosia niin paljon, että se koskee. Sekään ei kannata, mutta ihminen ei mielelleen mitään voi.
    Yksilö on vastuussa ajatuksistaan, mutta entä muusta?



Paraneeko maailma itkemällä julkisesti?

    Ilmeisesti.
    Mutta mitä lehtimiesten edessä itkeminen tarkoittaa? Itkeekö urheilija tai taiteilija epäonnistumista vai huonoa tsäkää? Vai syyttääkö hän muuta maailmaa siitä, että tämä ei tunnista urheilijan eikä taiteilijan ahdistusta? Ja jos, niin liittyykö ahdistus urheilijan ja taiteilijan omaan tavoitteiden asettamiseen vai siihen että ympäristö ”pakottaa” hänet nostamaan riman aina vaan ylemmäksi?
    Sekin on mahdollista, että media itketyttää urheilijoita ja taiteilijoita kyynisyyttään. On huomattu että itku käy kaupaksi. On oivallettu, että itkettämällä urheilusankareita tiedonvälitykseen saadaan humaanilta näyttävä pintasilaus.
    Vai onko tämä moderni, maallistunut tapa tehdä itkevistä julkkiksista nykyisen menon ”jeesuksia”, jotka tunnustavat ne synnit joihin meidän kaikkien katsotaan syyllistyneen?
    Syntejä ei tunnusteta enää kirkossa vaan mediassa.


Kyösti Salovaara, 2014.
Silta Ruotsista Tanskaan.
Idylli: Yhteinen Eurooppa. 

Kyösti Salovaara, 2021.
Malmin sairaala.
Idylli: Hyvinvointivaltio.

Kyösti Salovaara, 2012.
Ahkeran työläisen auto DDR:ssä , Trabant.
Idylli: Sosialismi.

Kyösti Salovaara, 2019
Rekkajono nykyisen Saksan moottoritiellä.
Idylli: Globaali työnjako.



No miksi meidät karkotettiin paratiisista? Siksikö että söimme tiedon puusta varkain? Vai siksi että emme syöneet ajoissa?

    Sitä paitsi oliko paratiisia olemassakaan ennen kuin se määriteltiin?
    Ehkä meidät velvoitettiin paratiisin rakentajiksi.
    Nyt kun se on melkein valmis - siis tämä ns. hyvinvointivaltio - meille kerrotaan, että rakensimme väärien piirusten perusteella. Tarkoituksena ei ollut rakentaa mitään uutta hyvää vaan kuulostella Jurassic Parkissa pelokkaana jättiläisten askelia.
    Onko itkevä urheilija kollektiivisen syyllisyyden vertauskuva? Tehdäänkö jokaisesta urheilijasta vasten tahtoaan ”poliitikko”, joka pelastaa maailman?



Entisinä aikoina kirkko sai ihmisen häpeämään heikkouttaan, alttiutta etsiä vapautta nauttia elämästä.

    Tänään media, tiedemiehet ja poliitikot muodostavat uudenlainen kirkon, joka tekee häpeämisestä julkista ja ehdotonta. En tiedä miten kirkko kohteli lapsia esimerkiksi keski-ajalla. Pidettiinkö lapsia syyllisenä aikuisten synteihin? Pitikö lapsien kärsiä isiensä ja äitiensä heikkouksista, halusta vapautua kahleista?
    Yhtä kaikki, maailma muuttuu, Kyöstiseni.
    Yhteistä syyllisyyttä ei kuulemma kukaan voi paeta.
    Toissaviikolla Marjatta Mentula kertoi pakinani kommenteissa siitä, kuinka lapsia opetetaan askeesiin. Marjatta viittasi Jokken kirjanurkassa käsiteltyyn ”nuortenkirjaan”, jossa lapsia johdatetaan torjumaan ilmastonmuutosta ja häpeämään hyvinvoivaa elämää.
    Kysymyksessä oli Richard Houghin vuonna 2007 ilmestynyt teos Sinä voit pelastaa maapallon. Se ilmestyi suomeksi seuraavana vuonna. ”Kirja on sangen avartava, mutta myös ahdistava”, Jokke kirjoitti esittelyssään. ”Kirja on laatupainatusta, hyvät kuvat ja kirkkaat värit. Veikkaan että tämä kuitenkin aiheuttaa nuorelle ilmastoahdistusta, hän luulee, että hän voi ja hänen pitää pelastaa maailma. Tässä unohdetaan maailman suuret kuluttajat tai kasvihuonekaasujen tuottajat Kiina, Yhdysvallat ja Venäjä, ja sademetsiä kaatava Brasilia. Kukaan ei ole myöskään yksin syyllinen valtioistakaan.”
    Marjatta Mentula lisäsi Jokken blogiin suorasanaisesti: ”Tämä kirja pitäisi kieltää!”



Kyösti Salovaara, 2021.
Kirkko keskellä kylää.
Idylli: Arvot.

Kyösti Salovaara, 2021.
Koulu lapsille.
Idylli: Opintie.

Kyösti Salovaara, 2021.
Yliopisto ja kansalliskirjasto.
Idylli: Tiedon valtakunta.


En halua olla naiivi. Lasten ja nuorten kasvattaminen, heidän koulunkäyntinsä ja yhteiskunnassa tarvittavien valmiuksien ja taitojen kehittäminen kuuluu yhteiskunnan, ihmisten muodostaman yhteisön ”velvollisuuksiin”. Elämän täytyy jatkua - tervapääskytkin palaavat taas ensi keväänä näille seuduille.

    Mutta kuinka paljon aikuiset ajattelevat pelkkää hyötymistarkoitusta rakentaessaan lapsille ja nuorille yhä uusia ja vaativimpia oppimis- ja koulutusreittejä?
    Surukseni huomaan toisinaan rinnastavani lapsien velvollisuuksien lisäämisen natsi-Saksan tapaan pyrkiä kasvattamaan nuorisosta valtiolle hyödyllisiä kansalaisia. Tietenkin vertaus on kohtuuton ja epäoikeudenmukainen. Nykyään kaikki on pehmeämpää, inhmillisempää kuin 1930-luvun Saksassa. Mutta…
    Olavi Paavolainen tutustui kirjailijatovereidensa kanssa v. 1936 Hitlerin Saksan komeaan meininkiin. Paavolainen häikäistyi mutta myös pelästyi. Vieläkään Paavolaisen kirjaa - Kolmannen Valtakunnan vieraana - lukiessa ei oikein pääse selvyyteen mitä hän lopulta kansallissosialismista ajatteli.
    Mutta kun Paavolainen seurasi Hitler Jugendin nuorten (lapsien) kulkuetta ja pääsi HJ-leirille nähdäkseen kuinka ”spartalaisesti” murrosikäisiä poikia kasvatettiin ja kohdeltiin, hän järkyttyi.
    ”Ja miten lapsia he itse asiassa ovat!” Paavolainen huudahti HJ-kulkuetta seuratessaan. ”Apelli järjestäytymisineen lienee kestänyt sunnilleen kolme tuntia, ja noin joka kymmenennen sankarin ruskeiden polvihousujen etumukseen ilmaantuneet isot tummat läikät kavaltavat kaunopuheisesti eräät tietyt lapselliset kärsimykset… Lapsia, joista säälimätön ja rautainen kasvatusperiaate tahtoo tehdä miehiä liian aikaisin.”



Sitten Paavolainen seurueineen vietiin Hitler-Jugend-leiriin.

    Paavolainen kauhistui.
    ”Mutta on kauheata nähdä 45.000 nuorta poikaa saman aidan sisälle suljettuna.” Paavolainen kirjoitti. ”En yritä järjellisesti perustella tätä tunnetta. Mutta koko ajatus kymmenistätuhansista nuorista ihmisistä saman ankaran aidan sisällä on minusta vastenmielinen. Sille ei voi mitään: syntyy ehdottomasti tuo paljon puhuttu vaikutelma persoonattomasta, typertyneestä, tahdottomasta eläinlaumasta.”
    Omituisin kokemus oli vierailu leirin sairaalassa. Paavolainen toteaa ettei sairaalan spartalainen henki ollut miellyttävä: ”Nuo pojat osoittivat muuten sankarillista itsekuria: käsi yrittää nousta tervehdykseen, vaikka kuume on muuttanut kasvot jo hehkuvan ilmeettömiksi… Uusi Sparta? Puolet näistä pojista olisi pitänyt toimittaa pois tästä teltasta kunnolliseen sairaalaan; pois näistä vuoteista, joissa ei ollut lakanoita, pelkät huovat vain… On raskasta suuren kansallisen asian hyväksikään maata vuorokausimääriä täydessä HJ-univormussa pelkkien huopien alla!”
    Kun kirjailijaseurue pääsi illalla tuttuun ravintolavaunuun, yhteisen kokemuksen ristiriitaisuus ahdisti jokaista: ”Yllättävintä oli muuten aina innostuneen Mehlen masennus. ’Jotakin oli viassa…. Jotakin oli viassa koko järjestelmässä’, hän toisti lakkaamatta. Ja Koskenniemi sanoi suoraan: ”En tahtoisi, että minun poikani joutuisi elämään tällaisen nuoruuden. Lapsen elämässä täytyy olla myös idylliä.’”



Elämässä täytyy olla myös idylliä!

    Ohi itkevien urheilijoiden, ohi syyllisyyden taakkaan taipuneiden taiteilijoiden, ohi mukavan elämän tuomista synnintunnoista kärsivien yksilöiden pitäisi voida esittää kehittyneiden hyvinvointivaltioiden institutionaaliset idyllit sallittuina ja kunniallisina kuvina.
    Idyllin löytää kun sitä etsii. Lähempää kuin luulekaan.
    Idyllin kuvat näkyvät toistensa läpi. Ovat toisiaan. Erottamattomasti. Ehdottomasti.



Kyösti Salovaara, 2019.
Normandian maihinnousun muistomerkki.
Idylli: Rauha.