[vapaus
ja velvollisuus]
|
Kyösti Salovaara, 2021. Pampskatan, Porkkalanniemi. Idylli: Idylli. |
Tuhatjalkainen
oli ihan onnellinen kunnes sammakko sanoi leikillään: sanohan mikä
jalka tulee minkin jälkeen? Tämä sekoitti tuhatjalkaisen mielen.
Se makasi hämmentyneenä ojassa ja mietti miten päästä
liikkeelle.
-
Seymour Papert lainaa tuntematonta ajattelijaa kirjassaan Lapset,
tietokoneet, ajattelemisen taito. (Kirjayhtymä, 1985.)
-
Lyhyestä
virsi kaunis: näin maanantaina pari tervapääskyä. Nyt ne ovat
palanneet etelään.
Vuosien
kierto toistaa itseään ja on samalla erilainen.
Lapsella
on edessään niin paljon ettei hän osaa ajatella sitä. Hänen ei
tarvitse. Ei kannata. Vanhemmiten tulee ajatelleeksi menneitä vuosia
niin paljon, että se koskee. Sekään ei kannata, mutta ihminen ei
mielelleen mitään voi.
Yksilö
on vastuussa ajatuksistaan, mutta entä muusta?
Paraneeko
maailma itkemällä julkisesti?
Ilmeisesti.
Mutta
mitä lehtimiesten edessä itkeminen tarkoittaa? Itkeekö urheilija
tai taiteilija epäonnistumista vai huonoa tsäkää? Vai syyttääkö hän muuta maailmaa siitä, että tämä ei tunnista urheilijan eikä
taiteilijan ahdistusta? Ja jos, niin liittyykö ahdistus urheilijan
ja taiteilijan omaan tavoitteiden asettamiseen vai siihen että
ympäristö ”pakottaa” hänet nostamaan riman aina vaan
ylemmäksi?
Sekin
on mahdollista, että media itketyttää urheilijoita ja
taiteilijoita kyynisyyttään. On huomattu että itku käy kaupaksi.
On oivallettu, että itkettämällä urheilusankareita
tiedonvälitykseen saadaan humaanilta näyttävä pintasilaus.
Vai
onko tämä moderni, maallistunut tapa tehdä itkevistä julkkiksista
nykyisen menon ”jeesuksia”, jotka tunnustavat ne synnit joihin
meidän kaikkien katsotaan syyllistyneen?
Syntejä
ei tunnusteta enää kirkossa vaan mediassa.
|
Kyösti Salovaara, 2014. Silta Ruotsista Tanskaan. Idylli: Yhteinen Eurooppa. |
|
Kyösti Salovaara, 2021. Malmin sairaala. Idylli: Hyvinvointivaltio. |
|
Kyösti Salovaara, 2012. Ahkeran työläisen auto DDR:ssä , Trabant. Idylli: Sosialismi. |
|
Kyösti Salovaara, 2019 Rekkajono nykyisen Saksan moottoritiellä. Idylli: Globaali työnjako. |
No
miksi meidät karkotettiin paratiisista? Siksikö että söimme
tiedon puusta varkain? Vai siksi että emme syöneet ajoissa?
Sitä
paitsi oliko paratiisia olemassakaan ennen kuin se määriteltiin?
Ehkä
meidät velvoitettiin paratiisin rakentajiksi.
Nyt
kun se on melkein valmis - siis tämä ns. hyvinvointivaltio - meille
kerrotaan, että rakensimme väärien piirusten perusteella.
Tarkoituksena ei ollut rakentaa mitään uutta hyvää vaan
kuulostella Jurassic Parkissa pelokkaana jättiläisten askelia.
Onko
itkevä urheilija kollektiivisen syyllisyyden vertauskuva? Tehdäänkö
jokaisesta urheilijasta vasten tahtoaan ”poliitikko”, joka
pelastaa maailman?
Entisinä
aikoina kirkko sai ihmisen häpeämään heikkouttaan, alttiutta
etsiä vapautta nauttia elämästä.
Tänään
media, tiedemiehet ja poliitikot muodostavat uudenlainen kirkon,
joka tekee häpeämisestä julkista ja ehdotonta. En tiedä miten
kirkko kohteli lapsia esimerkiksi keski-ajalla. Pidettiinkö lapsia
syyllisenä aikuisten synteihin? Pitikö lapsien kärsiä isiensä ja
äitiensä heikkouksista, halusta vapautua kahleista?
Yhtä
kaikki, maailma muuttuu, Kyöstiseni.
Yhteistä
syyllisyyttä ei kuulemma kukaan voi paeta.
Toissaviikolla
Marjatta Mentula kertoi pakinani kommenteissa siitä, kuinka lapsia
opetetaan askeesiin. Marjatta viittasi Jokken kirjanurkassa
käsiteltyyn ”nuortenkirjaan”, jossa lapsia johdatetaan torjumaan
ilmastonmuutosta ja häpeämään hyvinvoivaa elämää.
Kysymyksessä
oli Richard Houghin vuonna 2007 ilmestynyt teos Sinä voit pelastaa
maapallon. Se ilmestyi suomeksi seuraavana vuonna. ”Kirja on sangen
avartava, mutta myös ahdistava”, Jokke kirjoitti esittelyssään.
”Kirja on laatupainatusta, hyvät kuvat ja kirkkaat värit.
Veikkaan että tämä kuitenkin
aiheuttaa
nuorelle ilmastoahdistusta, hän luulee, että hän voi ja hänen
pitää pelastaa maailma. Tässä unohdetaan maailman suuret
kuluttajat tai kasvihuonekaasujen tuottajat Kiina, Yhdysvallat ja
Venäjä, ja sademetsiä kaatava Brasilia. Kukaan ei ole myöskään
yksin syyllinen valtioistakaan.”
Marjatta
Mentula lisäsi Jokken blogiin suorasanaisesti:
”Tämä kirja pitäisi kieltää!”
|
Kyösti Salovaara, 2021. Kirkko keskellä kylää. Idylli: Arvot. |
|
Kyösti Salovaara, 2021. Koulu lapsille. Idylli: Opintie. |
|
Kyösti Salovaara, 2021. Yliopisto ja kansalliskirjasto. Idylli: Tiedon valtakunta. |
En
halua olla naiivi. Lasten ja nuorten kasvattaminen, heidän
koulunkäyntinsä ja yhteiskunnassa tarvittavien valmiuksien ja
taitojen kehittäminen kuuluu yhteiskunnan, ihmisten muodostaman
yhteisön ”velvollisuuksiin”. Elämän
täytyy jatkua - tervapääskytkin
palaavat
taas ensi keväänä näille seuduille.
Mutta
kuinka paljon aikuiset ajattelevat pelkkää hyötymistarkoitusta
rakentaessaan lapsille ja nuorille yhä uusia ja vaativimpia oppimis-
ja koulutusreittejä?
Surukseni
huomaan toisinaan rinnastavani lapsien velvollisuuksien
lisäämisen natsi-Saksan tapaan pyrkiä kasvattamaan nuorisosta
valtiolle hyödyllisiä kansalaisia. Tietenkin vertaus on kohtuuton
ja epäoikeudenmukainen. Nykyään kaikki on pehmeämpää,
inhmillisempää kuin 1930-luvun Saksassa. Mutta…
Olavi
Paavolainen tutustui kirjailijatovereidensa kanssa v. 1936 Hitlerin
Saksan komeaan meininkiin. Paavolainen häikäistyi mutta myös
pelästyi. Vieläkään Paavolaisen kirjaa - Kolmannen Valtakunnan
vieraana - lukiessa ei oikein pääse selvyyteen mitä hän lopulta
kansallissosialismista ajatteli.
Mutta
kun Paavolainen seurasi Hitler Jugendin nuorten (lapsien) kulkuetta
ja pääsi HJ-leirille nähdäkseen kuinka
”spartalaisesti” murrosikäisiä poikia kasvatettiin ja
kohdeltiin, hän järkyttyi.
”Ja
miten lapsia he itse asiassa ovat!” Paavolainen huudahti
HJ-kulkuetta seuratessaan.
”Apelli järjestäytymisineen
lienee kestänyt sunnilleen kolme tuntia, ja noin joka kymmenennen
sankarin ruskeiden polvihousujen etumukseen ilmaantuneet isot tummat
läikät kavaltavat kaunopuheisesti eräät tietyt lapselliset
kärsimykset… Lapsia, joista säälimätön ja rautainen
kasvatusperiaate tahtoo tehdä miehiä liian aikaisin.”
Sitten
Paavolainen seurueineen vietiin Hitler-Jugend-leiriin.
Paavolainen kauhistui.
”Mutta
on kauheata nähdä 45.000 nuorta poikaa saman aidan sisälle
suljettuna.” Paavolainen kirjoitti. ”En yritä järjellisesti
perustella tätä tunnetta. Mutta koko ajatus kymmenistätuhansista
nuorista ihmisistä saman ankaran aidan sisällä on minusta
vastenmielinen. Sille ei voi mitään: syntyy ehdottomasti tuo paljon
puhuttu vaikutelma persoonattomasta, typertyneestä, tahdottomasta
eläinlaumasta.”
Omituisin
kokemus oli vierailu leirin sairaalassa. Paavolainen toteaa ettei
sairaalan spartalainen henki ollut miellyttävä: ”Nuo pojat
osoittivat muuten sankarillista itsekuria: käsi yrittää nousta
tervehdykseen, vaikka kuume on muuttanut kasvot jo hehkuvan
ilmeettömiksi… Uusi Sparta? Puolet näistä pojista olisi pitänyt
toimittaa pois tästä teltasta kunnolliseen sairaalaan; pois näistä
vuoteista, joissa ei ollut lakanoita, pelkät huovat vain… On
raskasta suuren kansallisen
asian hyväksikään maata vuorokausimääriä
täydessä HJ-univormussa pelkkien huopien alla!”
Kun
kirjailijaseurue pääsi illalla tuttuun ravintolavaunuun, yhteisen
kokemuksen
ristiriitaisuus
ahdisti jokaista:
”Yllättävintä oli muuten aina innostuneen
Mehlen masennus.
’Jotakin oli viassa…. Jotakin oli viassa koko järjestelmässä’,
hän toisti lakkaamatta. Ja Koskenniemi sanoi suoraan: ”En
tahtoisi, että minun poikani joutuisi elämään tällaisen
nuoruuden. Lapsen elämässä täytyy olla myös idylliä.’”
Elämässä
täytyy olla myös idylliä!
Ohi
itkevien urheilijoiden, ohi syyllisyyden taakkaan taipuneiden
taiteilijoiden, ohi mukavan elämän tuomista synnintunnoista
kärsivien
yksilöiden pitäisi
voida esittää kehittyneiden hyvinvointivaltioiden
institutionaaliset idyllit sallittuina ja kunniallisina kuvina.
Idyllin
löytää kun sitä etsii. Lähempää kuin luulekaan.
Idyllin kuvat näkyvät toistensa läpi. Ovat toisiaan. Erottamattomasti.
Ehdottomasti.
|
Kyösti Salovaara, 2019. Normandian maihinnousun muistomerkki. Idylli: Rauha. |
Armottomat, joka oli aiemman kirjoituksesi otsikkona, sopii tähänkin.
VastaaPoistaKatselin millaisia kirjoja lapsille on kirjoitettu Greta Thunbergista. Löysin kuvakirjan 'Kotimme on tulessa - Greta Thunbergin ilmastokapina' ja lasten tietokirjoja, 'Greta Thunberg - Et ole koskaan liian pieni tekemään suuria asioita' ja 'We Are All Greta - Be inspired to save the world'.
Aikamoista lastia lapsille.
Niissä kuvakirjoissa joita katselen pienimmän lapsenlapseni kanssa maailma on houkuttava ja seikkailuja tarjoava, se ei ole tulessa. Keiju lentää muuttolinnun siivillä talveksi lämpimään ja palaa keväällä. Metsätontut leikkivät vuodenaikaleikkejä ja auttavat metsänväkeä selviämään talven yli. En voi edes kuvitella, että lukisin hänelle kirjan 'Kotimme on tulessa'.
Toinen ryhmä, jota syyllistetään aivan turhaan ilmaston lämpenemisestä ovat vanhukset, joiden elämä on ollut hyvin askeettista ilman syyllistämistäkin. Moni on elänyt koko elämänsä ennen hoivakotiin siirtymistä ilman mukavuuksia liikkuen vain omalla lähialueella. Joku armoton kirjoitti mielipidepalstalla, miten hoivakodeissa pitäisi vaihtaa kahvimaito kauramaitoon ja tehdä muitakin muutoksia ilmaston hyväksi, koska pitäähän vanhojenkin sopeutua ja osallistua yhteiseen asiaan.
Valistavat lastenkirjat ovat minusta yleensäkin vastenmielisiä, mutta nämä kauhukirjat ovat kyllä erikseen. Ihan pienillekin on myös eläimistä aivan uudenlaisia kirjoja, sellaisia joissa "valistetaan" tuotantoeläinten kohtelusta - kuvakirjaikäisiä.
"Elämässä täytyy olla myös idylliä!" Samaa mieltä.
Olet taas enemmän kuin oikeassa.
PoistaJos laskettaisiin jonkun 40 vuotiaan hesalaisen koko elämänaikainen hiilijälki verrattuna 80 vuotiaaseen mikkeläiseen, luulenpa että nelikymmpiseltä leuka loksahtaisi paikaltaan ja uhoaminen kenties hieman hiljenisi.
Mutta harva ihminen viitsii vaivautua miettimään kokonaiskuvaa ja sen eri osien suhteita.
Sitä paitsi, niin kuin yhä uudestaan sanon ja kysyn: onko hyvinvointivaltio kaikkine mukavuuksineen ja turvajärjestelmineen pudonnut tänne noin vaan taivaasta vai onko sen eteen pitänyt tehdä hemmetisti konkreettista työtä, myös luonnonvaroja hyväksi käyttäen?
Tässä mielessä saavutettua ei pidä rikkoa vaan sopeuttaa se muutokseen.
Tuo tuhatjalkainen kertoo paljon nykyajasta samoin kuin kuvakoosteesi.
VastaaPoistaMaailma muuttuu yhä kiihtyvällä tahdilla - ja me sen mukana? - mutta jollain tasolla, vaikka sielun syvyyksissä haluan säilyttää ajatuksen idyllistä ja vaalia sitä, mitä se sitten itsekullekin meistä tai laajemmissa raameissa tarkoittaakin...
Marjatan tavoin, lapset, vanhukset ja viattomat luontokappaleet jättäisin rauhaan sormella osoittelulta, syyllistämiseltä.
Syyllistämisellä ei voiteta mitään, eikä kuten toteat, saavutettua pidä rikkoman, mutta sopeuttamisessa, yksilöllisessä ja yhteiskunnalisessa resilienssin määrässä sen sijaan on toivomisen varaa ja myös putkinäön ja suvaitsemattomuuden voisimme unhettaa.
Ei ole olemassa yhtä ainoaa totuutta eikä totuuden torvea.
Joten etsimisiin ja löytämisiin:)
Se tässä hieman huolestuttaa, että huomaan yhä useammin hyppiväni artikkeleiden ja juttujen ohi, kun niiden ensimmäisestä lauseesta tajuaa, että taas tulee yksipuolista toitotusta tämän tai tuon asian "pahuudesta" ja ohjeita "oikeanlaiseen" elämään.
PoistaEhkä maailma on oikeassa, kenties väärässä. Minä siinä välissä - entistä välinpitämättömänpänä?
Ai joo, pitäisikö kiukustua sittenkin?