Puhua, vaieta

[Onko fiktio valhetta?]

Sana on vapaa, mutta pitää olla varuillaan mitä sanoo ja mistä puhuu.

    Ainakin jos haluaa kuulua ”täysipäisten” joukkoon.

    Kukapa ei haluaisi.
    Koska kirjojen ja elokuvien fiktio täyttää elämänpiirimme, ei liene järkevää epäillä esim. romaanitaiteen siunauksellisuutta. Suomalainen tapa kutsua fiktiota ”kaunokirjallisuudeksi” kertoo jo sellaisenaan mistä on kysymys. Kauniin sanominen ”rumaksi” olisi törkeää. Tarkoittiko "kauno" aikoinaan jotakin suurempaa ja parempaa kuin arkielämä?

    Voisiko kuitenkin olla toisin?

    Ensimmäisten pakkasaamujen jälkeen katselen huolestuneena pelargonioitani.

Istuin hetken odotushuoneessa ja selasin taas John Careyn esseekokoelmaa "taiteen siunauksellisuudesta".

    ”Tekeekö taide meistä parempia?” Carey kysyy yhdessä esseessä.

    Aristoteles ajatteli, että tekee.

    Tässä katsannossa ”me” olemme Aristoteleen lapsia.

    ”Platon, tietenkin, ajatteli että taide tekee ihmisestä huonomman”, Carey muistuttaa, ja olen alleviivannut tuon lauseen joskus aikaisemmin, istuessani ja odottaessani.

    Nyt lause jää kaikumaan päässä.

    ”Joka puhuu, ei tiedä; joka tietää, vaikenee”, kiinalainen runoilija Po Chü-i toisti Laotsen ajatuksen eräässä runossaan. Intuitiivisesti Laotsen lause muistuttaa Platonin ajatusta. Totuutta ei pidä yksinkertaistaa puhumalla siitä. 

    Laotse ja Platon taisivat olle melkein aikalaisia.

    Mutta miksi Laotse sitten puhui siitä mistä ei pidä puhua, Po Chü-i kysyi:

Jos Laotse oli niitä, jotka tietävät,

miksi hän itse kirjoitti kirjan: viisituhatta sanaa?

Valtiossa Platon oli valmis karkoittamaan runoilijat maasta, koska he eivät pelkästään vetoa huonoihin ihmisiin vaan saavat myös hyvät muuttumaan huonoiksi.

    ”Mutta emmepä vielä ole lausuneet pahinta syytöstämme tätä runoutta vastaan”, Platon sanoi. ”Se näet, että se kykenee turmelemaan kunnollisiakin ihmisiä – aivan harvoja lukuunottamatta – sehän on kerrassaan kauheata... kuunnellessamme Homeroksen tai jonkun muun traagillisen runoilijan jäljittelevän jotakin surun vallassa olevaa sankaria, jotka venyttelee voivotustansa pitkäksi puheeksi, taikkapa miehiä jotka laulavat (itkulauluja) ja nyrkeillään takovat rintaansa, me, parhaimmatkin meistä, senhän tiedät, tunnemme nautintoa ja antaudumme ja seuraamme myötätunnolla ja ylistämme ihan tosissamme hyväksi runoilijaksi sitä, joka parhaiten saapi meidät sellaiseen mielentilaan.”

    Platon sanoi, ettei järkevää ja tyyntä luonteenlaatua ole niinkään helppo jäljitellä. Heikkoja, äärimmäisiä ja kuohahtelevia tunteita ja luonteita sitä vastoin on helppo jäljitellä ja siksi runoilijat tekevät niin ja vievät kuuntelijat harhapoluille.

    Koska runoilija jäljittelee poikkeusihmisiä, hän ”luopi teoksia, jotka ovat ala-arvoisia totuuteen verraten”. Filosofit pyrkivät totuuteen, runoilijat eivät ja siksi runoilijoiden paikka ei ole kunnollisten ihmisten valtiossa.

    Olikohan Platon johdonmukainen?

    ”Sanat ja niiden yhdistelmät eivät sellaisenaan edusta Platonille totta”, sanoo Holger Thesleff kirjassaan Platonin arvoitus. ”Valheen Platon lähes samaistaa fiktioon.”

    Laotsen tavoin Platon ajatteli, että totuus on yksityiskohtia ”isompi” asia ja että jäljitellessään yksityiskohtia runoilija valehtelee eikä tavoita totuuden ydintä.

Kymmenen kymmenestä sivistyneestä ihmisestä ihmettelee, miten Platon saattoi ajatella noin nurinkurisesti.

    Tässä ajattelussa Platon jätetään yksin, sanasusien raadeltavaksi.

    Nykyään melkein kliseeksi on tullut väittää, että kaunokirjallisuus luo tosia maisemia ihmisen elämästä. Että se sanoo jopa jotakin enemmän kuin tiede. Platonin ajatus kääntyy taidepuheen small-talkissa melkein nurin: Tiede jäljittelee faktoja, mutta fiktio kertoo enemmän ja syvemmin ihmisen elämän tunnoista. Tiede luettelee kun taas taide arvottaa ja etsii merkityksiä.

    Sovinnaisen humanismin väitteessa saattaa piillä mammuttimainen väärinkäsitys, mutta ei siitä nyt enempää.

    Simon Blackburn vertailee teoksessaan Platonin Valtio aikamme viihdekulttuuria Platonin runouden kritiikkiin. Platon paheksui että runoilijat jäljittelevät ihmisen huonoja piirteitä. Mitä moderni väkivaltaviihde jäljittelee?

    ”Ennen kuin ryhdymme pilkkaamaan Platonia, meidän on syytä pohtia omia taidenautintojamme”, Blackburn sanoo. Hän muistuttaa että keskiverto amerikkalaisnuori on 18 vuotiaaksi kasvettuaan nähnyt televisiosta noin 18 000 murhaa. Taide tarjoaa käyttäytymismalleja, joita on mahdollista jäljitellä.

    ”Ehkä Platon on oikeassa ja ehkä mielemme ovat jäljitteleviä... Häneen ei voi kuitenkaan suhtautua alentuvasti siksi, että me luulemme tietävämme häntä paremmin, miten ihmisten mieliä ruokitaan. Jos hän olisi kirjoittanut runoilijoiden maastakarkotuksen sijaan viihdeteollisuuden pamppujen maastakarkotuksesta, hänen sanansa kaikuisivat huomattavasti auliimmille korville.”

    Kaikenlaisessa viihteessä läpimäräksi uitettu nykylukija hätkähtää.

    Entäpä jos Platon olikin oikeassa?

    Mitä jos fiktio kiellettäisiin?

    Jospa ihmisen pitäisikin kohdistaa ponnistelunsa totuuden hakemiseen, silläkin uhalla että se ei viihdytä eikä huvita?

Platonin askeettisella, melkein masokistisella vaatimuksella syventyä totuuden etsimiseen voi leikitellä ja päätyä jossittelemaan.

    Jospa Platonin ajatuksista olisi tullut länsimaisen ajattelun ainoa valtavirta. Jospa homeerinen tarinankertominen olisi kielletty. Jospa fiktiota vahdittaisiin... ja jokainen valhe otettaisiin kiinni.

    Tuollaisessa maailmassa ei kirjallisuuskriitikoita tarvittaisi esteettisen arvion julistamiseen vaan totuusarvon esittämiseen. Kirjan arvo olisi sen totuudellisuudessa, eikä siinä miten viekoittelevasti se kertoo tarinoita ihmisten mahdollisesta elämästä.

    Kuulostaa ikävältä, ikävystyttävältä.

    Mahdollisia ja jopa epätodennäköisiä ”totuuksia” on hauskempi kuunnella kuin todellisia totuuksia. Jokainen meistä tietää, on tietävinään, ettei fiktio ole totta eikä valhetta, vaan jotakin mitä ei voi sanalla sanoa.

    Mutta sittenkin... mihin fiktiota lopulta tarvitaan?

    Miksi maailmaa ei kerrota niin kuin se on?

    Miksi James Bond kiehtoo enemmän kuin Platon?

                                                                 Kyösti Salovaara, Verdun 2014.
Ihmiset jotka tietävät
koko totuuden
vaikenevat.

Lähteitä:

Simon Blackburn: Platonin Valtio. Suom. Kimmo Paukku. Ajatus Kirjat 2007.

John Carey: What Good Are the Arts? Faber and Faber 2006.

Platon: Valtio. Suom. O.E. Tudeer. 2.p Otava 1972.

Po Chü-i: Korotan ääneni ja laulan. Suom. Pertti Nieminen. Otava 1975.

Holger Thesleff: Platonin arvoitus. Suom. Pinja Riikonen. Gaudeamus 2011.