Näytetään tekstit, joissa on tunniste markkinatalous. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste markkinatalous. Näytä kaikki tekstit

torstai 9. marraskuuta 2023

Muistamalla unohdettu

[unohtamalla muistettu]



Kyösti Salovaara, 2023.


Minua kiehtoo Euroopan pitkä muisti…  Täällä käsittää jonain päivänä, että se on kunkin omaa historiaa, että jokainen itse on pannut kiven kiven päälle, esi-isiensä käsien kautta… Täällä voi kulkea odottamatta jonkun kulman ohi, ja äkkiä muisti palaa… Muisti antaa varmuutta ja tietoa siitä, kuka kukin on ja minne ollaan menossa. Tai minne ei olla menossa… Muistin puolustaminen on yhtä kuin vapauden puolustaminen. Vain enkeleillä on varaa pysytellä sivustakatselijoina.

-  Arturo Pérez-Reverte: Rummunkalvo. 


Pirullisuudesta saattaa olla tietoa, mutta ei uskoa siihen, sillä pirullisuutta ei voi olla enemmän kuin tiedetään.

- Kafka: Keisarin viesti.


Tuntuu siltä, että monen henkilökohtaista mielenmaisemaa hallitsee kaksi ajatusta: minä olen universumin keskipiste, ja asiani ovat huonosti.

- Kari Enqvist Ylen kolumnissaan.


Vain markkinat mahdollistavat yksilöille vapaan toiminnan ja vapauden solmia sopimuksia toisten yksilöiden kanssa riippumatta kollektiivisen entiteetin tahdosta.

- Ruurik Holm: Yksilönvapaus – tulevaisuuden hyvinvointivaltion peruskivi.




Ollakseni pirullinen, piruilen.

    Journalistien kustannuksella se käy vaivattomasti.

    Suuri osa median poleemisesta kirjoittelusta on loogisesti epäloogista. Kerätään faktoja, syntyy fiktiota. Ei ehkä tarkoituksella vaan vahingossa.

    Ihmisen muisti valikoi.

    Kun muistaa vähän, unohtaa paljon.

    Kysyn: onko toimittajilla huono muisti vai ”paha” tarkoitus? 

    Pirullisesti vastaan: Ei, ei ole. He vaan ujuttavat poliittisen kantansa objektiiviselta näyttävään journalismiin.



Totinen torvensoittaja on päivän nimi. 

    Niin kuin Aleksis Salusjärvi Ylellä, Mari Koppinen Helsingin Sanomissa ja Hesarin pääkirjoituksen kirjoittaja(t). Melkein naurattaa.

    Salusjärvi kysyi (3.11) Ylellä : ”Kuka muistaa enää haaveilla yhteiskunnasta, joka on kaikille hyvä? Kova markkinatalous tuntuu vakiintuneen ainoaksi yhteiskunnan malliksi, mutta vain osa meistä on kutsuttu sen juhliin mukaan. Syrjäytyvät ovat massaa, jonka näemme enää toivottomana ongelmana.”

    Löysä väite: hyvinvointiyhteiskunta on kadonnut, kuihtunut. Joskus sitä muka oli enemmän. Milloinkohan niin pääsi tapahtumaan? 

    Salusjärvi perustelee näkemystään syrjäytyneiden määrällä. Ja sillä että ”työelämä koostuu suoritteista ja tuntuu vain kovenevan. Epätyyppilliset ja pätkätyösuhteet ovat yleistyneet, alustataloudessa jokainen on enemmän tai vähemmän itsensä työllistäjä. Idylli vakituisesta vakaasta työpaikasta työsuhde-etuineen on totta harvemmille kuin ennen.”

     Etteikö muka ennenkin työ koostunut suoritteista? Etteikö muka ennen satamassa työskentelevän ahtaajan työsuhde kestänyt vain päivän kerrallaan, koska se piti uusia joka aamu uudestaan? Etteikö muka ennen työläisiä pystynyt irtisanomaan milloin tahansa sen enempiä korvauksia maksamatta? Ettäkö kuusipäiväinen työviikko ja kymmentuntinen työpäivä olivat mukavampia kuin nykyiset lyhyet työviikot ja pitkien lomien työvuodet? Ettäkö oli turvallisempaa kun ei ollut työeläkkeitä eikä kelakorvauksia? Ettäkö...

    Koska Salusjärvi ei muista eilisen taakse tai ei halua muistaa, maailma näyttää hemmetin pahalta paikalta. Ja se, markkinatalous, on kaiken pahan alku! Vaikka, niin kuin Ruurik Holm totesi: Markkinatalous vapauttaa yksilön, koska se ei vangitse kollektiivin käskyvaltaan, ajatusten ja ideoiden pakkopaitaan. 

    Esimerkiksi eilen keskiviikkona verottaja kertoi, että suomalaiset yritykset ovat maksaneet viime vuonna veroja enemmän kuin koskaan. Siihen yhteiseen kassaan, josta Salusjärvi voi jakaa rahaa sinne sun tänne.

    Ai että työelämä on kovaa?

    Pari päivää sitten muuan etätyötä tekevä kertoi Ylen uutisissa, että hänellä on muitakin vastuita kuin tehdä työtä työnantajalle. Siksi etätyö on hyvä juttu: hän pystyy päivän mittaan "taukojen" aikana hoitamaan lapsiaan ja muita asioitaan. Tuntuu ihanalta järjestelyltä: työnantaja maksaa myös lastenhoidon yms. palkansaajan "henkilökohtaiset" vastuut, joita työntekijä päivän mittaan hoitelee työn lomassa.


Kyösti Salovaara, 2023.



Mutta en kenties huomaa oleellista.

   Ja miksi huomaisin, koska olen yksi niistä tylsimyksistä, jotka kuuntelevat Yle Suomen musiikkiohjelmia.

    Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Mari Koppisen mielestä (5.11) Elämän biisi -ohjelmassa oli vieraina viisi tylsimystä: ”Suomi tulee saamaan johtajakseen ennalta-arvattavan tylsimyksen, mikäli joku näistä herroista satuttaisiin valitsemaan presidentiksi.”

   Koppisen mielestä tylsää musiikkia kuuntelevat ihmiset ovat tylsämielisiä: ”Mutta minkäs teet, kun ehdokkaat olivat valinneet enimmäkseen keskitien musiikkia, Radio Suomen soittolistoille sopivaa.”

    ”Tai sitten syy on se, mitä eniten pelkään: että studiossa istui viisi tavattoman tylsää ihmistä”, Koppinen jatkoi.

    Koppisen mielestä mielenkiintoiset ja terävät ihmiset kuuntelevat musiikkia, joka on korkeintaan 3 kuukauden ikäistä. Vain uusi on radikaalia Hesarin kulttuuritoimituksen mielestä. Vanha, menneisyyttään muistava ja esittelevä on tylsää, tylsimysten kulttuuria.

    Mutta jos ollaan objektiivisen aikuisia eikä omaa napanöyhtää tonkivia lapsia, niin Ylen musiikkitarjonta - sekä kevyessä että painavassa musiikissa - ylettää pitkälle menneisyyteen. Iskelmiä ja viihdemusiikkia soitetaan noin 100 vuoden kaarelta, klassista tietysti kauempaa. Ei kai paljon monipuolisempaa musiikkia ole olemassakaan kuin mitä Yle lähettää.

    Onko se tylsää?

    Vai onko Hesarin kulttuuritoimittajalla niin lyhyt muisti ettei se tunnista eilistä, toissaviikkoisesta puhumattakaan.



  Maailma jakautuu ahneisiin ja uupuneisiin, kirjoitti Helsingin Sanomat pääkirjoituksessaan (4.11) - ja jatkoi näin pahan olon journalismiaan.

    Hesari viittasi kyselytutkimuksiin, joissa länsimaissa ihmiset valittavat huonoa oloaan, niin Suomessa kuin muualla. ”Kansainvälisessä vertailussa optimistit löytyvät kehittyvistä talouksista, pessimistit vanhoista vauraista maista”, Hesari kertoi. ”Singaporessa, Indonesiassa ja Intiassa yli 75 prosenttia ihmisistä katsoo maan olevan matkalla oikeaan suuntaan, kun taas Euroopan maissa vähintään 60 prosenttia pitää maansa suuntaa huonona. Pessimistien kärkijoukkoon kuuluvat ruotsalaiset, joista peräti 79 prosenttia arvioi maansa olevan matkalla väärään suuntaan.”

   En tiedä kuinka paljon kyselytutkimuksiin kannattaa perustaa, mutta jos jotakin perustaa, niin on syytä huolestua: Ovatko hyvinvointivaltioiden ihmiset todellakin kyllästyneet hyvinvointiinsa ja sen tuomiin vapauksiin?

    Hesari näyttää olevan Salusjärven linjalla: markkinatalouden tuottama yksilöiden vapaus on huono juttu. Hieman piruillen tekee mieli kritisoida Hesarin pääkirjoittajan laatusanojen valintaa. Onko paremman tulevaisuuden toivominen todellakin ”ahneutta”? 

    Jos Hesari on oikeassa siinä, että yhä useammat suomalaiset pyrkivät vähentämään työntekoa ja kulutusta, niin ei tarvitse piruilla, koska sillä tiellä piru perii hyvinvointivaltio Suomen aivan varmasti.



Oliko joskus siis paremmin?

     Kun Francis Fukuyama kirjoitti ”historian lopusta” (1992), hän ei väittänyt että liberaali yhteiskuntamuoto on väistämättä ja lopullisesti voittanut. Että se säilyy itsestään, ilman jatkuvaa puolustamista.

    Fukuyama kysyi: Jospa maailma ikään kuin täyttyy liberaalisista demokratioista eikä jäljellä ole enää hirmuvaltiaita eikä sortoa joita vastaan voisi taistella – mitä sitten tapahtuu? 

    "Kokemus näyttää osoittavan”, Fukuyama sanoi, ”että elleivät ihmiset voi taistella oikean asian puolesta, koska tuo oikea asia sai voiton jo aikaisemman sukupolven aikana, he ryhtyvät taisteluun oikeata asiaa vastaan. He ryhtyvät taisteluun taistelun itsensä takia.”

    Fukuyaman mielestä ihmiset ryhtyvät ”taisteluun jonkinmoisen ikävystymisen ajamina: he eivät nimittäin pysty kuvittelemaan elämää ilman taistelua. Ja jos suurimmassa osassa heidän maailmaansa vallitsee rauhallinen ja vauras liberaalinen demokratia, he ryhtyvät taisteluun tuota rauhaa ja vaurautta ja siis demokratiaa vastaan.”

    Ryhtyvät kaikkeen kyllästyneinä taistelemaan rauhaa ja vaurautta vastaan!



Hieman ilkeästi kysyn, että tälläkö tiellä Aleksis Salusjärvi, Mari Koppinen ja Hesarin pääkirjoittaja(t) talsivat mieli mustana ja vaurasta Suomea inhoten.

     ”Tuntuu siltä, että monen henkilökohtaista mielenmaisemaa hallitsee kaksi ajatusta: minä olen universumin keskipiste, ja asiani ovat huonosti”, sanoi Kari Enqvist.

    On tietysti aikamoinen uutinen, jos Helsingin Sanomat vastustaa markkinataloutta. Semminkin kun lehden pääkirjoitukset ovat lehden julkituoma kanta asioiden tolaan.

    Toisinaan siltä kuulostaa. 

    

 

Kyösti Salovaara, 2023.

torstai 19. maaliskuuta 2020

Jurassic Park


[arkipäiväisen logiikan sirpaleita]


Kyösti Salovaara, 2020.
El Torcal de Antequera.



Myös näinä aikoina puhutaan paljon.
    Onko kaikki puhe tarpeellista vai tarvitaanko lisää?
    Kun aukaisee silmänsä, ne ovat auki.
    Vakavista asioista puhutaan samoilla sanoilla kuin kevyistä. Miten sanojen paino tulisi mitata? Semanttista vaakaa ei ole vielä keksitty. Sitäkin mietin, että kannattaako sanojen kuormaa kasvattaa. Ehkä vaikeneminen on kultaa.
    ”Synkkinä aikoina / lauletaanko silloinkin”, kyseli Bertolt Brecht eräässä runossaan. Kyllä lauletaan: ”Silloinkin lauletaan synkistä ajoista.”


Viime perjantaina - se oli 13. päivä kuluvaa maaliskuuta – kävelin kaksi ja puoli tuntia yli kilometrin korkeudessa El Torcalin luonnonpuistossa Antequeran kaupungin likellä, noin 55 kilometriä Málagasta pohjoiseen.
    Ympärillä seisoivat mahtavat kivipatsaat, kuin taiteilijoiden muovailemat menneen ja kivettyneen elämän muistomerkit, sateiden, tuulien, lumen ja jään uurtamat luonnonveistokset.
    Eläimet ja kasvit pusertuivat 150 miljoona vuotta sitten kalkkikiveksi merenpohjaan. N. 55 miljoonaan vuotta sitten merenpohjaan pusertuneista eläimistä ja kasveista nousi nykyinen El Torcal, korkealle ulottuva vuorimaa hanhikorppikotkien ja mustaleppälintujen paratiisiksi, liskojen juostavaksi ja ihmisen hypeltäväksi kiveltä toiselle luontopolkua edetessä. Siellä täällä on kivipatsaiden väliin jääviä laaksoja ja vehmaita aukeita, joissa mehiläisten ja kimalaisten loputon hyrinä täyttää kevätilman.
    El Torcalissa kävely ja kiipeily tuo mieleen viime kesäisen kokemuksen hellepäivän aamusta Pyhätunturin Aittakurussa, missä yöllä jäähtyneet kivimassat hohkasivat kylmää kuin jääkaapin oven olisi aukaissut. Torcalissa kivet ovat vielä keskipäivällä viileitä ja tukea ottaessa melkein kostealta tuntuvia.
    Tämä on eräänlainen ”Jurassic Park”, liitukauden muistomonumentti, mutta ei kuitenkaan ihmisen kokeiluista syntynyt, niin kuin oli Michael Crichtonin Jurassic Park. Täällä eläimet ja kasvit ovat aitoja, luonnon luomia eivät ihmisen kloonaamia.
    Hiki valuu kylmien kivien välistä puikahtessa.


Jaakko Salovaara, 2020.


Viisisataakaksikymmentäkahdeksan vuotta sitten Kristoffer Kolumbus ylitti Atlantin.
    Siitä alkoi globalisoituminen aika, maapalloistuminen.
    Monien mielestä varsinainen globalisaatio alkoi vasta Neuvostoliiton romahdettua 29 vuotta sitten. Silloin markkinatalous selätti totalitaarisen sosialismin ja osoitti, että kansainvälinen työnjako voidaan viedä todella pitkälle. Mutta ehkäpä varsinainen globaalisaatio alkoi 1800-luvulla, kun höyrykoneiden ja kehruujennyjen teollisuus ryhtyi muokkaaman länsimaisia yhteiskuntia.
    Niihin aikoihin Karl Marx ajatteli ihmisen vapautumista jotenkin niin, että ihanneyhteiskunnassa jokainen saa tarpeidensa mukaan ja jokaiselta edellytetään kykyjensä mukaista työpanosta. Globaalissa maailmassa tämä on toteutunut aika pitkälle; varsinkin pohjoismaisessa yhteiskuntamallissa Marxin "utopiaa" eletään jopa arkipäiväisesti.
    Monet globalisaation kriitikot ovat toista mieltä. Heidän mielestään tarvittaisiin rajoja lisää, paikallisia puskureita pahan päivän varalle, enemmän nationalismia ja vähemmän yhteistä maapalloa. Se saattaisi jopa säästää luonnonvaroja.
    Kun Saska Saarikoski toisti esseessään viime sunnuntain Helsingin Sanomissa globalisaation kritiikkiä – tietenkin globaalin koronaviruksen ”innoittamana” – toimitus otsikoi Saarikosken kirjoituksen paljon puhuvasti: Pysähdys - Koronavirus voi osoittautua historialliseksi käännekohdaksi, joka pakottaa globalisaation peruutusvaihteelle. Olemme suurten muutosten edessä, kirjoittaa esseessään Saska Saarikoski.
    ”Hyväkin asia voi joskus mennä liian pitkälle”, Saarikoski aloitti juttunsa. ”Niin on käynyt globalisaatiolle.”
    Onko niin käynyt? Ja jos on, niin kenen näkökulmasta asiaa katsotaan?
    Globalisaation kritiikki on siinä mielessä outo ilmiö, että se yhdistää kummallisella kierteellä vasemmistolaisia kapitalismin ja markkinatalouden vastustustajia kiivaisiin nationalisteihin ja etnistä puhtautta vaativiin liikkeisiin.
    Saarikoski ei tietenkään fiksuna kirjoittajana kiistänyt globalisaation hyviä puolia. Vuoden 1991 jälkeen peräti 1,1 mrd ihmistä on nostettu maapalloistumisen, kehittyneen tyonjaon ansiosta köyhyydestä. Ja vaikka perinteisissä länsimaissa keskiluokan vaurastuminen onkin hidastunut, jopa seisahtunut, esimerkiksi Kiinaan on syntynyt kokonainen uusi vauras keskiluokka, jolla on varaa kuluttaa ja matkustaa. Ja muita on tulossa...
    Saarikoski lainaa kriitikoita, joiden mielestä globalisaatio alkaa syödä omaa häntäänsä. Todellako? Kun El Torcalin kivikossa juoksevalta liskolta katkeaa häntä, se kasvattaa uuden. Eikö markkinatalous toimi samalla tavalla?
    Monet globalisaation kriitikot ovat amerikkalaisia, hieman vasemmistolaisia talousmiehiä. Mikä heitä kismittää? Sekö että vauraus todella jakautuu nyt tasaisemmin ympäri maailmaa eikä vain Yhdysvaltoihin.
    Sen joka epäilee globalisaation hyvää tuottavaa kehitystä, kannattaa lukea Hans Roslingin teos Faktojen maailma. Kirjan luettuaan suhtautuu aika kriittisesti globalisaation kriitikoihin – ainakin jos tuntee omakseen koko maailman eikä vain pientä porukkaa oman tonttinsa vieressä.


Jaakko Salovaara, 2020.


El Torcalin kivimaa on 150 miljoonan ikäistä. Karstimaan eroosio on väkevä taiteilija.
    Kuinka vakuuttavasti ja suurella äänellä voimme puhua 528 vuoden ikäisestä tai vain 29 vuoden ikäisestä globalisaatiosta ja sen pysyvistä ”totuuksista”?
    Ranskalaisnorjalainen matemaatikko Ivar Ekeland totesi kirjassassaan Ennakoimattoman matematiikka (Suom. Klaus ja Helka Vala. Art House, 1989.), että matematiikka ei pysty ilmaisemaan ajan todellista luonnetta. Tietyssä mielessä ”nykyhetkeä ei voi johtaa menneisyydestä eikä tulevaisuudesta ja jokainen hetki luo jotakin uutta”.
    Jokaisena hetkenä osa elämästämme on toistuvaa, osa täysin uutta eikä ole matemaattista kaavaa jolla aidossa tilanteessa pystyisi päättelemään kumpaa juuri nyt elämme. Vasta jälkeenpäin historiantutkimus paljastaa mikä oli toistunut, mikä oli täysin uutta.
    Kukaan ei tiedä tämän torstaipäivän perusteella, millainen on tasa-arvon päivä 19.3.2021 tai 19.3.2031 tai… saati sitten sitä kenen kannalta tasa-arvo lisääntyy ja kenen ei.
    Humanisteilla on ”paha tapa” käyttää luonnontieteellistä terminologiaa huolettomasti yhteyksistään irrotettuna.
    Näin tekee myös Saska Saarikoski esseessään puhuessaan kaaosteoriasta. ”Maailmasta on tullut kaoottinen järjestelmä”, Saarikoksi väittää. ”Kaaosteoria todistaa, että sellainen järjestelmä on altis pienillekin häiriöille.”
    Onko maailma muka kaaostilassa? Päinvastoin, kuten itse saatoin kokea tällä viikolla, esimerkiksi Espanjassa (tietysti poikkeuksellisesti) vallitsee poliisivaltion kuri, siellä ei tapahdu mitään sattumalta, yllättäen. Sama koskee Ranskaa, Italiaa, Kiinaa ja vähitellen myös Suomea. Tuskin koskaan, eikä ainakaan miesmuistiin, yhteiskunnissa ole eletty arkipäivää näin staattisesti, järjestäytyneesti, kurinalaisesti.
    ”Katastrofiteoria ei itse asiassa ennusta yhtään mitään”, sanoo Ekeland, ”ei katastrofeja eikä muutakaan.” Päinvastoin, jokin aika sitten muodissa ollut kaaosteoria (katastrofiteoria) yrittää kuvata yhden stabiilin tilan katoamisen hetkeä sen korvautuessa toisella. Niinpä katastrofiteorian tutkimuskohteita ja esimerkkejä ovat olleet pörssikurssien hetkelliset, ennakoimattomat muutokset, biljardipallon arvaamaton liike ja säätilan äkillinen muutos. Kysymys ei ollut kaaoksen kuvauksesta, vaan siitä että kun muuttujia on liian paljon, niiden vaikutusta toisiinsa ei osata laskea ja siksi muutos on ikään kuin kaaosta. Stabiili pysyy kuitenkin stabiilina vaikka vähän erilaisena. Biljardipeli ei muutu kaaokseksi pallon osuessa toiseen, vaikkei edes matemaatikko osaa laskea mihin pallo menee törmäyksen jälkeen. Säätila ei ole muutoksen jälkeen sen enempää kaaoksessa kuin ennen muutosta. Pörssit jatkavat elämäänsä, vaikka kurssit yllättäen nousivat tai laskivat aamun kuluessa.
    Niinpä Ekeland harmittelikin sitä, että humanistit ryhtyivät kaaosteorian innoittamana soveltamaan matematiikkaa siihen mihin se ei sopinut. ”Tällä teorialla oli huikea menestys ja se herätti huomiota myös matematiikan saavutuksia normaalisti vierastavissa piireissä”, Ekeland kirjoitti vuonna 1984. ”On kuitenkin vaikea välttää sitä ajatusta, että tämä kiinnostus jo alusta alkaen osittain johtui sanojen magiikan synnyttämästä väärinkäsityksestä… Tällä houkutuksella on ollut kuitenkin paljon uhreja erityisesti pyrittäessä soveltamaan katastrofiteoriaa humanistisiin tieteisiin.”
    Kuinka moni uskoo ja toivoo, että globalisaation haittapuolien kitkemiseen tarvitaan paluu poliisivaltioiden ja autoritaarisen hallinnon aikakausiin?


Kyösti Salovaara, 2020.


Hanhikorppikotka liitelee kalkkikivipatsaiden yläpuolella El Torcalissa. Mustaleppälintu seurailee ihmistä, se äännähtelee kiinnostuneena ja lehahtaa karkuun kun kulkija yrittää ottaa siitä valokuvan.
    Jalat astuvat 150 miljoonaa vuotta vanhalle merenpohjalle yli kilometrin korkeudessa. Mehiläisten ja kimalaisten pörinä täyttää ilmatilan.
    Mittakaavan suuruutta on vaikea verrata sen pieniin yksityiskohtiin.
Liitukausi kesti noin 50 miljoonaa vuotta. Jurassic Parkissa oli elämän vilinää. Globalisaation aikaa on vietetty korkeintaan 528 vuotta tai kenties vain 29 vuotta.
    Vain hupsu piirtää liitutaululle ehdottomia totuuksia ihmisten ja yhteiskuntien tulevaisuudesta. Kyllä synkkinäkin aikoina lauletaan, tosin synkkiä lauluja.
    Kosketan miljoonien vuosien ikäistä kiveä; yritän tuntea sen viileässä pinnassa eletyt elämät, kadonneet äänet ja uhkakuvien loputtoman kirjon. Lopulta jäljelle jää kiven uurteinen pinta eikä lopulta sitäkään.


Kyösti Salovaara, 2020.