[tuulten
viemää]
Kyösti Salovaara, 2017. Giorgio de Chiricon (1888-1978) tauluja CaixaForumissa Barcelonassa. Surrealismin ja metafyysikan klassismi: Poikkeus ja sääntö? |
Graham
Greene sanoi, että ”romaanin kirjoittaminen on hiukan kuin
panisi viestin pulloon ja heittäisi sen mereen – arvaamattomat
ystävät ja vihamiehet löytävät sen.”
Jos
ajattelee merta ajan vertauskuvana, Greene tulee
määritelleeksi klassikon syntymisen. Vain ne viestit, ne pullot,
jotka löydetään aikojen kuluttua ansaitsevat arvomerkinnän
”mestariteos”, klassikko.
Tässä toisessa
ajassa olemme aikaisemmin kirjoitettujen kirjojen, aikaisemmin
maalattujen taideteosten, aikaisemmin sävellettyjen
musiikkikappaleiden arvaamattomia ystäviä ja vihamiehiä. Tiedämme
että pullon viesti on tullut perille, mutta epäröimme ottaa sitä
vastaan. Miksi pitäisi lukea jokin vanha romaani, kuunnella vanhaa
musiikkia tai katsella taulua, joka maalattiin 350 vuotta sitten?
Klassikot
kertovat ajasta jota ei enää ole. Vai kertovatko ne enemmän omasta ajastamme ja meistä itsestämme, koska luemme niitä, katsomme niitä, kuuntelemme
niitä?
Maxwell
Perkinsistä kertova elokuva Genius (2016) alkaa noin
vuonna 1929 kirjoja kustantavan Scribner’sin konttorilla.
Max
Perkins – jonka maineen mm. Ernest Hemingwayn ja F. Scott
Fitzgeraldin löytäjänä ja taitavana kustannustoimittajana
katsoja tietää – istuu työpöytänsä ääressä. Toinen
kustannustoimittaja tulee Perkinsin työhuoneeseen ja pudottaa paksun
käsikirjoitusnipun pöydälle. Lukisitko tämän, tulokas kysyy.
Kaipa se on ainakin kirjoitettu kakkosrivivälillä, Perkins huokaa.
No, ei niin onnekasta, toinen vastaa.
”Hyväkin?”
Perkins kysyy.
”Hyvä?
Ei. Mutta se on ainutlaatuinen.”
Tässä
vaiheessa katsoja arvaa, että pöydällä lepää Thomas Wolfen
”sekasotkuinen” romaanikäsikirjoitus, josta Perkinsin avulla
syntyy ”ainutlaatuinen” romaani Look Homeward, Angel.
Genius
kertoo Perkinsin ja Wolfen välisestä työ- ja ystävyyssuhteesta,
joka myöhemmin rikkoutui, koska Wolfen mielestä Perkins lyhensi
liikaa hänen ”mestarillisia” romaanejaan, teki niistä Perkinsin
eikä Wolfen näköisiä taideteoksia. Välirikon hetkellä Perkins
moittii Wolfea: ”Herra paratkoon sitä joka sinua rakastaa, Tom. Puheistasi ja miljoonista kauniista kirjoittamistasi sanoista huolimatta sinulla ei ole vähäisintäkään käsitystä siitä mitä tarkoittaa olla elossa. Katsoa toista ihmisen silmiin ja tuntea hänen tuskansa. Toivottavasti joskus opit tuntemaan. Ja ehkä sitten sanasi ovat yhtä arvokkaita kuin viisi Scottin kirjoittamaa.”
Pelkäsikö Perkins aiheellisesti?
”Wolfen
romaani Look Homeward, Angel kiihottaa tuottamatta vastaavaa
esteettistä tyydytystä”, Alex Matson kirjoitti 1947
teoksessaan Romaanitaide. Hänen mielestään Wolfe yritti
jäljitellä James Joycea, mutta epäonnistui. ”Lukija
tuntee jääneensä jotakin luvattua vaille. Se päättyy tyhjyyteen
ja jää ikään kuin roikkumaan ilmaan.”
Matson
ei (ehkä) vuonna 1947 tiennyt Perkinsin osuudesta romaanin
syntymiseen. Mutta vaikka monet amerikkalaiskirjailijat myöhemmin
pitivät Wolfea esikuvanaan, tämä ei kenties sittenkään kirjoittanut
mestariteoksia, joista olisi tullut klassikkoja. Suomeksi Wolfen romaaneja ei ole julkaistu.
Herman Melvillen (1819-1891) klassikko Moby Dick (1851) on mahtava kuin kaskelotti. Melville oli suosittu kirjailija, mutta kun hän kuoli vain kaksi paikallislehteä julkaisi kuolinuutisen. |
Alex
Matsonin tutkielma romaanin muodosta ja sen klassisuudesta on
kiehtova ja innostava, jos kohta arvoitukseksi jäävä opas romaanin
estetiikan ymmärtämiseen.
Matson
vertasi romaania tauluun. Koska taulun taidearvo on sen muodossa eikä
siinä mitä se esittää, saman täytyy koskea myös romaania.
Romaanillakin on muoto, jota sisältö ei sellaisenaan selitä.
Matsonin
mielestä jokainen romaani saa ansaitsemansa kohtalon, aika on
lahjomaton kriitikko ja vain aika erottelee jyvät akanoista. ”Itse
elämä hylkää romaanit, jotka eivät rakenteessaan noudata sen
rakennetapaa.” Kuulostaa mystiseltä vaatia, että romaanilla on
sama ”muoto” kuin elämällä, sillä miten me oikeastaan
osaisimme määritellä ”elämän muodon”?
Romaanilla,
jokaisella romaanilla on tietysti myös sisällys, ajatus. Tämä voi
houkutella arvottamaan romaaneja niiden ajatuksen pohjalta, mutta
tämä on Matsonin mielestä virhe. Ajatus ei selitä, kuinka hyvin
romaani säilyy aikojen yli, onko siitä klassikoksi. ”Vaikka
tajuammekin romaanin muodon ajatuksena, se on silti muoto. Ja siksi
ei senkään aatteellinen erittely auta ketään luomaan vastaavan
arvoista romaania.”
Matson
löysi itselleen tavan arvottaa romaanitaidetta. Innostavasta
johdatuksesta huolimatta Matsonin lukija jää ymmälle: mistä noita
muotoja oikein löytää?
Lukea
ja ymmärtää! Onko mahdollista lukea ymmärtämättä? Taulua voi
katsoa hetken tai tunnin, eikä sitä tarvitse ”ymmärtää”.
Riittää kun mielessään huomaa tunteen ailahduksen.
Espanjalainen
kirjailija Antonio
Muñoz Molina
sanoi El País -lehden artikkelissa muutama päivä sitten
(21.2.2020), että mestariteos on aina väärinymmärrystä. Koska
taideteos on säilynyt vuosien yli, meillä on taipumus olettaa, että
se väistämättä edustaa aikaansa ja on oman aikansa yhteenveto.
Kuitenkin omana aikanaan
teos on saattanut olla täysin ”näkymätön”, epäonnistunut,
syrjään jätetty poikkeustapaus.
Muñoz
Molina
kirjoitti klassikoista Madridissa meneillään olevan Rembrandtin
näyttelyn innoittamana.
Muñoz
Molinan mielestä on tyypillistä, että pidämme esimerkiksi Miguel
de
Cervantesin
Don
Quijotea
aikansa kuvana, vaikka tosiasiassa sillä on hyvin vähän tekemistä
tyypillisen 1600-luvun
alkupuolella
ilmestyneen romaanin kanssa. Eikä
kukaan, ei edes ehkä romaanin kirjoittajakaan, olisi
osannut
olla aikanaan ylpeä moisen romaanin kirjoittamisesta.
Mestariteos
on aina poikkeus, Muñoz
Molina
väittää. Se ei ole koskaan aikansa tavanmukaisuuden kuva. Ja
vaikka se kuuluu tiukasti omaan aikaansa, siinä on aina jotakin mikä
ei kuulu sinne ja juuri se tekee siitä klassikon. Vanheneva
Rembrandt, jonka taide oli jo aikalaisten hylkäämää, maalasi
tauluja, joiden tapa
ilmaista ihmisen
valo
on sellaista, jolla mekin katsomme maalauksia ja piirroksia.
Jokaisessa
aikakaudessa on
Muñoz Molinan
mielestä piirteitä, jotka tuntuvat anakronistisilta, mutta eivät
siksi, että edustaisivat menneisyyttä vaan siksi, että niissä on
jotakin tulevaisuudesta, jota ei vielä ole olemassakaan. Jokainen mestariteos on sekä aikaansa että epäaikaansa.
Matsonin
tavoin Muñoz
Molina
kuulostaa hieman mystiseltä, mutta hänen ajatuksensa pystyy
ymmärtämään paremmin kuin Matsonin vaatimuksen salaperäisen
muodon etsimisestä.
Antonio
Muñoz
Molinan
teesiä mestariteoksen osittaisesta ”sopimattomuudesta” aikaansa voi sitä
paitsi testata.
Akseli Gallén-Kallela somisti suomalaisen klassikon. WSOY, 1934. |
Muñoz
Molinan
artikkelin luettuaan tulee tietysti mieleen James Joycen Odysseus
ja Aleksis
Kiven
Seitsemän
veljestä
ja koko surrealistisen ja kubistisen maalaustaiteen kirjo. Sekä
Seitsemässä
veljeksessä
että
Odysseuksessa
oli kosolti kielen ja muodon ”kapinaa”, joka ei istunut
aikansa hyväksyttyihin standardeihin.
Molemmat romaanit kuvasivat
toki hetkeään, mutta rikkoivat myös sen
normeja tavalla, jonka ymmärtäminen on meille helpompaa
kuin aikalaisille - ja meille melkeinpä itsestään selvää.
Joycen
Odysseus rikkoi normeja monessa suunnassa, sekä kielessä että
moraalissa. Se runnoi kieltä, se porskutti häpeilemättä kuin
irstailija säädyllisissä
kammareissa provosoiden
sensuurin vaatimuksia, jopa niin että yksi romaanin
painoksista
tuhottiin kun se saapui laivalla Yhdysvaltoihin. Odysseusta
ei voitu latoa eikä painaa Englannissa, joten amerikkalainen
kirjakauppias Sylvia
Beach
kustansi sen Pariisissa. Se ilmestyi helmikuussa 1922, mutta vasta
vuonna 1936 julkaistiin ensimmäinen Englannissa ladottu laitos.
On
tietysti mielenkiintoista, että Alex Matson piti
Seitsemän
veljeksen
ja Odysseuksen
estetiikkaa melkeinpä yhteneväisinä. Niissä molemmissa on
elimellisen
totuudellisuuden
muoto – mitä se sitten tarkoittaakaan. "Ero Seitsemän veljeksen ja Joycen romaanin välillä johtuu aiheesta ja muuttuneesta maailmankuvasta; niiden estetiikka on sama."
Klassikot
ovat oman aikansa tuotteita, joissa on väistämättä
hiven
aikaansa kuulumatonta, tippa poikkeavuutta. Nykyhetkestä
käsin on joskus vaikea huomata, mitä tuo ”poikkeavuus” on
ollut, koska siitä on ajan myötä tullut normaalia. Niinpä on
vaikea ymmärtää, miksi impressionistista taidetta pilkattiin ja
hyljeksittiin 1800-luvulla ennen kuin siitä tuli uusi hyväksytty ja
ihailtu tapa kuvata todellisuutta.
Miten ihmeessä impressionistinen maalaus
voi saada katsojansa raivostumaan tai suuttumaan?
Sylvia Beach ja James Joyce. Odysseuksen yhdistämät: kustantaja ja kirjailija. |
Jean-Paul
Sartre
väitti, että surrealistiset
runoilijat pyrkivät runoillaan kieltämään kirjallisuuden. Sartren
mielestä vuoden
1918 jälkeen kirjailijat kirjoittivat hävittääkseen
kirjallisuuden: ”Kirjalliset traditiot
tuhotaan, sanoja käytetään tuhlaillen, ne heitetään toinen
toistaan vastaan, että ne räjähtäisivät.”
Kieli,
moraali, kuva ja
harmonia särjettiin modernismissa, olipa kyse kirjallisuudesta,
maalaustaiteesta tai musiikista. Luotiin taidetta joka kielsi
itsensä, perinteensä, hyvät tavat. Ja ironisesti syntyi uutta
taidetta ja muotoa, josta tuli uusi normaali, uusi standardi, uusi klassismi.
Niinpä
tekee mieli kysyä, miten nykyään voisi
luoda
taideteoksen, jossa on sellaista
mikä ei mahdu aikamme muodon tai moraalin standardiin. Olematta
ylimielinen, tekee mieli vastata, että ei sellaisia taideteoksia
enää kukaan pysty luomaan. Ei pysty, koska kaikki on jo särjetty
moneen kertaan. Ei ole olemassa
mitään monoliittista moraalia, ei ole olemassa säädyllistä
kieltä jonka voisi repiä palasiksi, ei sointuja joita ei olisi
rikottu jo satoja kertoja.
Tänään
oikeuteen ei viedä säädyttömästä kielenkäytöstä; James Joyce
turhautuisi vuonna 2020 tajutessaan ettei hän pysty kirjoittamaan
säädytöntä romaania eikä rikkomaan sovinnaisia lauserakenteita.
Mutta
voisiko joku todella taaksepäin katsova taideteos, armottoman
konservatiivinen tai uskonnollinen romaani
rikkoa liberaalin hyväksymisen hyrinän? Uskaltaako joku taiteilija
asettaa tämän mainion liberaalin elämämme sillä tavalla
kyseenalaiseksi, että pystyy kuvaamaan sen sisältä jotakin sopimatonta ja
samalla
sellaista mikä vasta tulevaisuudessa ymmärretään? Enkä tarkoita
markkinatalouden tai
teknologian kieltämistä, koska ne
on kirjallisuudessa kielletty ja kiistetty
moneen
kertaan pitkin
matkaa. Onpa esimerkiksi
sanottu,
että James
Fenimore Cooperin
(1789-1851)
Nahkasukka-romaaneissa
Pohjois-Amerikan yhteiskunta kiellettiin ennen kuin sitä oikeastaan
oli olemassakaan; Cooper kritisoi modernia
yhteiskuntaa, joka olisi vasta tulossa eikä ollut
lainkaan hänen ympärillään olemassa.
Toinen
mahdollisuus – kai todennäköisempi – on ettei mitään todella
uutta, vanhaa
särkevää
taidetta enää koskaan tulekaan. Se
mikä on särjettävissä, on jo palasina.
Kyösti Salovaara, 2017. Impressionismin ja maiseman hehku: Joaquín Sorollan (1863-1923) maalauksia hänen kotitaloonsa perustetussa museossa Madridissa. |
Hmm, moneen suuntaan ulottuu taas teksti...tuosta olen kyllä samaa mieltä että klassikot eivät kerro useinkaan kovin paljoa omasta ajastaan, enemmän meidän ajastamme. Olen huomannut että jos haluaa ajankuvaa niin aikakauden viihde on yleensä parempi kuin "vakava" kirjallisuus, ja unohdettu kirjallisuus kertoo paljon sellaista maailmasta mitä klassikot eivät...
VastaaPoistaJa olenhan ajoittain mainostanut niitä teoksia joita nimitän B-sarjan klassikoiksi, teoksia jotka nauttivat suhteellisen suurta arvostusta yksissä piireissä (esim. jonkun maan, mielellään sellaisen joka on tuottanut ihan A-sarjankin klassikoita) mutta ovat varsin tuntemattomia muualla, tai teoksia jotka ovat nauttineet klassikkoarvostusta mutta ovat liukuneet unohduksiin. Juuri koska ne usein rikkovat meidän aikamme vallitsevia käsityksiä ja sopivat niihin huonosti...
Kielen ja ilmaisun rakenteissa ei varmaan ole kovin paljoa rikottavaa taiteilijoilla, mutta kyllähän moraaliset rajat liikkuvat koko ajan, ja kuitenkin ovat olemassa, ja moni vanhempi arvostettu teos loukkaa nykyisiä sensibiliteettejä (ja varmaan jotkut uudemmatkin, jotka saattavat olla nykyisellään vain lähes näkymättömiä). Näistähän taitetaan peistä koko ajan.
Jos klassikoksi päätyvän romaanin muoto on sama kuin elämän muoto, niin silloin siinä on alku ja loppu ja niiden sisällä juonellisia tapahtumia, sellaisia joissa myös on alkuja ja loppuja. Eiköhän useimmat klassikot ole samoja kuin ns. hyvät lukuromaanit.
VastaaPoista"Se ei ole koskaan aikansa tavanmukaisuuden kuva. Ja vaikka se kuuluu tiukasti omaan aikaansa, siinä on aina jotakin mikä ei kuulu sinne ja juuri se tekee siitä klassikon."
Tämän ajan kokeellisissa romaaneissa saattaa olla pääosassa ajatussilppu, jota on koottu sieltä täältä (uutisia, mainoksia, ruokalistoja, twiittejä, juoruja pikkujulkkiksista) tarkoituksena osoittaa, että tätä tämä elämä on. Nämä tuskin kiinnostavat pitkään.
En usko siihen osaan Molinan määrittelyä, että kirjallisuuden klassikossa tarvitsee olla aina (joskus on) jotain, mitä ei vielä ole. Sen sijaan uskon, että samat vanhat teemat jatkavat klassikoissa: rakkaus, kuolema, ihmisen kasvu, yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus, vapauteen pyrkiminen...
Universaalisus on myös tärkeää teoksen säilymiselle, mestariteoksen sanoma tunnistetaan muuallakin ja muussakin ajassa kuin nyt, esim. Picasson Guernica ymmärretään kaikkialla, koksa ihmisillä on tietoa, muistoja tai pelkoja sodista.
PoistaJoo, viihde ja esim. dekkarit saattavat olla esimerkki kirjallisuudesta, johon Molinan hypoteesi ei päde. Tätä pitää miettiä. G. olet hyvin oikeassa että päästäkseen käsiksi jonkin ajan tuntoihoihin ja jopa faktoihin kannattaa lukea sitä mitä sanot B-klassikkojen kirjallisuudeksi ja siis myös viihdettä. Viihde kertoo usein tarkasti ympäristöstään, koska se ei pyri klassisuuteen vaan lukijoiden "kalastamiseen". Se on sallittua.
VastaaPoistaMarjatta, Molinan hypoteesi maistuu ensi lukemalta kiehtovalta, koska enempi vähempi "matemaatikkona" tai "luonnontieteilijänä" etsin "kaavaa" jolla todellisuutta selitetään. Ehkä romaaneista sellaista ei löydy (eivät ole pelkistettävissä syy-seuraus muottiin), mutta kannattaa yrittää pyydystää vaikkei saalista tulisikaan.
Nuo luettelemasi teemat (rakkaus, kuolema...) esiintyvät myös yhtä voimakkaasti, usein voimakkaamminkin myös niissä unohdetuissa kirjoissa, joten se ei voi olla erottava tekijä unohdetun romaanin vs klassikon välillä. Eli mystinen tekijä X edelleen puuttuu selityksestä.
Joten: jatkan miettimistä!
Sattumakin vaikuttaa tässä. Joku löydetään/keksitään, joku yhtä hyvä jää ehkä unohduksiin. Riippuu olosuhteista, suosittelijoista ja aika paljon siitäkin, millä kielellä teos kirjoitetaan.
VastaaPoistaLähes kaikki kansainvälisiksi klassikoiksi päätyneet romaanit on kirjoitettu isoilla maailmankielillä.
Pikkukansoilla on sitten omia kansallisia klassikoitaan.
Ja onhan niinkin, että joskus kirjaa ei pidetä kummoisena omassa maassa, mutta se sopii jonkin muun maan ihmisten mentaliteettiin. Ajattelen tässä Arto Paasilinnan suosiota Ranskassa.
Ei ratkennut mystinen tekijä X vieläkään, mutta jospa lähestymme sitä, tai sitten sille ei ole selitystä. Jos olisi, niin se olisi jo ratkaistu.
Jos ihan vakavasti uskoisi tekijään X klassikon syntymisessä, niin miten sitä voisi tutkia - ja miksi sitä ei olisi jo löytynyt jos sellainen X on?
VastaaPoistaTehtävä on käytännössä mahdoton, joten se että X:ään ei löytynyt ei kaiketi tarkoita ettei sitä ole.
Nimittäin tähän arvoitukseen ei riitä että lukisi kaikki kirjat vaikkapa vuosilta 1920-30. Ei vaikka lukisi ne kuinka "hyvin" tahansa ja yrittäisi analysoida kaikin keinoin ja kaikissa suhteissa.
Lukemisen lisäksi - ja ehkä ennen kaikkea - pitäisi tutkia jokaisen sen jälkeen kirjojen "elämään" vakuttaneiden ihmisten ja instituutioiden valintatilanteet ja päätökset. Mistä joku lukija vuonna 1968 (esim.) sai päähänsä lukea kirjan vuodelta 1925. Sattumalta? Miten niin sattumalta, onko sattumia olemassa? Jonkun jutun luettuaan? Jos, niin miksi tuo juttu oli kirjoitettu? Mistä jutun kirjoittaja juuri nyt oli päätynyt aiheensa pariin? Vai lukiko kirjastonhoitajan suosituksesta? Jos, niin miksi kirjastonhoitaja suositteli? No, kun hänen serkkunsa työskenteli kustantamossa, joka suunnitteli kirjasta uutta painosta ja kehui sitä. Ok. miksi kustantamo aikoi julkaista kirjasta uuden? No koska elokuvaohjaaja Scrosese aikoi tehdä siitä filmin. Miksi? Mistä Scorsese oli saanut tiedon että kirjan voisi filmata? No, elokuvayhtiö oli ostanut vuonna 1925 oikeudet tuohon kirjaan ja arkistonhoitaja Smith oli heittämässä sopimusta uuniin, mutta pitkikin sen ja luki kirjan ja kertoi siitä johtaja Weinstenille, joka ei laiskuuttaa jaksanut lukea vaan pisti Scrosesen lukemaan eikä hänkään ehtinyt vaan pyysi vaimoaan lukemaan. Vaimo luki...
Joten... edellinen valintapäätöksien ketju on vain yksi miljoonasta ja kaikki miljoonat pitäisi tutkia päästääkseen tekijä X:n kannoille.
X:ää vastaan puhuu tietysti se, että oikeassa elämässä ei ole mitään objektiivista tapaa arvottaa erilaisia kirjoja universaalisti, ja koska ei ole, ei mitään yhtä kaavaa tai funktiotakaan olla, jolla selitettäisiin kaikkien klassikoiden "paremmuus" muuhun kirjallisuuteen verrattuna.
Luin vähän aikaa sitten George Eliotin romaanin Daniel Deronda. En ole käsittääkseni lukenut mitään muuta häneltä ikinä, niin että yhden kirjan varassa olen.
VastaaPoistaOn nyt kummiski niin, että kun olen lueksinut ihmisten mielipiteitä kirjasta, siitä on pidetty. Pahin este kirjan lukemiselle on ollut se, että se on melkein 1000-sivuinen.
Kirja on julkaistu 1860-luvulla, muistaakseni, suomennettu vasta nyt. Oletan että häntä verrataan lähinnä Jane Austeniin ja Bronten sisaruksiin. Minulla on semmoinen kuva että tämä aikamoinen nainen kirjailijaksi on kyllä vähän enemmän kuin "naisromaanin" kirjoittaja, vaikka näin sanoessani taatusti sohaisen muurahaispesään.
Ei tule mieleen nyt suoraan ketään muuta esimerkiksi 1900-luvulta, siis vähän myöhemmin, joka olisi niin perusteellisen tarkka ihmisten luonteen kuvaaja ja lisäksi aivan suvereenisti kiipeilee milloin minkäkinlaisen romaanihenkilön päässä.
Hänellä on kyllä asiaa. Tietysti pääasia on emansipaatio, mutta kyllä se laajenee aateromaaniksi, vaikka ei ajattelisikaan että emansipaatio vaatii aatetta. Suffragetteja oli jo ja Mary Shelleykin kirjoitti samaan aikaan.
Mutta minusta tämä on aika selvästi aateromaani. Siinä nimittäin propagoidaan juutalaisten oikeutta saada oma valtio. Jo tuolloin puhuttiin tietenkin Palestiinasta ellei sitä jo silloin kutsuttu nimellä Pyhä maa.
Tämä emansipaatio-aate (naisten ja juutalaisten vapauttaminen) ei ole tylsä. Eliott osaa käyttää kykyään kiivetä ihmisten päiden sisään ja operoida haluamallaan tavalla sieltä silltä tavalla, että lukija joutuu miettimään miksi ihmeessä tuokin tyyppi on noin toistaitoinen tai miksi sitä tai tätä offensiivia eivät säätyläiset suoralta kädeltä tuomitse, vaan pahantekijä ja moraalisesti alimittainen tyyppi pääsee päättämään miten perheille suvuille ja ennen kaikkea suvun naisille käy.
Nyt on seuraavaksi mielessäni löytää jostakin elämänkerta, jollain lailla säällisesti kirjoitettu, Benjamin Disraelista. Hänestähän Eliot ilman muuta kirjoittaa, vaikkei kirjan henkilöistä kellään ole Disralien elämänkulkua.
Noh, tunnun viehättyneeni nimenomaan siitä että aateromaani ei tässä päädy olemaan yksioikoista julistamista.
Olen aika lailla sitä mieltä, että jos Eliot katselee nykypäivän Israelin menoa, hän puistelisi päätään.
Mutta joo, romaanin menestymiseen tuskin on kaavaa. Eliot kyllä eli työllään, mikä kai on aina ollut vähän hankalaa. Ellei romaanikirjailija ole senttari niin Dickens, Shelley ja Dumas'it olivat.
Mielenkiintoista olisi tietysti tutkia millaiset aateromaanit ovat "hengissä" eli millaisia luetaan nyt, tänään. Emansipaatio kaikkineen, ei pelkästään feminismin näkökulmasta, selittää maailman muuttumista melkein enemmän kuin mikään muu pyrkimys. Vai selittääkö jopa kaiken?
PoistaKlassikoista/mestariromaaneista puhuttaessa: Löytyykö vanhoilta ajoilta paljonkin sellaisia aateromaaneja, jotka on unohdettu täysin sen takia ettei noilla aatteilla ole vastakakaikua myöhempinä aikoina? Tarkoitan että voiko/pitääkö "vääränlainen" aate tuhota mestariromaanin ja estää sitä tulemasta klassikoksi? Nykyään joskus tulee mieleen, että jos vaikka 1930-luvulla joku mestarikirjailija on käyttänyt sanaa "neeekeri" romaanissaan, niin moista teosta ei pidä lukea eikä varsinkaan kutsua suurenmoiseksi romaaniksi. Yhteiskunnallista sisäsiisteyttä vaadittaessa ollaan joskus aika pikkumaisia ja suhtaudutaan historiaan anakronistisesti.
Kyösti, tapanani on aina silloin tällöin tsekata eri kirjallisuuden lajeja juuri noin. Että jos olen lukenut Stendhalin Punaista ja mustaa joskus 13-14-vuotiaana, niin miltä se vaikuttaa nyt. Kirja käveli vastaan jossain divarissa (tunnun usein tekevän tilauksia), tartuin kirjaan ilahtuneena, mutta lukemisesta ei tullut mitään.
VastaaPoistaKirja oli nimittäin selvästi vanhentunutta suomea. On aivan selvä, että ei suomalaisilla kustantajilla ole varaa suomennuttaa uudestaan kirjoja, mutta tätä nyt ajattelin kyllä että pliis! Antaisitte edes yliopiston käännöskurssille, siis ranskanlukijoille, mahdollisuuden!
Stendhal kertoo ja esittää velvollisuuden ja nautinnon välinen ristiriidan (esimerkiksi) ja monimutkaiset ihmisten väliset suhteet eivät ole käsittääkseni muuttuneet lainkaan.
Tässäkin "romaanissa" on kysymys emansipaatiosta. Kun on kyse mieskirjailijasta, tässä näytetään ihmisten toimien julmuus ehkä vähän selvemmin kuin Eliotin romaanissa, mutta samalla tavalla: ihmisten päänsisäiset liikkeet on mahdollista näyttää.
Tulin ajatelleeksi että ehkä elokuvantekijät ovat hanakasti tarttuneet romantiikan aikaan sen takia, että se päänsisäisyys on koko ajan mukana. Harmillista on se, että näyttelijät eivät pysty päättämään pitääkö noudattaa skriptin ohjetta (heiluttaa nenäliinaansa nopeammin) vai yrittää ilmeillä että voita nyt tuo ratsastuskisa.
En ole osallistunut tuohon kisailuun Netflixin tai jonkun muun sarjoista. En luota näyttelijöiden kykyihin tarpeeksi.
Sen sijaan lukeminen on suuri nautinto. Luin viime vuonna suunnilleen näihin aikoihin Mark Twainin Huckleberry Finn-opuksen. Suomentaja oli Jarkko Laine. En ole varma siitä oliko syyni lopettaa lukeminen kesken lillukanvarsiin takertumista, mutta jostain syystä en voinut lukea mustien kieltä suomeksi Turun murteella. No, taitaa olla aika vaikeea keksiä suomeksi alistettua kansanosaa ja siitä johtuvia ilmaisuja, mutta se nyt ei vain napannut.
Saattaa johtua siitä, että olen tuntenut joitakin Amerikan etelävaltioiden ihmisiä. Tai ehkä se johtui peräti siitä, että en kertakaikkiaan ikinä oikein oppinut ymmärtämään heidän englantiaan!
Asia on harvinaisen selvä. Maa on rakennettu väkivallan päälle ja varaan. Sellainen tuskin on poistumassa ihmisten käytöksestä vähään aikaan - tai ei ikinä. Kuuluu myös puheesta, aivan varmasti, vaikka minä en sitä oikein tajuakaan.
Mutta emansipaatiota tarvitaan kaikenlaisten vääryyksien oikaisemiseksi. En muuten olekaan kysynyt keltään kirjailijalta että miten olisi aateromaanin kirjoittaminen.
Ehkä heitä kuitenkin on, Suomessakin. Mieleen tulee heti kaksi, Risto Isomäki ja Leena Krohn. Krohn on paljon parempi prosaisti, mutta Isomäki kulkee kiinnostavasti keksintöjen ja ideoiden maailmassa ja miettii miten ne vaikuttavat ihmisiin. Ympäristöasioista on kyse tietenkin.
Tuo mitä sanoin propagoimisesta olisi pitänyt panna sitaatteihin. Sitten vielä: on mahdollista että propaganda on ovelampaa nykyään, semmoista piilovaikuttamista. Johtunee siitä että medioiden lukemista opetetaan nykyisin vähän kaikkialla. Mutta sitten: ovatko ihmiset tyhmistyneet vai viisastuneet? Ja millä tavalla ihmiset ottavat fiktion nykyään vastaan?
Klassikotkin ikääntyvät ja suomennokset - kuinkakohan monta hyvää kirjaa pitäisi kääntää uudestaan paremman kielen saavuttamiseksi? Kuka maksaa? Ketä kiinnostaa? Kuka lukee?
PoistaItse huomaan, että monien klassikkojen sanatulva ei mene perille. Johtuuko siitä että kirjailijat kiertävät asioita kuin kissa kuumaa puuroa vai onko tässä itse degeneroitunut ja tottunut nopeatempoisempaan ja suorasukaisempaan proosaan. Paksuja jännäreitä kyllä jaksan lukea, hah.
Piilovaikuttamisesta alettiin kai puhua vakavasti 60-70-luvuilla. Silloin ajateltiin että yhtenäiskulttuurissa (mikä Suomikin oli) oli helppo (esim. porvarillisen) hegemonian sisällä johdatella ihmisiä ajattelemaan tietyllä tavalla. Nykyään kulttuurisia "heimoja" ja "lahkoja" ja ties mitä kuplia on paljon, rinnakkaisia ja sisäkkäisiä ja median väyliä lukemattomia, niin että en usko että piilovaikuttaminen nykyään on yhtä helppoa kuin esim. 1970-luvulla, siitäkään huolimatta että kuplien väki olisi "tyhmentynyt". Jos elää kuplassa, ei sinne ulopuolinen piilovaikuttaminen mitenkään osu.
Se on sitten toinen juttu että yhteiskunnissa erilaiset huhunkaltaiset viestit sujahtelevat nopeammin androidista toiseen kuin Hakulinen aikanaan ladulla.
Mitään yksittäistä tekijää X tuskin voidaan eristää ja tunnistaa...oma merkillisyytensä ovat juuri nuo hyppäykset kulttuurien välillä: miksi Paasilinna menee niin hyvin ulkomailla, erityisesti Ranskassa (on siis myös mm. Saksassa hyvin tunnettu). Tai vastaavasti nämä aiemmin mainitsemani paikalliset klassikot joita löytyy siis isoiltakin kielialueilta. Ranskassa Alain-Fournierin Le grand Meaulnes on klassikoiden terävintä kärkeä, mutta muualla maailmassa ei kovin helposti tulisi mainituksi, jos listattaisiin ranskalaisen kirjallisuuden tärkeimpiä teoksia, ja Venäjälläkin Pushkinin suosio tuntuu olevan suhteessa huomattavasti mittavampaa kuin muualla (vaikka toki muuallakin tunnetaan, mutta mainitaan joskus Tolstoin, Dostojevskin, Tsehovin, Gogolin, Turgenevin jne jälkeen) ja ilmeisesti joku Lermontovkin on selkeästi arvostetumpi kotimaassaan kuin muualla...miksi, noita voi pohtia.
VastaaPoistaVäärien ajatusten kirjoja taitaa olla paljonkin, osa huonompia ja osa parempia. Joku aika sitten tuli luettua aika paljon kommunistisen ajan kirjallisuutta, ja olihan siellä kiinnostaviakin kirjoja joukossa myös niissä yleisesti hyväksytyissä, ei vain samizdat-alamaailmassa, mutta aika aktiivisesti moni niistä kai halutaan unohtaa...tai lukemistani tuli mieleen myös Giovanni Papinin Gog, jota ihaili myös Jorge Luis Borges, mutta joka noin muuten siirtyi toisen maailmansodan jälkeen tiukasti marginaaliin, sen verran teoksessa kuitenkin on mukana fasismia...
Ja paikallisemmalla tasolla, kyllä mä keksin kymmeniä laadukkaita kirjoja joiden todennäköisyys ilmestyä suomeksi uusina painoksina on jotakuinkin nolla niiden aatteellisten kytkentöjen perusteella (osa on ilmestynyt aikoinaan suomennoksia, toisista ei), vaikka jossain muualla olisivatkin asemiaan säilyttäneet...
Kyösti, Greorius
VastaaPoistaTekijöitä on vaikka kuinka paljon sen puolesta ja sitä vastaan että ei suomennettaisi/kustannettaisi uudestaan. Nyt minua houkuttaa kysyä että mitä turkulaiset olivat mieltä turkulaisesta murteesta meriteeraamassa Mississippi-joen alavirtaa. Sen kirjan pääsanoma oli tolkuton rasismi, jota ilman ne valkoiset ihmiset eivät voineet olla päivääkään. Ja se oli raakaa.
Että siis turkulaisia olisi hyljeksitty? Kuitenkin se on Suomen kehto, kun sinne ilmestyi niin Hansa-kauppiaat kuin kristinuskokin! Toisaalta taas: Jarkko Laine tunsi oman murteensa parhaiten. Sitten on varmaan loputtoman keskustelun arvoinen asia että mitä oikeastaan murteet kuvaavat.
Se keskustelu taidettiin käydä 1950-luvulla Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta. Turkulaista taisi puhua se Hietanen, joka irvisteli sitä että Mnää ole ahvena, evoluutio-opista oli kyse.
Pitääkö nyt vain ajatella että romaanitaide tai kirjallisuus yleisemminkin yksinkertaisesti kuvastaa aikaansa. On peilikuva meistä.
Mutta silloinhan meidän pitäisi kyetä lukemaan ja tunnistamaan kaikki sosialistisen realismin klassikot. Eikä niitä kestä varmaan kukaan.
Minulla on hyllyssä Santeri Alkion teoksia ehkä kymmenen kappaletta. Se on voinut olla tarpeellinen poliitikko ja yhteiskunnallisesti uuttaluova tyyppi aikanaan. Mutta ei se minusta osaa kovin hyvin kirjoittaa fiktiota. Ei edes niinkin tärkeästä asiasta kuin ikuinen juoppous joka turmelee muuten kirkasotsaisen nuoruuden.
Ehkä tuo uudestaan suomentaminen ei siis onnistu. Mutta on tuo Huck Finn'kin suomennettu Jarkko Laineen jälkeen uudestaan. En muista kuka oli asialla.
Pitäisikö ehkä miettiä, onko rasismin kuvaaminen tarpeellista. Vai onko riittävää, että meillä on sitä vastaan toimiva lainsäädäntö? Onko sellaista muuten missään?
Miksi ihmiset ovat kuin kiihtyny paviaanilauma menossa tapaamaan toista laumaa loputtomasti pulisten? Ja sitten alkaa väkivalta ja hillitön pureskelu. Enshätään pitäisi saada aikaan täydellinen ydinasekielto ihmiskunnalle. Ai että on yritetty jo?
Viisaita mietteitä, Ripsa ja Gregorius!
VastaaPoistaTietenkään kaikkea ei voi suomentaa, eikä edes tarvitse suomentaa turuksi, mutta kyllähän se harmittaa kun vain todella pieni osa eri kulttuuriympäristöjen taidetta tuodaan suomalaisten tykö. Tietysti joku sanoo, että suomalaiset osaavat lukea eri kielillä alkuteoksia, mutta muitakin kieliä on kuin englanti - tiedoksi tämä.
Tuntuu todella oudolta kun esimerkiksi suositun Fred Vargasin (ranskalainen kirjailija) suomennoksen etulehdellä lukee että suomentaja on saanut tukea sielt tai täältä. Jos ei edes ranskalaisia tai italialaisia teoksia suommenneta ilman valtion (tms:n elimen) tukea, niin miten sitten muiden kielialueiden?
Toivottavasti kuitenkaan klassikoiden suomentamisessa ei keskitytä turun tai savon murteen toteutuksiin.