Mielipiteen monopoli

[yhdensuuntaisia sanomia]

Kyösti Salovaara, 6.2.2020.
Suomalainen maisema 1:
Talvea Pyhä-Luoston tien varrella.

Kapina.

    Loppujen lopuksi minä valitsen vapauden. Sillä vaikka oikeutta ei saataisikaan toteutetuksi, vapaus takaa ihmiselle vallan protestoida vääryyttä vastaan, se pelastaa kommunikaation…

    Olen syvästi kiintynyt vapauteen. Ja jokaiselle intellektuellille vapaus on lopulta yhtä kuin sananvapaus…

    Vapaus on sitä, että voin puolustaa omistani poikkeavia käsityksiä, vieläpä silloinkin, kun niitä esiintyy sellaisessa yhteiskunnassa tai maailmassa, jonka hyväksyn. Vapaus on sitä, että voin myöntää vastustajan olevan oikeassa.

    -Albert Camus: Kapinoiva ihminen. Sitaatti vuodelta 1945.

Koska kenelläkään ei ole täydellistä tietoa (ihmisten ja kansakuntien) todellisuudesta, ei kenenkään pitäisi tieteellisin perustein väittää tietävänsä, mikä mahdollisista teoista on ehdottomasti paras.

    -Yrjö Ahmavaara: Yhteiskuntakybernetiikka, 1976.

Otetaan kolme valokuvaa Suomesta, suunnilleen samalta ajalta.

    Onko niissä Suomen "talvinen" luonto kuvattu täydellisesti vai pelkästään sattumanvaraisesti?

    Voiko kuvista edes päätellä mistä ne ovat, mitä kertovat? Biologi, metsäntutkija ja esteetikko antavat erilaisia selityksiä näkemästään. Totuudesta ei kannata puhua, pikemminkin esimerkeistä.

    Erilaisuus peittää samanlaisuuden. Samanlaisuus piilottaa yksilöllisyyden. Sanoja valitessa pitää olla tarkkana. Se mitä ei sanota, kertoo joskus enemmän kuin sanottu.

Helsingin Sanomia ja Ilta-Sanomia julkaiseva mediayhtiö Sanoma osti Alma Medialta 13 maakunnissa ilmestyvää sanomalehteä. Tämän jälkeen perinteisen median omistus keskittyy noin kuudelle omistajalle, yhtenä niistä julkinen valta Ylen omistajana.

    Uutinen herätti hämmennystä, kriitiikkiä, pelkoa.

    Tarkoittaako tämä lehtikauppa sitä, että helsinkiläiset toimittajat päättävät mitä Porissa, Tampereella, Valkeakoskella ja monella muulla paikkakunnalla kirjoitetaan maailmasta ja sen menosta, siis maailmanmenosta?

    Oliko tämä viimeinen isku maakuntien Suomelle? Helsinki sai jo (on saamassa) oman sotensa; nytkö sitten myös maakuntien sivistys-, kulttuuri- ja yhteiskuntaelämä kirjoitetaan kehä kolmosen sisäpuolella? Onko tämä ”etelän median” lopullinen voitto ”toisin ajattelevasta” maakuntien Suomesta?

    On ja ei, kuuluu vastaus.

Kaupan jälkeen omistaja ja päätoimittajat ovat tyynnytelleet säikähtäneitä.

    Tarkoituksena ei ole tappaa paikallista journalismia, vaan parantaa sen asemia. Tarkoituksena ei ole pönkittää Helsingin Sanomien monopoliasemaan pyrkimistä vaan nostaa Aamulehden kaltaiset sanomalehdet Hesarin rinnalle. Tarkoituksena on taistella digitalisaation edetessä suomalaisten lukijoiden ja suomalaisen mainosrahan puolesta.

    Kaupan jälkeen Sanoman ja Helsingin Sanomien johto on toistanut, että tällä kaupalla lisätään (ei vähennetä) paikallisen journalismin monimuotoisuutta. Monet äänet saavat jatkossakin alustan.

    ”Menestyvän medialiiketoiminnan ytimessä ovat monimuotoiset sisällöt ja viestinten omat äänet”, vakuutti Hesarin päätoimittaja Kaius Niemi keskiviikkona lehdessään. ”Millainen hinta kansalaisyhteiskunnalle ja avoimelle demokratialle on sillä, jos ummistamme silmämme murrokselta. Vahvojen, laatuun perustuvien lehtien äänten heikkeneminen tai jopa katoaminen olisi kolkko näkymä tulevaisuuden Suomeen.”

    Mediakauppa näyttäytyy siis teknisluonteisena toimenpiteenä. Se ei toteuttajiensa mielestä vaikuta journalismiin mitään, ei ainakaan heikentävästi.

    Mutta mitä enemmän ryhdytään puhumaan moniäänisyyden lisääntymisestä, sitä epäilyttävämmältä se kuulostaa. Jokainen huippujalkapalloilua seuraava tietää, mitä tapahtuu, kun joukkueen omistaja ilmoittaa antavansa täyden tukensa valmentajalle, jonka johdossa huippujoukkue on pelannut pitkään huonosti. Yleensä tuon ilmoituksen jälkeen valmentaja saa potkut kahden viikon sisällä.

    Niinpä skeptikko kysyy nyt: mihin perustuu väite, että suuri lehtikauppa lisää moniäänisyyttä tai että se edes säilyttää nykyisten äänien kuulumisen ja esillepanon?

Kun ryhdyin kirjoittamaan vakituisesti kulttuurista, luonnosta ja yhteiskunnasta 1970-luvulla helsinkiläiseen Suomen Sosialidemokraattiin ja Kotkassa ilmestyvään Eteenpäin-lehteen, mediamaailma (jota ei silloin sanottu mediaksi vaan joukkotiedotukseksi) oli koko lailla toinen kuin tänään 13.2.2020.

    Tuohon aikaan Helsingin seudulla ilmestyi ainakin neljä varteenotettavaa sanomalehteä: Helsingin Sanomat, Kansan Uutiset, Uusi Suomi ja Demari. Jokaisessa maakuntakaupungissa ilmestyi vähintään kaksi lehteä, toinen edustaen porvarillista ääntä ja toinen työväenliikkeen ääntä. Sähköinen viestintä oli lujasti valtion hoidossa: sekä radiosta että telkkarista saattoi kuunnella/katsoa jopa kahta kanavaa.

    Mutta joukkotiedotus oli jo murroksessa. Kakkoslehtien kurimus syveni, sosialidemokraattiset maakuntalehdet (Eteenpäin-lehteä lukuunottamatta) kuihtuivat ja vähitellen kuolivat pois. Sittemmin myös pääkaupunkiseudun työväenlehdet surkastuivat ja muuttuivat viikkojulkaisuiksi tai jopa harvemmin ilmestyviksi poliittisiksi makasiineiksi, joissa on tuskin mitään journalistista sisältöä.

    Parhaimmillaan - 1970-luvulla ja 1980-luvun alussa – Suomen Sosialidemokraatin kulttuuriosastossa arvosteltiin suunnilleen yhtä monta kirjaa vuodessa kuin mahtavat resurssit omaavassa Helsingin Sanomissa. Tuohon aikaan kirjailija sai palautetta romaanilleen tai runokokoelmalleen kymmenistä lehdistä. Toisin kuin Pekka Tarkka muistelmissaan väittää, en usko että maakuntalehtien kriitikot jäljittelivät tai apinoivat Hesarin kirja- ja taidearvosteluja, sillä kukapa vakavasti kirjoittamiseen suhtautuva haluaisi olla samanlainen kuin joku toinen. Eivätkö kaikki kirjoittajat etsi omaa ääntään, toki joskus vain piipittäen Helsingin Sanomien mahtavien kriitikoiden jylinän takana?

    Jos vertaa tämän päivän tilannetta 1970-luvun tilanteeseen, voi huoleti väittää, että silloin joukkomediassa kuuluivat monet äänet kun taas nykyään ääniä on todella vähän. Olen ymmärtänyt, että nykyään jopa vakiintunut kirjailija saa olla onnellinen, jos hänen teoksensa arvostellaan edes yhdessä lehdessä. Tietysti kirjoista kirjoitetaan somessa paljon, monipuolisesti ja joskus (vaikka yllättävän harvoin) jopa kriittisesti, mutta se on toinen juttu, vaikka liittyykin tavallaan Sanoman ja Alman lehtikauppaan.

Kyösti Salovaara, 25.1.2020.
Suomalainen maisema 2:
Valkmusan kansallispuisto Pyhtäällä.

Mitä siis kannattaa pelätä jos pelätä kannattaa?

    Asian pihvi tai Hesarin kieltä käyttäen vegaaniburgeri ei ole mainosrahan haalimiskyvyssä eikä digilehden lukijamäärän kasvussa. Oleellista ei ole sekään kuka sanomalehtiä omistaa. Uskon että Sanoma on vähintään yhtä hyvä ja sivistynyt omistaja kuin Alma tai kuka tahansa. Nykyään puhutaan muutenkin liikaa omistajien vallasta ja sen vallan keskittymisestä. Eikö John Kenneth Galbraith jo 1960-luvun taitteessa ”todistanut”, että suuryrityksissä todellista valtaa käyttää yhä kasvava teknokraattien kerrostuma eikä vanhanaikaiset teollisuuspatruunat? Yrityksien tosiasiallisena tarkoituksena oli jo tuolloin vahvistaa ammattimaisen teknokraattiporukan asemaa samalla kun omistajalle tuotettiin rahaa.

    Suomi tuli jälkijunassa.Yhtyneiden Paperitehtaiden patruuna Juuso Walden tunsi Valkeakoskella vielä 1950-luvulla tehtaansa jokaisen työntekijän juoksupojasta paperi-insinööriin (varsinkin jos nämä pelasivat HAKA:ssa), mutta moinen eksotiikka on häipynyt vuosien varjoon.

    Pihvi eli vegaaniburgeri on moniäänisyyden (mahdollisessa) vähenemisessä. Ehkäpä sanomia kohta onkin yksi eikä monta. Entäpä jos Ylen ja Sanoman toimituksilla on muutaman vuoden päästä täydellinen mielipiteiden oligopoli? Kaksi ääntä eikä 160, niin kuin nyt sanotaan, kun Suomessa ilmestyy 160 tilattavaa sanomalehteä.

    Samalla kun Kaius Niemi vannottaa keskiviikon Helsingin Sanomissa moniäänisyyttä, hän myös kirjoittaa hieman kryptisesti: ”Vastedes lehdet kykenevät jakamaan keskenään merkittävän määrän digitaalisia toimituksellisia työkaluja, joilla pystytään tuottamaan artikkeleihin interaktiivisuutta ja entistä havainnollisempaa kerrontaa.”

    Niemi ei siis suorasanaisesti ennusta, että Sanoman lehtien kesken alettaisiin jakaa yhteistä sisältöä. Sanoman toimitusjohtaja sitä vastoin sanoo kiertelemättä, että lehtien kesken saavutetaan toimituksellista synergiaa jakamalla yhteisiä juttuja. Hän puhuu tosin suppeasti STT:n artikkeleista, mutta se lienee rauhoittelevaa vähättelyä.

    Yllättävän niukasti nyt onkin keskusteltu lehtikaupan jälkeisen journalismin sisällöllisestä tulevaisuudesta mainosrahan haalimisen ja digitalisoitumisen kehyksessä.

Tehdään nyt selväksi: en epäile vähääkään Helsingin Sanoman toimituksen laadukkuutta. Siellähän on Marko Junkkarin, Paavo Teittisen, Saska Saarikosken, Vesa Sirénin ja ties kuinka monen kulttuuri-, talous- ja ulkomaantoimittajan kaltaisia monipuolisia ja taitavia kirjoittajia, jotka kohtuullisen tasapuolisesti mutta omalla äänellään seuraavat maailmanmenoa.

    Mutta!

    Kuinka kauan menee ennen kuin huomataan järkeväksi julkaista Junkkarin tai Teittisen artikkelit myös Aamulehdessä ja Satakunnan kansassa, pienemmistä lehdistä puhumattakaan? Kannattaako Aamulehden enää lähettää toimittaja eduskunnan kuppilaan kuuntelemaan poliitikkojen jaarittelua, kun helsinkiläisiäkin toimittajia riittää paikalle vähemmällä vaivalla?

    Entä sitten nämä sovinnaiset kolumnistit, tyyliin Sixten Korkman ja Jari Tervo, joiden kirjoitusten hailakkaat, vaaleanpunaisenvihreät ajatukset tietää jo ennen kuin ensimmäistäkään sanaa on heidän näppäimistöstään esille ponnahtanut – eikö ole mediakonsernin kannalta järkevää levittää heidänkin sopuisan moralisoivaa viestiä maakuntien lehtiin? Pelkkää säästöä samalla kun ”oikeaa” ajatusta ujutetaan maakuntien miesten ja naisten sieluihin.

    Tässähän se on: se moniäänisyyden ongelma. Kuorossakin on monta laulajaa ja monta ääntä, mutta yleensä se esittää yhtä kappaletta kerrallaan. Mielipiteiden monopolisointi on vakava juttu sananvapaudelle.

    Jos kriittisesti arvioi Helsingin Sanomien kirjoittajajoukkoa, toimittajia ja avustajia, tajuaa kuinka yhdenmukaista ajatusmaailmaa lehti edustaa. Sama koskee tietysti myös Yleä.

    Hesariin kirjoittavista ei ole tällä hetkellä yhtään joka ilmentäisi selkeästi porvarillista maailmankatsomusta eikä varsinkaan yhtään populistia oikealta. Kommareista on jäljellä Yrjö Rautio, joka nykyään sopii hyvin tuohon haileaan vaaleanpunaisenvihreään porukkaan, joka suvaitsevasti pureskelee kaikenlaisilta toisinajattelijoilta ilmatilan pois mistään tinkimättä ja ketään säälimättä.

    Joo, todellakin. Hesarin ja Ylen journalismia pohtiessa tulee mieleen vain yksi toisinajattelija eli Jari Ehnrooth, joka silloin tällöin pakinoi Ylellä. Hän on ainoa, joka yrittää edes vähän älyllistää ja problematisoida yksilön ja yksilönvapauden suhdetta hyvinvointivaltion taipumukseen kollektivoida ihmisen elämä.

    Ironisesti laatumedialle on käymässä samalla tavalla kuin päähenkilöille käy kreikkalaisessa tragediassa: pyritään ahdingosta pois niillä ainoilla keinoilla, joiden välttäminen auttaisi päämäärän saavuttamisen. Kun laatumedia luottaa digitaaliseen suuren mittakaavan visioonsa kuin pässi sarviinsa, se päätyy väistämättä yksiäänisyyteen, mikä puolestaan ajaa kansalaiset someen keskustelemaan digiavaruudessa juuri sillä tavalla, jonka laatumedia haluaisi vahvuuksillaan välttää.

Tietenkin jokaisella lehdellä on tinkimätön oikeus linjaansa. Ja lukijalla on oikeus ottaa tai jättää.

    Mutta jos kirjoittamisen tarkoitus on sanoa kaikki asiat samalla tavalla kuin kollegatkin sanovat, missä on journalismin kunnianhimo?

    Jos minun pitäisi kirjoittaa kaikista asioista niin kuin Korkman ja Tervo, niin lopettaisin kirjoittamisen heti, sulkisin läppärini ja menisin tuonne Malmintorin laitaan bierhausiin ja kuuntelisin, kuinka tavalliset ihmiset puhuvat maailmasta moniäänisesti.

Kyösti Salovaara, 21.1.2020.
Suomalainen maisema 3:
Kaislikko -  Vanhakaupunki, Helsinki.