Katseita

[sielun peiliin]

Kyösti Salovaara, 2012.
"Tasavallan rakentaminen", 1952 -
osa Max Lingnerin 18 metristä muraalia
Detlev Rohwedder rakennuksen katutasossa Berliinissä.
DDR:n pääministeri muutatti Lingnerin alkuperäistä suunnitelmaa monta
kertaa; taiteilijan "ranskalainen" tyyli ei
sopinut nuoren sosialistisen valtion katseeseen.
Alkuaan rakennus oli Hermann Göringin ilmailuministeriön
käytössä 1930-luvulla.

Mitä näemme kun näemme?

    Näemmekö maailman ympärillämme? Vai katsommeko itseämme maailmassa? Vai molempia? Kun katsot maailmaa, katsooko se takaisin?

    ”Sinun silmiesi tähden / laulan laulun kauneimman”, tunnusti Olavi Virta Reino Helismaan sanoin Toivo Kärjen iskelmässä vuonna 1953. ”Sinun silmiesi tähden / taivaan tähdet tavoitan… Sinun silmiesi tähden / laulan ruusut kukkimaan / sinun silmiesi tähden / siirrän vuoret paikoiltaan.”

    Aika paljon luvattu.

    Helismaan laulussa silmät ovat enemmän kuin sielun peili. Ne ovat koko ihminen. Iskelmä olettaa, että kuuntelija tulkitsee vertauskuvia, huomaa kliseiden piilomerkitykset. Sen mitä ei suoraan sanota, sen kaikki ymmärtävät.

Vuoden ensimmäisessä Parnassossa julkaistiin Jukka Mustosen mielenkiintoinen essee venäläisen Maxim Gorkin (1868-1936) silmistä – tai paremminkin Gorkin tavasta käyttää silmiä ja katseita kirjoissaan.

    Esseen otsikko kuuluu karusti: Gorkin silmät. Sen alaotsikossa mennään pidemmälle, väitetään rohkeasti: ”Kukaan kirjailija ei ole kuvannut ihmisten silmiä ja katseita niin monipuolisesti kuin Maxim Gorki.”

    Eikö kukaan kirjailija ole kuvannut silmiä ja katseita yhtä innokkaasti ja monipuolisesti kuin Maxim Gorki? Onkohan Jukka Mustonen lukenut kaikkien kirjailijoiden kaikki teokset? Vai onko tämä toimittajan hypetystä, sillä Mustosen tekstissä ei kai väitetä, että Mustonen tietäisi kaiken kaikkien kirjailijoiden silmistä ja katseista. Monien katseista hän kuitenkin tietää, on lukenut monia.

    Mustonen ottaa esimerkkejä. ”Kihara parta ja taivaansinisten silmien lapsellinen hymy tekivät hänen kasvonsa miltei kauniiksi”, Gorki kirjoitti teoksessa Nuoruuteni yliopistot. ”Huomasin hyvin, että vaari tarkkaili minua viisailla, vihreillä silmillään ja pelkäsin häntä”, tunnustetaan Lapsuuteni-kirjassa ja Äiti-kirjassa sanotaan: ”Synkkäilmeinen mies, jonka pienet silmät katselivat sankkojen kulmakarvojen alta epäluuloisesti, ivallisesti hymyillen.”

    Mustosen esimerkeistä päätellen Gorki ei paisutellut silmien merkitystä; ehkä hänen realistinen tyylinsä oli tuommoista, vähän pidättelevää. Vuoria ei siirretty katseilla eikä ruusuja saatu kukkimaan.

    Mustosen esseessä katsotaan muutamaan muuhunkin kirjailijaan, mutta hän ei ole löytänyt amerikkalaisen Ross Macdonaldin dekkareita. Niissä silmiä ja katseita piisaa moneen esseeseen ja enempään.

Kyösti Salovaara, 2012.
Työläisopiskelijoiden tulevaisuudenkatseita.
Osa Walter Womackan kivimosaiikkimuraalia
 vuodelta 1964 lähellä
 Berliinin Alexanderplatzia ns. Opettajien talon seinässä.
Womacka oli DDR:n sosialistipuolueen jäsen.

Kuten olen aikaisemmin kertonut, kirjoitin vuonna 1978 laajan, 35 liuskaisen esseen Ross Macdonaldin (oik. Kenneth Millar 1915-1983) tuotannosta ja suhteesta mm. Raymond Chandlerin romaaneihin. Jutun oli tarkoitus ilmestyä Parnassossa. Tuomas Anhava odotti sitä mielenkiinnolla. Epäonnistuin tehtävässäni. Pettynyt Anhava palautti esseen paranneltavaksi. Niin tein, lyhensin tekstin rajusti ja selkeytin jutun rakennetta, mutta en lähettänyt sitä Parnassoon vaan Helsingin Sanomien sunnuntaitoimitukseen, jossa se sitten julkaistiin.

    Ross Macdonald kirjoitti 18 romaania yksityisetsivä Lew Archerista, joka teosten minäkertojana etsii vanhemmiltaan kadonneita lapsia ja lapsiltaan kadonneita vanhempia Kalifornian kimaltavassa tyhjyydessä. Ensimmäinen Archer-romaani Liikkuva maali ilmestyi 1949 ja viimeinen, Sininen syke vuonna 1976.

    Alkuperäisessä esseessäni – johon (virheineen) pääsee tämän sivun reunasta klikkaamalla – kirjoitin myös Ross Macdonaldin tavasta käyttää silmiä ja katseita tunteiden ja ihmisten sielun ja tavoitteiden kuvaamiseen. Lainasin mm. amerikkalaista Norman Kielliä, joka vuonna 1977 julkaisi Macdonaldin tuotannosta tutkielman ”The Very Private Eye of Ross Macdonald”.

    Kiell tarkasteli Macdonaldin romaaneja psykoanalyyttisellä silmällä. Hän pani merkille, että monissa, hyvin useissa, Macdonaldin tarinoissa versioidaan Oidipuksen tragediaa. Kiell huomautti, että vaikka Macdonald on tietoinen oidipuskompleksin mytologisesta ja psykoanalyyttisestä merkityksestä, hän loppujen lopuksi eksyy psykologiseen tiheikköönsä. Kiellin mielestä Macdonadin teokset paljastavat ratkaisemattoman oidipuskompleksin, lapsuuden kokemuksen fantasioiden aiheuttaman tuskan ja identiteetin etsimisen.

    Mutta ne silmät!

    Näin kirjoitin vuonna 1978:

Macdonald ei kykene kontrolloimaan 'silmäänsä'.

    Silmät ovat sielun peili: ”'Sielu, joka katseli minua hänen silmistään, muistutti liejuista vettä, jota pelot ja kuvitelmat alinomaa hämmentelivät.” ('Jäähyväiskatse'.)

    Macdonaldin ihmiset ovat silmänsä.

    Kiell on etsinyt 'Nukkuvasta kaunottaresta' silmiin liittyviä ilmaisuja. Silmät ovat surullisia, läpinäkymättömiä, tunnustelevia, selviä, luottavaisia, rohkeita, vilpittömiä, tarkkaavaisia, kokeneita, tunteellisia, paljaita, kiinnostuneita, vihaisia, masentuneita, herkkiä, hyökkääviä, etäisiä, hämmentyneitä, kiusattuja, pettyneitä, karttelevia, hienoja, pingottuneita, uupuneita, miettiväisiä, teräviä ja ymmärtämättömiä. Ja silmät arvioivat, sumentuvat, kirkastuvat, räpyttelevät, iskevät, rypistyvät, selviävät, himmentyvät, sulkeutuvat ja avautuvat, synkkenevät, kavahtavat, laajentuvat, hämärtyvät, vuotavat, nousevat ja laskevat, suurentuvat, tyhjentyvät ja täyttyvät, sävähtävät, loimuavat, säkenöivät, lepattavat, räpyttävät, näpäyttävät, kovettuvat, seuraavat, tarkentuvat, hehkuvat, häikäisevät, tuijottavat, kimmaltavat, kovenevat, tutkivat, katsovat, kohtaavat, liikkuvat, kapenevat, keimailevat, tutkiskelevat, tähyilevät, tajuavat, kurtistuvat, silmäilevät, kysyvät, hermostuttavat, pyörivät, palaavat, harhailevat, hohtavat, iskevät tulta, pinnistelevät, töllistelevät, karsastavat, kääntyvät, pyöristyvät, vavahtavat, epäröivät, lakastuvat ja huolehtivat.

    Silmistä Macdonald näkee ihmiseen: ”Kirkkaan sinisissä silmissä oli sellaisen ihmisen kummallinen viaton katse, joka ei koskaan ole täysin sopeutunut ihmisyhteisöön. Sellaisia tapaa pikkukaupungeissa, autiomaassa, kuljeksimassa." ('Hyvää käteistä rahaa'.) Silmät katsovat yhtä aikaisesti sisäänpäin ja ulospäin: "Nickin silmät olivat mustat ja kiilsivät kuin kadun raosta pursuava asfaltti. Ne tuntuivat elävän omaa outoa elämäänsä, katsovan yhtä aikaa sisään- ja ulospäin, hätääntyneesti ja hyökkäävästi. Saatoin ymmärtää miksi hän käytti laseja - piilottaakseen murheelliset, ilmettään muuttelevat silmät." ('Jäähyväiskatse'.)

 

Ross Macdonaldin
"oidipaalinen"
 katse.
Raili Salovaaran piirros, 1977.

  Käyttämällä 'silmää' Macdonald saa henkilöihinsä etäisyyttä. He ovat yksilöitä, koska heillä on yksilölliset silmät. Kirjailija pystyy lyhyessä tilassa, niukasti ja pelkistetysti, klisheillä kuvaamaan monilukuista henkilöjoukkoa; minäkertojan olisi vaikea muulla tavalla 'tietää' tapaamiensa ihmisten ajatuksia. Macdonald ei halua tai pysty kuvaamaan henkilöitään toiminnan ja dialogin kautta.

    Klisheissä on vaaransa eikä Macdonald osaa käyttää niitä yhtä huvittuneesti ja ironisesti kuin Chandler. Macdonald on liian tosissaan ja järkeilee liian paljon.

    Näkeminen ei ole pelkästään Macdonaldin yksityinen ongelma: "Kivisessä korkokuvassa pääoven yläpuolella hapuili vaakakuppejaan vanha oikeudenjumalatar, jonka silmät olivat sidotut. Tarvitset näkevän miehen, minä sanoin sille äänettömästi." ('Jäähyväiskatse'.) Archer on enemmän kuin kirjailijan sisäänpäin kääntynyt katse; on melkein Jumala: "Minussa elää salainen armahduksen kaipuu.”

    "Näkevä, tuhoava silmä edustaa uhkaavaa, tuhoavaa tietoisuutta”, Kiell sanoo.

    Oidipus sokaisi molemmat silmänsä. Macdonaldille riittää, että toinen sokaistuu; hän haluaa nähdä ja olla näkemättä. Ainakin kahdesti ihmistä ammutaan silmään, ja toisella kerralla ampujana on Archer: ”Hank kohotti oikean käsivartensa ja suuntasi pistoolinsa kuin tunman pidentyneen sormen. Davy katsoi häntä arasti ja aikoi sanoa jotakin. Hank ampui häntä monta kertaa. Kolmas laukaus murskasi Davyn vasemman silmän. Hän istahti kynnykselle ja kuoli." ('Hyvää käteistä rahaa'. ) ... "Näkymätön nyrkki kopautti auton kylkeä. Ammuin ennen kuin MacGowanin laukauksen ääni jyrisi alasmäkeä. Toinen tumman miehen silmistä särkyi kuin ruskea agaatti. Hän katsoi ympärilleen valon läikittämää pimeyttä jäljellä olevalla silmällään." ( 'Etsi uhrisi'.)

    Onkin merkillistä, merkityksellistä, että Archer (Macdonald ) ei muista myöhemmin tätä silmään ampumista; Archer väittää, että Puddler on ainoa ihminen, jonka hän on tappanut.

Voiko silmistä ja katseista päätellä noin paljon?

    Ovatko silmät todella sielun peili vai pelkkä objektiivi joka päästää valon näköhermoihin ja luo ”kuvia” ihmisen aivoissa? Kun kirjailija tekee silmistä ihmisen vertauskuvan, mitä hän oikeastaan tarkoittaa? Näkeekö oikeasssa elämässä kohtaamansa ihmisen silmistä muuta kuin itsensä? Eihän kameran objektiivikaan kerro mitään eikä näytä mitään, vaan pelkästään laskee valon lävitseen kooten sen valokennoon tai filmille. Emme kirjoita esseitä objektiivien sielunelämästä.

    Graham Greenen mielestä adjektiivit ja adverbit eivät kuulu ”kunnolliseen” kirjoittamiseen. Ne johtavat lukijan harhaan. ”Karmeat adverbit ovat paljon haitallisempia kirjailijalle kuin adjektiivit”, Greene sanoi.

    Ehkäpä Greene itse vältteli kauheita adjektiiveja ja adverbejä. Samoin teki Ernest Hemingway, jonka proosassa tehdään aina jotakin, mutta kuvaillaan ympäristöä tai ihmisten olemusta aika vähän. Hemingwayn teoksissa ihminen on behavioristinen apparaatti, toimija. Greenen romaaneissa ihminen on omatuntonsa kanssa kamppaileva syntinen behavioristi.

    Mielenkiintoista on, että kun Ross Macdonaldin kirjallinen ilme palautuu Raymond Chandlerin kautta Hemingwayhin, niin antaako Macdonald kuitenkin liikaa periksi maiseman ja ihmisen ulkomuodon kuvailulle, ”huonoille adjektiiveille”? Jätän tuon pohdittavaksi... mutta kuka lopulta pystyy sanomaan, millä tavalla ja minkälaisilla sanoilla romaani pitää kirjoittaa?

    Sekin on mielenkiintoista, jopa ironista, että kun tsekkasin pikaisesti Amazonin kirjavalikoiman, niin Ross Macdonaldin romaaneista on otettu uusia painoksia viimeisen vuosikymmenen aikana runsaammin kuin Hemingwayn tai Greenen romaaneista.

    Lukeeko Suomessa kukaan Ross Macdonaldia juuri nyt sillä silmällä?

Kyösti Salovaara, 2012.
Latinalaisamerikkalaisten nuorien taiteilijoiden
muraali (v. 2009) hotelli Mercuren seinässä on
Berliinin suurin seinämaalaus.
Se julistaa kansainvälisyyttä
katsoessaan tulevaisuuteen latinalaisen Amerikan
menneisyydestä
azteekkeineen, orjineen ja eläimistöineen.