Ajan tuomaa

[tuulten viemää]

Kyösti Salovaara, 2017.
Giorgio de Chiricon (1888-1978) tauluja
CaixaForumissa Barcelonassa.
Surrealismin ja metafyysikan klassismi:
Poikkeus ja sääntö?

Graham Greene sanoi, että ”romaanin kirjoittaminen on hiukan kuin panisi viestin pulloon ja heittäisi sen mereen – arvaamattomat ystävät ja vihamiehet löytävät sen.”

    Jos ajattelee merta ajan vertauskuvana, Greene tulee määritelleeksi klassikon syntymisen. Vain ne viestit, ne pullot, jotka löydetään aikojen kuluttua ansaitsevat arvomerkinnän ”mestariteos”, klassikko.

    Tässä toisessa ajassa olemme aikaisemmin kirjoitettujen kirjojen, aikaisemmin maalattujen taideteosten, aikaisemmin sävellettyjen musiikkikappaleiden arvaamattomia ystäviä ja vihamiehiä. Tiedämme että pullon viesti on tullut perille, mutta epäröimme ottaa sitä vastaan. Miksi pitäisi lukea jokin vanha romaani, kuunnella vanhaa musiikkia tai katsella taulua, joka maalattiin 350 vuotta sitten?

    Klassikot kertovat ajasta jota ei enää ole. Vai kertovatko ne enemmän omasta ajastamme ja meistä itsestämme, koska luemme niitä, katsomme niitä, kuuntelemme niitä?

Maxwell Perkinsistä kertova elokuva Genius (2016) alkaa noin vuonna 1929 kirjoja kustantavan Scribner’sin konttorilla.

    Max Perkins – jonka maineen mm. Ernest Hemingwayn ja F. Scott Fitzgeraldin löytäjänä ja taitavana kustannustoimittajana katsoja tietää – istuu työpöytänsä ääressä. Toinen kustannustoimittaja tulee Perkinsin työhuoneeseen ja pudottaa paksun käsikirjoitusnipun pöydälle. Lukisitko tämän, tulokas kysyy. Kaipa se on ainakin kirjoitettu kakkosrivivälillä, Perkins huokaa. No, ei niin onnekasta, toinen vastaa.

    ”Hyväkin?” Perkins kysyy.

    ”Hyvä? Ei. Mutta se on ainutlaatuinen.”

    Tässä vaiheessa katsoja arvaa, että pöydällä lepää Thomas Wolfen ”sekasotkuinen” romaanikäsikirjoitus, josta Perkinsin avulla syntyy ”ainutlaatuinen” romaani Look Homeward, Angel.

    Genius kertoo Perkinsin ja Wolfen välisestä työ- ja ystävyyssuhteesta, joka myöhemmin rikkoutui, koska Wolfen mielestä Perkins lyhensi liikaa hänen ”mestarillisia” romaanejaan, teki niistä Perkinsin eikä Wolfen näköisiä taideteoksia. Välirikon hetkellä Perkins moittii Wolfea: ”Herra paratkoon sitä joka sinua rakastaa, Tom. Puheistasi ja miljoonista kauniista kirjoittamistasi sanoista huolimatta sinulla ei ole vähäisintäkään käsitystä siitä mitä tarkoittaa olla elossa. Katsoa toista ihmisen silmiin ja tuntea hänen tuskansa. Toivottavasti joskus opit tuntemaan. Ja ehkä sitten sanasi ovat yhtä arvokkaita kuin viisi Scottin kirjoittamaa.”

    Pelkäsikö Perkins aiheellisesti?

    ”Wolfen romaani Look Homeward, Angel kiihottaa tuottamatta vastaavaa esteettistä tyydytystä”, Alex Matson kirjoitti 1947 teoksessaan Romaanitaide. Hänen mielestään Wolfe yritti jäljitellä James Joycea, mutta epäonnistui. ”Lukija tuntee jääneensä jotakin luvattua vaille. Se päättyy tyhjyyteen ja jää ikään kuin roikkumaan ilmaan.”

    Matson ei (ehkä) vuonna 1947 tiennyt Perkinsin osuudesta romaanin syntymiseen. Mutta vaikka monet amerikkalaiskirjailijat myöhemmin pitivät Wolfea esikuvanaan, tämä ei kenties sittenkään kirjoittanut mestariteoksia, joista olisi tullut klassikkoja. Suomeksi Wolfen romaaneja ei ole julkaistu.

Herman Melvillen (1819-1891)
klassikko Moby Dick (1851)
on mahtava kuin
kaskelotti.
Melville oli suosittu kirjailija, mutta kun
hän kuoli
vain kaksi paikallislehteä julkaisi
kuolinuutisen.

Alex Matsonin tutkielma romaanin muodosta ja sen klassisuudesta on kiehtova ja innostava, jos kohta arvoitukseksi jäävä opas romaanin estetiikan ymmärtämiseen.

    Matson vertasi romaania tauluun. Koska taulun taidearvo on sen muodossa eikä siinä mitä se esittää, saman täytyy koskea myös romaania. Romaanillakin on muoto, jota sisältö ei sellaisenaan selitä.

    Matsonin mielestä jokainen romaani saa ansaitsemansa kohtalon, aika on lahjomaton kriitikko ja vain aika erottelee jyvät akanoista. ”Itse elämä hylkää romaanit, jotka eivät rakenteessaan noudata sen rakennetapaa.” Kuulostaa mystiseltä vaatia, että romaanilla on sama ”muoto” kuin elämällä, sillä miten me oikeastaan osaisimme määritellä ”elämän muodon”?

    Romaanilla, jokaisella romaanilla on tietysti myös sisällys, ajatus. Tämä voi houkutella arvottamaan romaaneja niiden ajatuksen pohjalta, mutta tämä on Matsonin mielestä virhe. Ajatus ei selitä, kuinka hyvin romaani säilyy aikojen yli, onko siitä klassikoksi. ”Vaikka tajuammekin romaanin muodon ajatuksena, se on silti muoto. Ja siksi ei senkään aatteellinen erittely auta ketään luomaan vastaavan arvoista romaania.”

    Matson löysi itselleen tavan arvottaa romaanitaidetta. Innostavasta johdatuksesta huolimatta Matsonin lukija jää ymmälle: mistä noita muotoja oikein löytää?

Lukea ja ymmärtää! Onko mahdollista lukea ymmärtämättä? Taulua voi katsoa hetken tai tunnin, eikä sitä tarvitse ”ymmärtää”. Riittää kun mielessään huomaa tunteen ailahduksen.

    Espanjalainen kirjailija Antonio Muñoz Molina sanoi El País -lehden artikkelissa muutama päivä sitten (21.2.2020), että mestariteos on aina väärinymmärrystä. Koska taideteos on säilynyt vuosien yli, meillä on taipumus olettaa, että se väistämättä edustaa aikaansa ja on oman aikansa yhteenveto. Kuitenkin omana aikanaan teos on saattanut olla täysin ”näkymätön”, epäonnistunut, syrjään jätetty poikkeustapaus.

    Muñoz Molina kirjoitti klassikoista Madridissa meneillään olevan Rembrandtin näyttelyn innoittamana.

    Muñoz Molinan mielestä on tyypillistä, että pidämme esimerkiksi Miguel de Cervantesin Don Quijotea aikansa kuvana, vaikka tosiasiassa sillä on hyvin vähän tekemistä tyypillisen 1600-luvun alkupuolella ilmestyneen romaanin kanssa. Eikä kukaan, ei edes ehkä romaanin kirjoittajakaan, olisi osannut olla aikanaan ylpeä moisen romaanin kirjoittamisesta.

   Mestariteos on aina poikkeus, Muñoz Molina väittää. Se ei ole koskaan aikansa tavanmukaisuuden kuva. Ja vaikka se kuuluu tiukasti omaan aikaansa, siinä on aina jotakin mikä ei kuulu sinne ja juuri se tekee siitä klassikon. Vanheneva Rembrandt, jonka taide oli jo aikalaisten hylkäämää, maalasi tauluja, joiden tapa ilmaista ihmisen valo on sellaista, jolla mekin katsomme maalauksia ja piirroksia.

    Jokaisessa aikakaudessa on Muñoz Molinan mielestä piirteitä, jotka tuntuvat anakronistisilta, mutta eivät siksi, että edustaisivat menneisyyttä vaan siksi, että niissä on jotakin tulevaisuudesta, jota ei vielä ole olemassakaan. Jokainen mestariteos on sekä aikaansa että epäaikaansa.

    Matsonin tavoin Muñoz Molina kuulostaa hieman mystiseltä, mutta hänen ajatuksensa pystyy ymmärtämään paremmin kuin Matsonin vaatimuksen salaperäisen muodon etsimisestä. Antonio Muñoz Molinan teesiä mestariteoksen osittaisesta ”sopimattomuudesta” aikaansa voi sitä paitsi testata.

Akseli Gallén-Kallela somisti
suomalaisen klassikon.
WSOY, 1934. 

Muñoz Molinan artikkelin luettuaan tulee tietysti mieleen James Joycen Odysseus ja Aleksis Kiven Seitsemän veljestä ja koko surrealistisen ja kubistisen maalaustaiteen kirjo. Sekä Seitsemässä veljeksessä että Odysseuksessa oli kosolti kielen ja muodon ”kapinaa”, joka ei istunut aikansa hyväksyttyihin standardeihin.

    Molemmat romaanit kuvasivat toki hetkeään, mutta rikkoivat myös sen normeja tavalla, jonka ymmärtäminen on meille helpompaa kuin aikalaisille - ja meille melkeinpä itsestään selvää.

    Joycen Odysseus rikkoi normeja monessa suunnassa, sekä kielessä että moraalissa. Se runnoi kieltä, se porskutti häpeilemättä kuin irstailija säädyllisissä kammareissa provosoiden sensuurin vaatimuksia, jopa niin että yksi romaanin painoksista tuhottiin kun se saapui laivalla Yhdysvaltoihin. Odysseusta ei voitu latoa eikä painaa Englannissa, joten amerikkalainen kirjakauppias Sylvia Beach kustansi sen Pariisissa. Se ilmestyi helmikuussa 1922, mutta vasta vuonna 1936 julkaistiin ensimmäinen Englannissa ladottu laitos.

    On tietysti mielenkiintoista, että Alex Matson piti Seitsemän veljeksen ja Odysseuksen estetiikkaa melkeinpä yhteneväisinä. Niissä molemmissa on elimellisen totuudellisuuden muoto – mitä se sitten tarkoittaakaan. "Ero Seitsemän veljeksen ja Joycen romaanin välillä johtuu aiheesta ja muuttuneesta maailmankuvasta; niiden estetiikka on sama."

    Klassikot ovat oman aikansa tuotteita, joissa on väistämättä hiven aikaansa kuulumatonta, tippa poikkeavuutta. Nykyhetkestä käsin on joskus vaikea huomata, mitä tuo ”poikkeavuus” on ollut, koska siitä on ajan myötä tullut normaalia. Niinpä on vaikea ymmärtää, miksi impressionistista taidetta pilkattiin ja hyljeksittiin 1800-luvulla ennen kuin siitä tuli uusi hyväksytty ja ihailtu tapa kuvata todellisuutta.

    Miten ihmeessä impressionistinen maalaus voi saada katsojansa raivostumaan tai suuttumaan?

Sylvia Beach ja
James Joyce.
Odysseuksen yhdistämät:
kustantaja ja kirjailija.

Jean-Paul Sartre väitti, että surrealistiset runoilijat pyrkivät runoillaan kieltämään kirjallisuuden. Sartren mielestä vuoden 1918 jälkeen kirjailijat kirjoittivat hävittääkseen kirjallisuuden: ”Kirjalliset traditiot tuhotaan, sanoja käytetään tuhlaillen, ne heitetään toinen toistaan vastaan, että ne räjähtäisivät.” 

    Kieli, moraali, kuva ja harmonia särjettiin modernismissa, olipa kyse kirjallisuudesta, maalaustaiteesta tai musiikista. Luotiin taidetta joka kielsi itsensä, perinteensä, hyvät tavat. Ja ironisesti syntyi uutta taidetta ja muotoa, josta tuli uusi normaali, uusi standardi, uusi klassismi.

    Niinpä tekee mieli kysyä, miten nykyään voisi luoda taideteoksen, jossa on sellaista mikä ei mahdu aikamme muodon tai moraalin standardiin. Olematta ylimielinen, tekee mieli vastata, että ei sellaisia taideteoksia enää kukaan pysty luomaan. Ei pysty, koska kaikki on jo särjetty moneen kertaan. Ei ole olemassa mitään monoliittista moraalia, ei ole olemassa säädyllistä kieltä jonka voisi repiä palasiksi, ei sointuja joita ei olisi rikottu jo satoja kertoja.

    Tänään oikeuteen ei viedä säädyttömästä kielenkäytöstä; James Joyce turhautuisi vuonna 2020 tajutessaan ettei hän pysty kirjoittamaan säädytöntä romaania eikä rikkomaan sovinnaisia lauserakenteita.

    Mutta voisiko joku todella taaksepäin katsova taideteos, armottoman konservatiivinen tai uskonnollinen romaani rikkoa liberaalin hyväksymisen hyrinän? Uskaltaako joku taiteilija asettaa tämän mainion liberaalin elämämme sillä tavalla kyseenalaiseksi, että pystyy kuvaamaan sen sisältä jotakin sopimatonta ja samalla sellaista mikä vasta tulevaisuudessa ymmärretään? Enkä tarkoita markkinatalouden tai teknologian kieltämistä, koska ne on kirjallisuudessa kielletty ja kiistetty moneen kertaan pitkin matkaa. Onpa esimerkiksi sanottu, että James Fenimore Cooperin (1789-1851) Nahkasukka-romaaneissa Pohjois-Amerikan yhteiskunta kiellettiin ennen kuin sitä oikeastaan oli olemassakaan; Cooper kritisoi modernia yhteiskuntaa, joka olisi vasta tulossa eikä ollut lainkaan hänen ympärillään olemassa.

    Toinen mahdollisuus – kai todennäköisempi – on ettei mitään todella uutta, vanhaa särkevää taidetta enää koskaan tulekaan. Se mikä on särjettävissä, on jo palasina.

Kyösti Salovaara, 2017.
Impressionismin ja maiseman hehku:
Joaquín Sorollan (1863-1923) maalauksia
 hänen kotitaloonsa
perustetussa museossa Madridissa.