torstai 4. elokuuta 2016

Kirjoitettu elämä

[Onko romaani selfie?]

                                                                               Kyösti Salovaara, Malaga, 17.8.2015.
Katujuhlaan osallistuvat kävelevät kadulla - joku
heistä kirjoittaa romaanin, mutta
me emme tiedä millaisen.

Elämä on kummallista. Kirjallisuus on elämää. Siksi sekin on kummallista.
    Tai sitten se on ihan tavanomaista.
    Näin ainakin väitti Asta Leppä Helsingin Sanomiin pari viikkoa sitten kirjoittamassaan (24.7) provosoivassa esseessä Kamppailu syyllisyyttä vastaan. Leppä pyrki kirjoituksellaan vastustamaan keskiluokkaista kirjallisuutta, jossa keskiluokkaan kuuluva – tai itsensä keskiluokkaan kuuluvana pitävä - kirjailija kieriskelee minää tarkkailevan maailmantuskan ja syyllisyydentunnon kynsissä.
    Lepän mielestä kirjailijat unohtavat köyhät ja kipeät. Missä ovat entisen kaltaiset työväenkirjailijat, jotka nousivat luokastaan valoon? Miksi kirjailijat kirjoittavat keskiluokasta, vaikka itse ovat yleensä ”köyhiä”? Mistä keskiluokkaisen maailmantuskan rinnalle löytyisi muitakin ääniä? Niitä köyhien ja kipeiden. Sillä eikö keskiluokkaisen toimittajankin elämässä ole riittävästi arkipäivän köyhyyttä, Leppä kysyi. Sapuska on kallista ja lasten kasvattaminen maksaa.
    Keskiluokan kirjallisuus unohtaa, ei ymmärrä.
    ”Onko syy siis lukijoissa?” Leppä kysyi. ”Vai kenties kirjallisuuden portinvartijoissa, kustantamoissa?”
    Jostakin syystä Leppä jätti kirjailijat syyllistämättä.
    Ei kukko käskien laula, mutta kenties kirjailija kotkottaa.


En ota kantaa suomalaisen kirjallisuuden ilmeeseen. Ehkä Leppä osuu oikeaan, kenties ei. Olen lukenut liian vähän nykykirjallisuutta tietääkseni kuinka keskiluokkaista se on.
    Mutta jos kirjallisuus on todellakin keskiluokkaistunut, eikö se ole jotakin mitä me toivoimme 80-luvun taitteessa, kun suomalainen kirjallisuus eli vielä agraariaikaa, vaikka pääosa väestöstä asui jo kaupungeissa?
    Jotenkin, tässä valossa, Asta Lepän purkaus kuulostaa anakronismilta. Hänen kaipaamansa kirjallisuus oli voimissaan toisenlaisessa yhteiskunnassa, sellaisessa jota ei enää ole ja tuskin tulee. Miksi kirjailijoiden pitäisi kirjoittaa menneestä maailmasta nykyhetkeen sovitettuna?
    Lepän mielestä ”köyhien” kirjailijoiden (useimmat kirjailijat tienaavat vähän) pitäisi tajuta mihin ”luokkaan” he kuuluvat ja kirjoittaa sen mukaisia romaaneja.
    Leppä ei kuitenkaan huomaa, että kirjailijaksi halutaan ja ryhdytään, ei jouduta. Kenestäkään ei tule vahingossa eikä olosuhteiden uhrina kirjailijaa – toisin kuin monesta tulee olosuhteiden tai sattuman tuotteena pienipalkkainen kaupan kassa, siivooja tai eläkeläinen.
    Kirjailijat valitsevat itse ”köyhyytensä”.
    Kun muutama vuosi sitten seurasin millaiset kirjailijat tavoittelivat Helsingin Sanomien esikoisromaanipalkintoa, panin merkille että kaikki tai melkein kaikki nuoret kirjoittajat olivat maistereita tai kohtapuolin sellaiseksi valmistuvia. Monet olivat opiskelleet kirjallisuutta tai äidinkieltä.
    Voiko maisteri kirjoittaa muusta kuin maisterien maailmasta? Onko romaani aina (tai useimmiten) eräänlainen ”selfie”?


Maailma muuttuu, senkin se tekee.
    Syksyllä 1983 alustin Eino Leinon Seurassa kirjallisuutemme tuolloisesta nykytilasta. (Julkaisin esitelmäni kokonaisuudessaan tässä blogissa marraskuussa 2013.)
    Olin siis huomannut, että muuallakin, anglosaksisessa maailmassa, ihmeteltiin kuinka kirjailijat hylkäsivät normaalimaailman ja pyrkivät marginaaliin käsitelläkseen tavallista elämää hyvin kriittisesti ja sisäsiittoisesti. Monet kirjailijat kirjoittivat millaista on olla kirjailija.
    Tämä sama näytti tapahtuvan Suomessa, samalla kun elettiin yhä maaseutukuvauksen kultaista aikaa.
    Olin kuunnellut radiohaastattelun, jossa joku kirjailija päästettiin höpöttämään luovuudestaan ja levottomuudestaan. Eino Leinon Seurassa sanoin sitten, että luovuudesta puhuminen pitäisi radiossa kieltää poliisin uhalla. Ja jatkoin:
    ”Ei radiossa kysytä insinööreiltä, ekonomeilta, merkonomeilta, virkamiehiltä, sairaanhoitajilta, myyjiltä jne. ovatko he levottomia tai luovia. Heiltä ei kysytä mitään, vaikka uuden automallin, maantiesillan, ydinvoimalan tai astianpesukoneen suunnitteleminen ja rakentaminen saattaa olla paljon luovempi teko kuin kirjan kirjoittaminen. Sitä paitsi se saattaa olla paljon hyödyllisempi teko.”
    Ihmettelin myös miksi Suomessa ostettiin vuosittain 100 000 Kalle Päätalon romaania, vaikka maataloudessa työskenteli vain 200 000 ihmistä. Tasavertaisuuden vuoksi olisi kaupunkilaiskirjailija Alpo Ruuthin romaaneja pitänyt mennä kaupaksi miljoonin kappalein, mutta ei niitä mennyt.
    Kohtelin Päätaloa ehkä tarpeettoman kaltoin – nykyhetkestä katsoen hänen ja Ruuthin proosalla ei taida olla kovinkaan kummoista eroa.
    Syksyllä 1983 väitin kirjailijoidemme unohtavan, että ihminen on ihminen asuinpaikasta ja ammatista riippumatta. Nyt myös Asta Leppä unohtaa tuon tosiasian vaatiessaan kukkoa kiekumaan vain tietyllä tavalla. Leppä vähättelee pienituloista ihmistä; hän ikään kuin väittää ettei ”köyhällä” ole muuta ajateltavaa kuin raha; että köyhä ei ajattele moraalisia, esteettiä eikä eettisiä asioita.
    Lepälle köyhä on eräänlainen epäihminen, joka elää täysin ulkoisten olosuhteittein määrittelemää elämää.
    Otan vielä yhden lainauksen syksyn 1983 esitelmästä. Tätä lainausta kannattaa verrata Asta Lepän kirjoitukseen kesällä 2016. Näin sanoin kolmekymmentäkolme vuotta sitten :

Kirjallisuutemme ihmiskäsitys on niin alkeellinen, että pahaa tekee.
    Minkäänmoinen insinööri tai teknikko tai ekonomi tai merkonomi ei kerta kaikkiaan kelpaa suomalaisen romaanin “hyväksi ihmiseksi”, paitsi silloin kun hän tekee totaalisen stopin ja ryhtyy ehdottomaan kapinaan ja lyö pensselit santaan ja kiroaa hyvinvointiyhteiskunnan ja muuttaa maalle ja alkaa taiteilijaksi.
    Suomalainen kirjallisuus ilmentää kahta paradoksia, joilla voi olla jotakin tekemistä toistensa kanssa.
    Ensinnäkin: kaunokirjallisuutemme on muodoltaan hyvinkin realistista vaikka sen sisältö, kuva maailmasta, on äärimmäisen harhaantunut ja marginaalinen. Tällä hetkellä yleisesti vallitsevan henkisen konjuktuurin mukaisesti kirjallisuus pyrkii yhä enemmän kuvaamaan epämaailmaa.
    Toiseksi: kirjallisuutemme on olevinaan pinnalta vapaamielistä, vaikka se on kauttaaltaan puritaanista. Jokainen suomalainen kirjailija luulee tietävänsä kuinka muiden ihmisten tulisi elää ja asua. Jokainen suomalainen kirjailija tahtoo opettaa, määrätä ja käskeä.
    Ja kriitikot ovat samaa mieltä. Harvoin, jos koskaan, suomalainen kirjallisuuskriitikko uskaltaa asettautua lukijan puolelle.
    Harvoin, jos koskaan, kriitikkomme uskaltavat sanoa, että romaani oli ehkä hyvin kirjoitettu, mutta että sen sisältö, sen arvomaailma, on epäilyttävä tai jopa vääristynyt ja valheellinen.
    Minusta on huvittavaa, että kirjailijat ja kriitikot ja melkein koko älymystö ruikuttavat holhousyhteiskunnasta samalla kun he itse ovat pahimmanlaatuisia holhoajia ja päällepäsmäreitä.”


Kun maailma muuttuu, ei kaikki muutu.
    Pitäisikö surkutella, jos suomalainen kirjallisuus on vihdoinkin löytänyt kaupungin ja keskiluokan?
    En ymmärrä, että miksi pitäisi.
    Eikö kirjailijoiden tehtävänä ole kirjoittaa siitä minkä tietävät?
    On kokonaan toinen juttu, kenestä tulee kirjailija ja kun tulee, miksi tulee.
    ”Vitsinä ei ole se”, Philip Rothin alter ego Zuckerman pohtii romaanissa Anatomian oppitunti (1983. Suom. Rauno Ekholm, 1985), ”että kaikesta on tultava kirja. Vaan se, että kaikesta voi tulla kirja. Ja ettei sitä lasketa elämäksi ennen kuin siitä on tullut kirja.”
    Jos romaani (romaanitaide) näytti Philp Rothin kaltaiselle kirjailijalle olevan sanallinen selfie, niin moderni ihminen asettaa itsensä älypuhelimen kameran eteen ja ottaa itsestään kuvan ollakseen olemassa, hän tuuppaa koko ajan päivityksiä Facebookin tai twiittaa koska muuten kukaan ei tiedä, että hän on olemassa. Ei hän itsekään tiedä.
    Elämää ei ole ellei sitä ole raportoitu ja kuvattu 24/7 nettiin.
    Moittimatta ketään, pilkkaamatta ketään, vähättelemättä ketään uskaltaa väittää, että Rothin ”selfie” on paljon monisyisempi ja moraalisesti haastavampi kuin snäppäävän ja twiittaavan nykykansalaisen ”omakuva”, vaikka tietenkään näitä asioita ei voi verrata. Mutta siinä mielessä Asta Leppä saattaa olla oikeassa, että nämä keskiluokkaiset selfiet syövät kirjallisuudelta sanomisen mahdin, sillä tarjoaako keskiluokan kuvaaminen kaunokirjallisuudessa yhtään enempää kuin nettiin laitettu selfie tai ilmaan viskattu twiitti?

                                                                        Kyösti Salovaara, Vantaanjoki, 30.7.2016.
Hyvinvointivaltion nuoriso kelluu
 huolettomana modernin ajan virrassa.
Tuottaako kaljakellunta keskiluokkaista
proosaa vai pelkkiä selfieitä?

18 kommenttia:

  1. Tehty yhteiskuntaluokan redusoiminen tulotasoon on tosiaan aikamoinen yksinkertaistus (saati sitten epäsuorasti esitetty vaatimus että kirjallisuuden pitäisi kertoa ensisijaisesti tai vain rahasta).
    Periaatteessa toki kirjallisuuden pitäisi antaa ääni köyhille, kipeille ja muille joilla on vaikeaa saada äänensä kuuluville mutta pystyykö kirjailija siihen, varsinkin jos kirjailija kuvittelee että koska hänen tilipussinsa ei nyt niin päätä huimaa, hänestä on jotenkin tullut yhteiskunnan marginaalien asiantuntija.

    Luulen kyllä että kirja on aina jossain määrin selfie, ja sen puolesta kirjailijaa ei ehkä voi ensisijaisesti syyttää kirjallisuuskuvan yksipuolisuudesta, hänen mahdollisuutensa olla muuta kuin on ovat rajalliset. Suurempi ongelma on kustantajat, kauppiaat, toimittajat yms. portinvartijat jotka päättävät mitä julkaistaan ja millaisen näkyvyyden julkaisu saa, ja eittämättä jonkin verran myös lukijat ainakin jos erehtyvät uskomaan portinvartijoita, ja tietysti kirjailija saattaa omalta osaltaan toimia myös näissä muissa rooleissa (eiväthän omatkaan kirjat synny tyhjiössä).

    Ja ehkä se on rehellisempää ja laadukkaampaa että kirja ymmärtää ainakin jonkinlaisen selfie-asemansa: ainakin minusta tendenssikirjat tapaavat olla vähän nolostuttavia, ja tiedän myös että jotkut pitävät suorastaan loukkaavana että keskiluokkainen valkoinen hetero tulee ulkopuolelta määrittelemään heitä että tällaisia te nyt olette.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaiken kaikkiaanhan tämä "aihe" taitaa olla semmoinen, että jos siitä yrittää sanoa kaiken oleellisen, ei ole mitään "kritisoitavaa" eikä "provosoitavaa", koska kirjat ovat mitä ovat niin kuin elämä on mitä on eikä muuksi muutu.

      Mutta on tietysti joskus imponoivaa ikään kuin tirkistää avaimenreiästä ja vedellä siitä vähästä mitä näkee laajoja kaaria kirjallisuuden ja elämän välille.

      Jos esimerkiksi alkaisi pohtia jännäreiden tai historiallisten romaanien suhdetta tekijän ikiomaan selfieen, pitäisi yhtäläisyyksiä venytellä paljon herkemmin eikä niitä oikein voi mitenkään edes saada selville noin vaan.

      Poista
    2. Eipä taida kirjailija päästä itsestään irti myöskään jännärien ja historiallisten romaanien parissa, saattaa paljastaa itsestään sellaisiakin puolia joita ei kirjailijan arkea kuvaavassa proosassa toisi esiin.
      Yukio Mishima ainakin joskus kirjoitti että paljastamme itsestämme eniten kun valehtelemme, valehtelulla on tarkoitus ja sen aihe koetaan niin tärkeäksi että siitä pitää valehdella...fiktiossa tietysti myös paljastetaan omia toiveita, pelkoja, asenteita...
      Tietysti noiden puolien tunnistaminen voi olla aika vaikeaa, mutta eipä niitä selvempiäkään selfieitä kannata niin todeksi uskoa.

      Poista
    3. Joo - ja ainakin le Carré on käyttänyt jännäreissään tuollaista "mishima"-metodia kun vakoilijat yrittävät kuulustelussa saada selville mitä oikein on tapahtunut.

      Le Carrésta tulee tietysti mieleen heti, että kun luin hänestä kirjoitetun elämäkerran viime talvena, hämästyin että kaveri on aika lailla "valehdellut" aikaisemmissa omaelämäkerrallisissa artikkeleissaan ja haastatteluissa. Mielenkiintoista sitten onkin ajatella että mitäköhän hän romaaninsa ovat - pelkkää totta vai jotakin muuta. Ja syksyllä ilmestyy häneltä omat muistelmat - mitä "totuuksia" silloin paljastukaan?

      Aiheesta pääsisi tietysti aina vaan syvemmille vesille. Selfie onkin fiktiota, fiktio onkin selfie...

      Poista
    4. "Ja ehkä se on rehellisempää ja laadukkaampaa että kirja ymmärtää ainakin jonkinlaisen selfie-asemansa: ainakin minusta tendenssikirjat tapaavat olla vähän nolostuttavia, ja tiedän myös että jotkut pitävät suorastaan loukkaavana että keskiluokkainen valkoinen hetero tulee ulkopuolelta määrittelemään heitä että tällaisia te nyt olette."
      Tämä on tuolta hdcanisin ensimmäisen kommentin lopusta. Jokin aika sitten oli monissa keskusteluissa paljon puhetta kulttuurisesta anastamisesta. Onkohan tällaista termiä nostettu esiin koskaan ennen? Jos tämän ottaisi tosissaan, niin ei kukaan vosi kirjoittaa muusta kuin omasta elämästään. On siinä silti myös varteen otettavaa.

      Tuo Le Carrén harhautus on myös kiinnostavaa.
      Fiktiivinen elämäkerta ja persoonallinen romaani ovat termejä, joita nykyään lisätään jotain elämäkerrallista - jotain vähän tai sinne päin ;) - sisältäviin kirjoihin. Minä kyllä pidän tällaisista kirjoista, kloska niisää on niin paljon enmmän mahdollisuuksia kuin "totuudessa" pysyttäessä.

      Poista
    5. Tuosta johtuu mieleen haastava ajatus: onko jokainen kirjoitettu kokonaisuus eräänlainen anastus, jolle muut kansalaiset eivät voi mitään, koska sitä voi moittia, kehua, säälitellä mutta sitä ei voi peruuttaa joten sen sanoma ajatus pysyy, olipa se totta tai ei.

      Poista
    6. Pieni korjaus: "henkilökohtainen romaani" on se termi eikä persoonallinen, tietysti. Persoonalliset, omaperäiset voivat kertoa mistä vain.
      Ja ajattele Kyösti, sama koskee näitä blogikirjoituksiakin. Aika juhlallista, kun asiaa oikein ajattelee.

      Poista
    7. Luin juuri hämmästyttävän arvion: Ihmisen päätöksistä (valinnoista) 99.9 % on ennalta määräytyviä, tiedostamattomien ulkoisten tekijöiden sanelemia.

      Jos näin on, koskeekohan se myös sanoja ja lauseita joita ihminen kirjoittaa näkyville?

      Poista
    8. Tämän aiheen piiristä tuli mieleen Guy Delislen matkasarjakuvat Kiinasta, Pohjois-Koreasta, Burmasta ja Israelista. Joiden ansiona pidän sitä että sen lisäksi että kertovat kustakin kohdemaasta, ne eivät missään vaiheessa erehdy väittämään itseään kaikkitietävien kertojien tuotoksiksi, Delisle on koko ajan läsnä niissä ja usein selvästi tuodaan esiin ulkopuolisuus.
      Joitain tuo ratkaisu tietysti myös ärsyttää napaantuijottelussaan, mutta minusta tuo antaa kuitenkin uskottavamman dokumentin sävyn...

      Poista
    9. Kuulostaa kiinnostavalta, varsinkin kun en ole itse noita sattunut lukemaan. Katselin Guardianista yhden jutun Delislestä ja siinä hän sanoo, että "haasteena on olla selittämättä liian paljon". Osuvan järkevä periaate matkakertomukselle.

      Oikeastaan tämä telepaattisesti liittyy tekeillä olevaan huomiseen pakinaani, vaikka en siinä noin syvälliseen pohdiskeluun mene.

      Poista
  2. Minusta on vain hyvä, jos suomalaisessa kaunokirjallsiuudessa lopultakin kuvataan myös keskiluokkaa.
    Agraariyhteisön sekä työläisväestön kuvausta on ollut kyllästymiseen asti (ainakin minulle), miehistä angstia ja alkoholin käyttöä, tappelua ja synkkyyttä.

    Minusta romaani on aina selfie, vaikka sen tapahtumat olisi sijoitettu toiselle planeetalle. Tai osa selfietä, joka uran edetessä aina uusien teosten myötä alkaa koostua kasvoiksi. Kun ajattelen paljon julkaisseita kirjailijoita, niin näen, että jokainen teos on ikäänkuin kertonut samaa tarinaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä: samaa tarinaa kirjailijasta, jonka takana on ihminen, joka kohtaa maailman kirjoittaessaan. Varmaankin on hyvä muistaa että ihminen on aina enemmän kuin hänessä asuva kirjailija, vaikka julkisuus näkee usein asian juuri päinvastoin.

      Mutta onhan tämä kaikille ihmisille tyypillistä: se mitä sanomme syntyy meistä, mutta ei se mitä sanomme, ole koskaan se mitä kaikkinemme olemme.

      Poista
  3. Hieman aina vierastan sitä, kun kirjailijoille kerrotaan mistä heidän pitäisi enemmän kirjoittaa. Parhaiten kirjoittanevat, kun kirjoittavat siitä minkä parhaiten taitavat, minkä omimmakseen tuntevat.

    Tietysti kirjallisuus kokonaisuudessaan muodostaa aina ajastaan jonkinlaisen kuvan. On siinä epäilemättä aukkoja verrattuna johonkin teoreettisen ajan kokonaiskuvaan, mutta eihän toisin voisi ollakaan. Muotien, siis ajan hengen, vaikutuspiirissä ovat kirjailijat siinä missä kirjallisuuden portinvartijatkin, samoin kuin me lukijat. Voihan sitä pitää ongelmana, jos esimerkiksi joku väestönosa jää turhan vähälle käsittelylle, mutta sekin toki kertoo jotakin.

    Minulle läheisin ja tärkein kirjallisuus syntyy usein aiheista, joita en itse olisi edes tullut aiheina ajatelleeksi. Ne kertovat paitsi siitä miten on ollut ja on, myös siitä miten voisi olla.

    Hyvä huomio on tuo, ettei ihmistä koskaan pitäisi redusoida vain osaksi yhteiskuntaluokkaansa tai ammattiaan tai muuta vastaavaa. Me kaikki, aivan jokainen, olemme kuitenkin niin paljon muutakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, ei ole tylsiä aiheita, on vain tylsiä ajattelijoita. Ja tietysti niitä sellaisia jotka saavat sitten aiheen kuin aiheen valaistumaan ja loistamaan.

      Itseään pitäisi jaksaa ottaa niskasta kiinni ja pyöräyttää noin 175 astetta tarttuakseen aina ennakkoluuttomasti uusiin aiheisiin.

      Poista
  4. Kuten yllä on mainittu, kirjailijalla on täysi vapaus kirjoittaa mistä haluaa. JD Salinger osoitti jo aikanaan keskiluokan lasten elämän tyhjyyden ja tyhmyyden ja viimeistään Sinclair Lewis oli sen jo perheen tasolla osoittanut. Aina voi tulla uusia nyansseja.
    Iltapäivälehtien nettiversioita lukiessa suurimmat inhimilliset ongelmat ovat lapset, jotka pelaavat Pokemon Gota, sekä luonnossa elävät ampiaiset. Draamaa ovat ihmisten avioerot, 40 sentin tililtä nosto vasta viidennestä kuukausittaisesta nostosta. Tämä yhteiskunta on liian valmis, kun pienikin liikenneruuhka tai vastoinkäyminen päätyy lööppeihin. Kaikki pitää saada heti ja ilmaiseksi, vaikka on lama ja ulkomaan velka 100 miljardia ja lisää syömävelkaa otetaan.
    Minusta on turha itkeä tässä kontekstissä, mitä ihmiset lukevat, vaikka Asta Lepän avaus olikin kiinnostava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos, ja siltähän näyttää, että (pohjoismainen) yhteiskunta on ideatasolla valmis, siis sellainen että ei ole enää mitään suurta visiota jolla tätä voisi parantaa, huomion keskipiste väistämättä kohdistuu yksilöön, hänen suhteisiinsa sekä lähimpiin ihmisiin että vaikka liikenneruhkaan, joten sanalliset kiljaisut (jopa kaunokirjallisella muodossa) luonnollisesti keskittyvät ihmisyksilön kokemuksiin. Ei yhteiskuntaan laajasti.

      Kollektiiviseen luokkakokemukseen päästäisiin vain takauttamalla hyvinvointivaltio jonnekin 60-luvulle, mutta sehän ei köyhien ja kipeiden asemaa parantaisi lainkaan - vaikka ehkä uudenlaista (vanhankaltaista) kirjallisuutta syntyisikin.

      Niinkuin sanot: tämä yhteiskunta on liian valmis...

      Poista
  5. Sivuhuomautuksena vielä kommentti Kalle Päätalosta. Mistähän johtuu, että nämä yleisön suuret suosikit saavat kulttuuriälymystön piirissä armon usein vasta jälkikäteen? Kuten Kyöstikin, joka sentään ymmärtää myös populaarin päälle, kertoo: hänen suhtautumisensa Päätaloon on nyt kuluneiden reilun 30 vuoden aikana muuttunut myönteisemmäksi?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä kysymys - johon ei ole vastausta, niin kuin hyviin kysymyksiin ei useinkaan ole.

      Tietenkin tämä älymystö, mitä se sitten tarkoittaakin, haluaa erottautua, olla muita ylempänä ja snobbailla sillä, että se voi niin voi käyttäytyä, mutta ei tämäkään kaikkea selitä, sillä onhan myös massan rakastamia kirjailijoita ja taiteilijoita, jotka saavat jo eläessään armon eliitin silmissä.

      En löydä omasta snobismistani mitään yhdenmukaista, johdonmukaista kaavaa. Olenhan kiittänyt monin sanoin monia bestsellereitä - jo kirjailijan elinaikana. Mutta toisaalta inhonnut yhtä monia yhtä antaumuksellisesti.

      Päätaloa en inhonnut; pikemmin tartuin häneen esimerkkinä jostakin "vanhanaikaisesta" joka riitti suppean näkemykseni esimerkiksi, olipa sitten oikeutettua tai ei. Ainan kun maailmaa, kirjallisuuttakin, haluaa korostetusti jakaa lokeroihin, syntyy sijaiskärsijöitä - muuten ei arroganssi pelaa eikä provokaatiota synny.

      Olen tyypillinen on-off lukija ja "arvostelija" - pitämisen ja ei-pitämisen väliin jää (on jäänyt) valtavan syviä kuiluja, joita en ole halunnut enkä yrittänyt ylittää.

      No, olisiko kaikkia ja kaikkea pitänyt ymmärtää?

      Ehkä mutta sitten jutut olisivat olleet värittömämpiä, luulen!

      Poista