[pari
merkintää kadun pinnasta ja torin reunalta]
 |
| Kyösti Salovaara 2015. Kauneuden filosofinen ristiriita. Maisema Andalusiassa. |
Muuan
ystävä lähetti viestin, että viime viikolla pakinassa oli turhan
paljon filosofiaa, kun taas sitä edeltävä ”narsistinen”
omakuva oli parempi juttu.
Lukija
on oikeassa. Kirjoittaja vastaa hämärästä filosofiasta.
Nykyajan
maailmassa ”filosofialle” tuntuu jäävän mitätön osa maailman
menon selittämisessä. Luonnontieteilijät ja talousviisaat tietävät
paremmin ja enemmän – kaikesta. Jos joku filosofi kutsutaan
telkkariin kertomaan mitä Suomen talouspulmille pitää tehdä, hän
ehkä osaa sanoa että ”leppoistetaan”, otetaan lungisti, kyllä
se siitä.
Kyllä
se siitä...
Eiköhän
se ollut Karl Marx joka totesi, että kun aikaisemmin filosofit
olivat selittäneet maailmaa, uudessa yhteiskunnassa heidän
tehtävänsä oli muuttaa sitä. Olipa Marx oikeassa tai väärässä,
hänen ajatuksensa todella muuttivat ”maailmaa”.
Muutama
vuosi sitten Stephen Hawking sanoi jotakin sellaista, että
filosofit ovat kykenemättömiä selittämään maailman rakenteita,
sitä mikä on ja miksi on, ja se tehtävä jää maailmankaikkeuden
ja atomien rakenteita tutkiville luonnontieteilijöille. Jos pieni ja
suuri pystytään selittämään yhdellä ”kaavalla”, kenties
silloin tiedämme heittikö Jumala noppaa luodessaan maailman.
Vaatimattomampi
”filosofi” jalkautuu kadun pintaan ja torin reunalle seuraamaan
arkielämää. Ehkäpä otsikon pitäisi kuulua: ”Filosofian haikea
keveys.”
Olen
kantanut Björn Wahlroosin teosta Markkinat ja demokratia
matkalukemisena jo monesti enkä ole päässyt alkua pidemmälle eikä
se välttämättä ole Wahlroosin vika vaan kirjan painajan, joka on
vetäissyt tekstin tihkupetiitillä joten sitä on hankala lukea.
Vaikka
Wahlroos on markkinafilosofi ja upporikas kapitalisti, hänenkin
ajatuksiaan kannattaa kuunnella. Jos ei muuten, niin ollakseen
jyrkästi eri mieltä. Aina kannattaa olla – eri mieltä.
Wahlroosin
kirjan mottona on hieman kyyninen lainaus Ayn Randilta. Siinä
todetaan, että maailman sivu on käyty moraalista taistelua kahdella
rintamalla, yhtäällä niiden kesken jotka väittävät että elämä
kuuluu Jumalalle ja toisaalla niiden välillä joiden mielestä se
kuuluu naapurillemme. Rand puhuu uhrautumisesta taivaalle tai
maalliselle avuttomuudelle.
Mutta
mitäpä muuta yhteinen elämä voisi olla kuin moraalinen kannanotto
yhteisen elämän puolesta, silläkin uhalla että se tarkoittaa
heikomman auttamista ja huonommin pärjäävän tukemista. Menestyjä
haluaa sulkea silmänsä tosiasialta: moraali on aina kollektiivinen
tunne tai teko, eikä sitä voi perustella egoistisella tarpeella.
Iltana
muutamana istuimme rantakahvilassa ja naapuripöydässä sattui
istumaan suomalaisia nuoria. Oli vahinko että niin pääsi käymään,
mutta niin kävi. Nuorten jutustelua kuunneltuani ”parahdin”
ystävälleni: ”Ja suomalaiset ovat maailman pisa-valioita! Eipä
uskoisi kun noita kuuntelee!”
Aloittelevalle
matkailijalle ohje: kun kuulet suomenkieltä, väistä heti vasempaan
ja jätä ainakin kaksi pöytää väliin. Jos se ei onnistu, vaihda
ravintolaa.
Sitäkin
olen aprikoinut, että kun suomalaiset ovat niin hemmetin fiksuja,
siis niitä pisa-kunkkuja, niin miksi Suomessa tarvitaan niin
kauheasti valvontaa? Miksi kukkahattutädeillä on virastonsa, jotka
määräilevät ja komentelevat tekemään sitä ja välttämään
tätä?
Täällä
etelässä, Välimeren piirissä ihmisiä ei karsinoida eikä
luokitella vaan kaikki kokoontuvat kahviloihin yömyöhään asti,
lapset, vanhukset, keski-ikäiset ja nuoret, lihavat ja laihat, rumat
ja kauniit. Miten se, tämä leppoisa kollektiivinen elämä näiltä
”tyhmemmiltä” onnistuu?
Jotenkin
tuntuu että Suomi on rakenteellisesti ”rasistinen” yhteiskunta
enkä tarkoita suhtautumista maahanmuuttajiin vaan meihin itseemme.
Slaavilaisesta perinteestäkö johtuu, että meillä jokainen tietää
paikkansa ja pysyy siinä.
 |
| Kyösti Salovaara 2015. Cabo Trafalgar - meritaistelun näyttämö. |
Kun ajaa
Cádizista noin 60 kilometriä etelään ja kääntyy Atlantin
rannalle, päätyy Cabo Trafalgarin lähelle, missä huikeat tuulet
nostavat luonnontilaisten dyynien hiekan ilmaan sakeaksi myrskyksi,
jonka hiekanjyvät pistelevät paljasta ihoa kuin pirun neulat.
Trafalgarin
niemen majakka on niin hiekkamyrskyjen valkaisema, ettei sitä edes
kameran valotusmittari kunnolla noteeraa, vaikka se seisoo jyhkeänä
ja tuijottaa merelle, jossa kohtapuolin 210 vuotta sitten Horatio
Nelson löi espanjalais-ranskalaisen laivaston ja pelasti
Englannille merten herruuden. Taistelussa Nelson kuoli tarkka-ampujan
luotiin.
Tänään
seudulla vallitsee rento ilmapiiri. Majakalta hiekkapilvessä
takaisin käveltyään, voi istahtaa terassille, jonka reunalla
muutama 60-luvulta henkiin jäänyt hippi loikoilee silmät viiruina
ja jossa salskeat Sevillan miehet juttelevat baaritiskillä.
Hippiajoista muistuttaa terassin aitaan kiinnitetty ohje: Tupakkaa
saa polttaa, huumausaineita ei!
Jos
Nelson olisi hävinnyt Trafalgarin taistelun, puhuisimmeko nyt pitkin
maailmaa englannin sijasta ranskaa vai kenties espanjaa?
Kadunmiehen
filosofinen ote herpaantuu nauruun, kun hänen käteensä osuu
kirjanen Matkustamme Espanjaan vuodelta 1959 (WSOY) jossa matkailijaa
neuvotaan näin:
”Chiclana
de la Frontera. Siihen kohtaan, missä pieni sivutie johtaa
päätieltä pieneen Conilin kylään, näkyy edestäpäin Cabo
Trafalgar, jonka mukaan sai nimensä se valtava meritaistelu,
jossa amiraali Nelson kaatui. Sivuutetaan kaukaa.”
 |
| Kyösti Salovaara 2015. Taidetta maan alla - Pompidou-keskus Malagassa. |
Taidetta
voi tehdä näkyvästi tai piilossa, ja sitä sopii myös esittää.
Malagan
komeassa satamassa on uusi, maaliskuussa avattu underground-museo.
Tai ei
se ole underground-taiteelle omistettu museo vaan maan alle
rakennettu Pompidou-museon etäispesäke jossa esitetään parasta
modernia taidetta. Eikä mikään sovi paremmin tähän kaupunkiin,
jossa Pablo Picasso syntyi ja josta hänen piti monen muun
taiteilijan tavoin paeta Ranskaan Francon ja kumppanien
ahdistamana, kuin maan alle tehty wau-museo mistä kadun päälle
näkyy vain hieman kioskia isompi taideteos.
Nykytaiteesta
sopii olla montaa mieltä, ja ehkä sillä ei olekaan muuta sanomaa
kuin pistää kadunmies ihmettelemään ja kummastelemaan. Picasso,
Miro, Chagall ja kaltaisensa nauravat partaansa kun
kadunmies nyhtää partaansa miettiessään, että mitä tästä nyt
pitäisi ajatella.
Ahdistavimmillaankin
nykytaide on lapsellisen optimistista.
Samaa ei
voi sanoa pohjoismaisesta dekkarista, joka mässäilee ihmisen
pahuudella ja siitä kumpuavalla väkivallalla. Luettuani sinänsä
mainion Jussi Adler-Olsonin dekkarin Tapaus 64, esitin
kysymyksen: Mistä johtuu että Pohjoismaissa, joita pidetään
yhteiskunnallisesti maailman mallimaina, kirjoitetaan niin paljon
ihmisen perimmäistä pahuutta (ei yhteiskunnallista pahuutta)
korostavia romaaneja?
Mistä
johtuu, kuuluu jatkokysymys, että Pohjoismaissa asuvat
malli-ihmiset, pisa-keisarit ja -prinsessat, lukevat niin innokkaasti
ahdistavaa ja masentavaa jännityskirjallisuutta?
 |
| Kyösti Salovaara 2015. Kunnianosoitus Luis Buñuelille. |
Ajat
muuttuvat – tai jos eivät ajat, maailma kuitenkin.
Ohje
Espanjaan matkustavalle, vuodelta 1959:
”Vaatevaraston
tulee olla kevyt – Espanjassa on melkein aina lämmintä. On
kuitenkin otettava huomioon, etteivät espanjalaiset ole vaatetuksen
suhteen yhtä vapaamielisiä kuin mihin meillä on totuttu. Miehet
eivät kulje kadulla ilman takkia ja naisten on oltava säädyllisesti
puettuja... Miehet sen paremmin kuin naisetkaan eivät saa esiintyä
kadulla shortseissa. Kaksiosaisten uimapukujen käyttö on naisilta
suorastaan laissa kielletty. Miehet voivat käyttää lahkeellisia
uimahousuja, mutta eivät lahkeettomia.”
Edellä
parjattu Franco suostui 60-luvulla Benidormin pormestarin pyyntöön
ja salli bikinit Benidormin rannalla.
Se
päätös muutti maailman!
_____________________________________________________________________
Torreblanca, Fuengirola, Malaga, Espanja
Editoitu ja ajastettu C2C kahvilassa.
