Musta auto Órgivan tiellä

[Asioiden yhteys]

                                                                                             Kyösti Salovaara 25.8.2015.

Viime tipassa vaihdoin otsikoiden paikkaa. Nyt valittu johtaa hieman harhaan, mutta koska ”Musta auto Órgivan tiellä” kuulostaa sympaattisen mystiseltä ja melkein ”raamatulliselta”, pysyn siinä.

    Pitää uskoa vaistoaan.

    Eilen iltapäivällä neljä valkoposkihanhea lensi pihan yli. Loppukesän merkkejä, alkusyksyä villapaidassa, tossut jalassa. Talveen ollaan menossa, kesästä tulossa.

    Ja lensivät tervapääskyt pois.

Asioilla on yhteys, väistämättä.

    Tämä epämääräinen ajatus tuli mieleen viime perjantaina Helsingin Sanomien kulttuuriosastoa lukiessani. Antti J. Jokinen oli saanut elokuvalleen kaksi kokonaista sivua kritiikitöntä ylistystä Jussi Lehmusveden artikkelissa. Kätilössä kuulemma näyttelijöillä on ”katse”.

    Onkohan tämä juttu toisen jutun pehmennystä, ajattelin. Onkohan filmi saanut huonon kriitikin? Siis toisaalla samassa lehdessä...

    Arvasin oikein. Luen Nyt-liitteen aina viimeiseksi.

    Pertti Avola antoi Kätilölle nuivat kaksi tähteä viidestä. Ehkä olisi antanut vähemmän jos ei olisi ihastunut Krista Kososeen, Punavuoren punavihreän kuplan ”papittareen”. ”Punavuori” siis symbolisesti ymmärrettynä, ja myös ”Kosonen”.

    Hesarin toimituksellisesta linjaa on mahdoton ymmärtää. Pitikö elokuvakritiikki ”hyvittää” ja vesittää nimenomaan samana päivänä? Vai harrastaako laatulehti häikäilemättä tuotesijoittelua, kun lehdellä menee huonosti ja toimitustakin uhkaa irtisanomiset.

    ”Mitä on taide?” kysyi Baudelaire.

    ”Prostituutiota”, hän vastasi itselleen.

    Kritiikki hyvä, tuotesijoittelu parempi!

En tiedä kannattaako Hesarin toimitusta enää parjata. Ehkä sitä pitäisi sääliä.

    Mutta asioilla on yhteytensä. Sitä saa mitä tilaa.

    Oivallus on tärkeämpää. Sehän tässä nyt on ajatuksena.

    Että maailmassa, elämässä, ympärilläni ei ole mitään yksittäistä asiaa, esinettä, tapahtumaa tai prosessia joka ei liittyisi toiseen asiaan, esineeseen tai prosessiin. Tämän tajuaminen helpottaa. Vähentää stressiä silläkin uhalla, että tuntee itsensä entistä pienemmäksi, vähemmän merkitykselliseksi, melkein olemattomaksi.

    Pienuuden tajuaminen helpottaa. Maailmaa on helpompi katsella pienestä kuin suuresta aukosta.

    Näen muistikuvana mustan auton Órgivan tiellä, Granadasta etelään Sierra Nevadan rinteellä kulkevalla serpentiinillä, Alpujarrasissa, huikeaa laakson reunaa itään ajaessa.

    Se ilmestyi peruutuspeiliin kohta erään majatalon jälkeen. Huomasin sen majatalon parkkipaikalla, plataanien ja pinjojen varjossa piiloon pysäköitynä, mutta luulin nähneeni väärin, kunnes mustaksi teipattu ja tuntemattomaksi topattu auto ilmestyi peräämme ja kärkkyi ohituspaikkaa.

    Auton valoille oli jätetty pienet reiät. Sitä oli mahdoton tunnistaa.

    Sitten se ajoi ohitse, Òrgivasta itään päästyämme.

                                                                                              Kyösti Salovaara 2015.

Kun katseli Suomen jalkapallomaajoukkueen peliä Kreikassa, koki jonkinmoisen ahaa-elämyksen: jalkapallo taitaa sittenkin heijastaa yhteiskunnan tilaa ja henkistä ilmapiiriä.

    Kentällä uurasti kaksi huonosti pelaavaa joukkuetta; molemmissa yhteiskunnissa ollaan pohjalla, menee huonosti, huonommin kuin muualla EU:ssa. Pelistä puuttuu ilo, luovat ratkaisut, yllätys. Sisu korvaa ajatuksen, puurtaminen kekseliäisyyden.

    No, päätä kreikkalaiseen tylsyyteen hakkaamalla tuli toki voitto, mutta...

    Olemmekohan – siis käytetään yhteistä sanaa, me olemme ”me” - tajunneet että historia kulkee vain yhteen suuntaan. Yhteiskunnassa ja luonnossa melkein kaikki on palautumatonta. ”Ihmiset vanhentuvat, eivät nuorru”, sanoo David Ruelle kirjassaan Sattuma ja kaaos (Art House 1992). ”Autot ruttaantuvat kolareissa, mutta eivät oikene... Yleisesti ottaen maailma on nyt erilainen kuin ennen.”

    Yleisesti ottaen kaikella on yhteys toiseensa eikä mikään ole yksin.

    Auto ajaa eteenpäin.

    Ihminen vanhenee.

    Toinen ihminen katselee ikkunasta toista.

    Niityllä valkoposket kaakattavat.

    Eduskunta aloittaa syyskauden. Jopa lomaa tulikin vietetyksi.

    Kun Kätilön ohjaaja Antti J. Jokinen sai Ylessä Arto Nybergin ohjelmassa laveasti tilaa puolustaa elokuvaansa moittimalla kritiikin naiiviutta, muistui mieleen Per I. Gedinin teos Kirja muuttuvassa yhteiskunnassa (Tammi 1977), jossa hän totesi, siis jo vuonna 1975, kuinka taide- ja kirjallisuuskriitikki ovat menettäneet merkitystään ja koko ajan menettävät lisää.

    ”Sivistyksen kiertokulun kutistumisen yksi luonnollinen seuraus on kriitikon vaikutusvallan väheneminen”, Gedin kirjoitti. ”Arvosteluja julkaistaan vähemmän ja niiden merkitys käy sekä yleisen keskustelun että kirjamyynnin vaikuttamisen kannalta yhä pienemmäksi. Kriitikko ei enää kirjoita ensisijaisesti yleisölle, koska se on joukkoyhteiskunnassa yhä vaikeammin tavoitettavissa, vaan enemmän ja enemmän kollegoilleen ja kirjailijoille – jotka hekin usein ovat kriitikoita.”

    Jos kritiikin tila vuonna 1975 oli tragedia, niin vuonna 2015 se on farssi.

    Ainakin jos lukee Helsingin Sanomia ja mitäpä tässä muutakaan lukisi.

    Vesitetty elokuva- ja kirjallisuuskritiikki on vesitettyä.

    Ei enempää. Ei vähempää.

Órgivan tiellä elokuun 25. tänä vuonna kello 16:45 mustaksi teipattu auto riippui perässä kunnes se eräässä mutkassa ajoi ohi.

    Mutta se ei ollut yksin. Sitä seurasi samanmerkkinen auto, eri malli, ilman teippejä, ilman naamioita, julkisesti esittäytyen. Kenties parin vuoden päästä tuota nyt teipattua autoa ryhdytään valmistamaan markkinoille. Kun testit ovat valmiit.

    Kun ne olivat päässeet ohi, mutkan jälkeen, ne pysähtyivät, tie vietti lievästi ylöspäin, itää kohti, matkalla Almeriaan Alpujarrasin komeita maisemia kiertäen ja kaartaen.

    Hetken ajattelin että olivatko mustassa autossa ja sen matkaa turvaavassa autossa istuvat nähneet valokuvaukseni. Tulevatko sanomaan että kuvat pois, delete päälle? Tämä prototyyppi on nyt salaisuus; teippien alta paljastuu kaupallinen tuote jonakin päivänä.

    Mutta autot jatkoivat matkaansa, katosivat mäen taakse, mutkasta päästyään.

   Órgivan tiellä kulki kolme autoa ja niiden välillä vallitsi yhteys, kahdella oikeasti ja kolmannella katseen arassa voimassa. Tämä tuntui mystiseltä, melkein raamatulliselta.

    Kokonaisuuden historia juoksee yhteen suuntaan eikä sille ole matemaattista kuvausta, selittävää kaavaa.

    Yhtä kaikki: Asioilla on yhteytensä!

                                                                                                      Kyösti Salovaara 2015.