Näytetään tekstit, joissa on tunniste essee. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste essee. Näytä kaikki tekstit

torstai 7. helmikuuta 2019

Omena pöydällä


[esseisti vaatii, esseisti valittaa]

Kyösti Salovaara, 2019.
Sivuhuomautus: Mihin omena, brandylasi ja espressokuppi nyt laitetaan?


Olemme Suomi!
    Hieno maa, hieno kansa, hieno luonto.
    Olemme onnellisia. Meitä ei pelota.
    Puhumme rehellisesti, suoraan. Emme parjaa selän takana.
    Osaamme lukea ja laskea. Joka ei lue, se tavaa. Joka ei tiedä mitä prosenttilasku tarkoittaa, viskaa kritiikkiä puhtaalla tunteella. Parempi sinne päin kuin ei minnekään.
    Meitä ei lahjota. Meihin ei tekopyhä saarnaaminen pure, paitsi silloin kun meidän pitäisi tehdä niin kuin saarnaamme.
    Maailma sätkii hyppysissämme. Olemme Suomi, hieno maa ja kansa.
    Ruuneperit puhuvat ja leipovat sanoista torttuja.


Tällaistakin tulee mieleen helmikuussa.
    Asioihin pitää suhtautua vakavasti. Pelleily pois.
    ”Antti Nylén kirjoittaa tuttuun tapaansa ärhäkästi ja suorasanaisesti” tiivistää Outi Hytönen Parnassossa (1/2019) arvostelunsa Antti Nylénin kirjailijatarinasta, monologista Häviö (Kosmos, 2018.) ”Hän vaatii taiteilijoille säännöllistä palkkatuloa.”
    Hytönen juoksee Nylénin piirtämällä polulla alamäkeä, ei kyseenalaista vaatimusta taiteilijapalkasta. Päinvastoin: ”Tärkeä puheenvuoro on herättänyt harmillisen vähän huomiota”.
    Hytönen uskoo Nyléniä, joka väittää että taiteen käy huonosti ilman kestävää rahoitusta. Kirjailijan ammattia ei kuulemma valita, vaan siihen päädytään. Niinpä kirjailija on syyntakeeton vaatiessaan itselleen säännöllistä palkkaa, vaikka ei saisikaan juttujaan kaupaksi.
    Nylén ei saa huomiota?
    Samassa lehdessä (karunpehmeä) Juha Seppälä kertoo näytelmäkirjailijasta, jonka täytyi tarjoilla baarissa taiteilijatovereilleen. Se hävetti. Se oli kauhistus; se että taiteilija joutuu samaan asemaan kuin kuka tahansa palkkatyöläinen ja vieläpä muiden nähden!
    Niinpä Häviö on Seppälän mielestä viime vuoden paras tietokirja, ”sen sanoma on painava”. Seppälä kiukuttelee Nylénin tukena: hyvinvointivaltio ei ole tuonnut parannusta vähälevikkistä kirjallisuutta kirjoittavan kirjailijan elämään.
    Olisiko pitänyt? Missä määriteltiin, että hyvinvointivaltio rakennetaan taideprojektiksi?
    Huomiotta jäänyt Nylén saa Parnasson ykkösnumerossa vielä kolmannenkin puolustajan. Tuo kirjoittaja ei tyydy vaatimaan taiteilijapalkkaa vaan perustuloa, koska se vapauttaa tulonsaajan kaikesta vastuusta ja velvollisuudesta.
    Hyvinvointivaltio taitaakin olla anarkistin toiveuni? (Maksajaa etsitään Torifiissä.)


Sanotaan mitä sanotaan. Kirjoitetaan mitä kirjoitetaan. Ollaan kuin ei oltaisikaan.
    Netistä löytyy Nylénin teosta ja Nyléniä käsitteleviä juttuja enemmän kuin ahkera ehtii lukea. Huomiota on piisannut.
    Taika Dahlbom haastatteli 23.10.2018 Helsingin Sanomissa Nyléniä näyttävästi, palstatilaa säästämättä. Nylén sai purkaa mieltä kansakunnan parhaalla mediapaikalla. ”Taide on perustuotantoa kuin maanviljely. Paitsi sillä erotuksella, että maataloustuotteet voisi ostaa tarvittaessa kaikki ulkomailta. Suomalaista kirjallisuutta ei voi ostaa ulkomailta”, Nylén sanoo. Samaan aikaan Juha Sipilä puhuu pokkana sosiaaliturvan leikkauksista, senkin bisnespaskapuhuja.
     Esseisti ei megalomaniassaan huomaa, että kansalainen ei tule toimeen ilman sapuskaa, mutta esseet voi hyvinkin jättää lukematta.
    Itse asiassa Nylén ei muusta puhukaan kuin rahasta. Mutta hän onkin parempi ihminen kuin insinööri tai Juha Seppälän kauhistelema tarjoilija. Vähälevikkisen esseistiikan harjoittaja ei vaadi kaikille perustuloa vaan itselleen taiteilijapalkkaa, joka ei ole sosiaaliturvaa vaan palkkio taiteilijalle epäkaupallisesta taiteesta. 
    Taide on taide on taide: siis rahaa!
    Marraskuun 17. päivänä Nylén sai lisää huomiota Hesarissa, kun Oskari Onninen arvosteli Häviön. Kritiikki oli myönteinen, mutta sisälsi (sentään) muutamia piikkejä. Nykykapitalismin ja oikeistohallituksen syyttäminen taiteilijan huonosta asemasta ei ole ”erityisen eleganttia saati uutta”, Onninen kirjoitti.
    Juttunsa lopulla Oskari Onninen lainasi Häviötä: ”Jos todella tuntuu siltä, ettei samasta jyvähinkalosta riitä ammennettavaa sekä taiteilijoille että poliisille, annettakoon poliiseille vähemmän. Nyt on taiteilijoiden vuoro!”
    Onnisen vastaveto oli hieman arvoituksellinen: ”Oliko väkivaltaisesti sanottu? Jos, niin kannattaa pysähtyä miettimään, miksi tällainen tunne heräsi.”
    Tänään, kun eduskunnassa pohditaan, että pitääkö laitokseen päätyneen ikäihmisen hoivaamiseen käyttää 0,5:n ihmisen käsiä vai 0,7:n, Nylénin narsistinen jurputus kuulostaa turhanpäiväiseltä, vaikka toisaalta virkistää. 
    Kirjoittaako 0,5:n henkilötyöpäivän esseisisti huonommin kuin 0,7:n?


Kyösti Salovaara, 2019.


Ymmärrän toki yskän.
    En ajattele, että taiteen pitää olla läpeensä kaupallisesti kannattavaa; että vain bestsellerkirjailijalla on oikeus kutsua itseään kirjailijaksi. Luulen ymmärtäväni esseistin tuskan: kunpa joku maksaisi minulle (hänelle) kirjoittamisesta.
    Vähälevikkinen kirjallisuus saattaa olla pitkän päälle yhteiskunnalle tärkeämpää kuin suurilevikkinen, mutta siitä ei seuraa, että paljon luettu kirjallisuus olisi turhanaikaista ja mitätöntä.
    Suurin osa maailman kirjailijoista tekee muutakin työtä kuin kirjoittaa.
    Miksi Nylén ei mene palkkatyöhön?
    Jos yhteiskunta maksaisi hänelle taiteilijapalkkaa, antaisiko hän juttunsa ”ilmaiseksi” yhteiseen käyttöön? Niinhän palkkatyössä toimitaan: tehdään työtä palkanmaksajalle, ja se mitä syntyy, kuuluu työnantajalle.
    Uskon vilpittömästi, että Nylén on parempi kirjoittaja kuin tarjoilija, mutta voiko ammatinvalinnan perustaa siihen missä on parhaimmillaan? Kuinka monelle se onnistuu?
    Jos esseistille pitää maksaa kuukausipalkkaa siitä, että hän kirjoittaa hyviä esseitä, joita vain harvat lukevat, eikö myös pikajuoksijalle, joka pinkoo satasen kymmeneen sekuntiin, mutta ei halua periaatesyistä osallistua yhteenkään urheilukilpailuun viihdyttäkseen yleisöä, tulisi maksaa kuukausipalkkaa?


Tämmöinen maailma, tämmöinen yhteiskunta, tämmöinen Suomi harmittaa taiteilijaa.
    ”Jos mahdollisuuksien tasa-arvossa on kyse yhtä lahjakkaiden ihmisten tasa-arvosta, yhtä lahjakas viulusti ja virkamies ovat oikeutettuja yhtäläisiin mahdollisuuksiin”, pohtii Ruurik Holm tasa-arvoa teoksessaan Yksilönvapaus (Into, 2017).
    Ongelma on siinä, että useimmissa yhteiskunnissa virkamiehille on tarjolla enemmän töitä kuin viulisteille. ”Mahdollisuudet riippuvat pitkälti erilaisten taitojen yhteiskunnallisesta kysynnästä… Ihmisellä voi olla taitoja, joille ei yksinkertaisesti löydy järkevästi laajamittaista kysyntää edes julkisesti tuettuna.”
    Nylén ja Seppälä haukkuvat väärää puuta moittiessaan Sipilää siitä, että tämä on insinööri ja pubin omistajaa siitä, että tämä maksaa palkkaa tarjoilijalle eikä esseistille.
    Matemaattisesti laskien me kaikki olemme syypäitä Nylénin ahdinkoon. Sosiologisesti ajatellen Nylén on väärässä vaatiessaan kuukausipalkkaa työstä, jolle ei ole yhteiskunnallista kysyntää.
    Utopioissa - sellaisia riittää – jokainen ihmisyksilö saa tehdä mitä haluaa. Oikeassa maailmassa jokaisen, tai useimpien pitää ”uhrautua” yhteisön hyväksi. Suomen bruttokansantuotteesta (ja työpaikoista) noin puolet tulee vientiteollisuudesta. Ulkomailla asuvat ihmiset ”maksavat” noin puolet myös suomalaisten sosiaaliturvasta.
    Pitää siis tehdä tavaroita ja luoda palveluja, jotka menevät kaupaksi ulkomaille.
    Se, saako esseisti kuukausipalkkaa, riippuu näin ollen niiden ihmisten (insinöörien, teknikoiden, myyjien, opettajien, lääkärien, poliisien, tienrakentajien, maanviljelijöiden, merimiesten, lentäjien, vaatekauppiaiden, muurarien, rekkakuskien jne. jne.) työpanoksista jotka mahdollistavat viennin - eikä vain työpanoksesta vaan myös hyväntahtoisuudesta.


Lopetellaan tänään lainaviisauksiin.
    ”Vain se, joka ei tiedä mitään autoista, puhuu autoilusta ilman bensiiniä”, kirjoitti G.K. Chesterton novellissa Sininen risti vuonna 1911, ”ja vain se, joka ei tiedä mitään järjestä, sanoo selvittävänsä asioita ilman selkeitä ja varmoja lähtökohtia.”
    Nykyisessä mustavalkoisessa keskustelussa Chestertonin ajatus unohtuu. Puuhun mennään latvasta ja hämmästytään kun maahan putoaa persuksilleen.
    Entä sitten omena pöydällä?
    ”Perin erilaisia ovat näkemykset”, mietiskeli Franz Kafka (Keisarin viesti, Otava, 1969), ”esimerkiksi omenasta: pienen pojan näkemys, hänen kun täytyy kurkottaa kaulaansa nähdäkseen edes vilauksen omenasta pöytälevyllä, ja talon isännän näkemys, kun hän ottaa omenan ja ojentaa sen vapaasti pöytätoverilleen.”
    Rakenteellisia epäkohtia on hankala parantaa, koske me olemme tuo rakenne emmekä pääse ulkopuolelle.


Kyösti Salovaara, 2019.