Väline on viesti

[Ihanko totta?]

Kanadalainen kulttuurifilosofi Marshall McLuhan, jota kutsuttiin sähkökulttuuriin Spengleriksi, hätkähdytti 1960-luvulla aikalaisia sanomalla, että väline on itsessään viesti, ei niinkään se mitä (tiedotus)välineet yrittävät välittää.

     McLuhan puhui tv-ajan sukupolvesta, maailmankylästä ja viileästä televisiosta joka pakottaa ihmiset osallistumaan, olemaan tunteillaan läsnä, toisin kuin esimerkiksi kirjojen lukija, joka yrittää järjellään vastaanottaa kirjaan kirjoitetun ”viestin”.

     McLuhan väitti ettei sisällöllä ole enää väliä, merkitystä; ei merkitse mitä kirjoitetaan tai mihin matkustetaan; tärkeämpää on auton, junan tai tv-apparaatin kokemus sinänsä. Välineet vaikuttavat enemmän kuin se mitä niillä yritetään kertoa, mihin niillä yritetään päästä, saavuttaa saavuttamaton. Aistit laajenevat, syleilevät yksityiskohtien yli koko maailmaa.

     Tärkeää ei ole tieto, tulipa se telkkarista tai tietokoneesta; tärkeää on itse laite ja sen luoma kokemisen taikapiiri.

     ”Nykyajan nuori kasvaa elektronisten välineiden jäsentämään maailmaan”, McLuhan kirjoitti kulttiteoksessaan Ihmisen uudet ulottuvuudet (Understanding Media: The Extensions of Man, 1964). ”Se ei ole pyörien vaan virtapiirien maailma, ei irrallisten osien vaan ehjien kokonaisuuksien maailma. Koululainen elää nykyisin myyttisesti, kokonaisesti... Eräs IBM:n virkailija on sanonut: 'Kouluikään tullessaan lapseni olivat jo eläneet monta elämää isovanhempiinsa verrattuna'. ”

     McLuhan sanoi ettei tv sovi taustaksi. Se vie katsojan kokonaan mukaansa. ”Sen kanssa on oltava.” Television mosaiikkikuva valloittaa nuorten ihmisten elämän, joka muuttuu kokonaisosallistumiseksi kaiken käsittävään tämänhetkisyyteen.

     Väline ei ole pelkästään viesti vaan myös hierontaa. Elämän hierontaa.

Nyt, viitisenkymmentä vuotta myöhemmin, McLuhanista ei juuri kuule puhuttavan, vaikka elämäämme kyllästävä informaatiomaailma telkkareineen, kännyköineen ja internetin ihmeellisine läsnäolon rituaaleineen on kuin McLuhanin kuvittelema sähkökulttuuri kymmenenteen potenssiin korotettuna.

     Suosion vuosina McLuhan raahattiin näytille jopa Woody Allenin Annie Halliin. Siitäkin on jo melkein neljäkymmentä vuotta.

     Ehkä unohdus johtuu siitä, että McLuhanin kirjoitukset olivat sittenkin vain osa sekavaa 60-luvun popkulttuuria tai sitten siitä, mistä Anto Leikola muistuttaa lainatessaan suomalaisen laitoksen (WSOY, 1969) esipuheessa jotakuta kriitikkoa sanomalla, että McLuhanin ajatukset olivat triviaalia pötyä, jossa järkeä oli vain epäpuhtautena.

     Mutta mcluhanismin häivyttäminen saattaa johtua myös siitä, että hän oli niin oikeassa ennusteissaan; että hän osui niin inhottavan tarkasti modernin (vai pitääkö sanoa postmodernin) elämäntavan älylliseen tyhjyyteen. Tai ehkä McLuhan pitikin viileää, eläytymistä vaativaa sähkökulttuuria pelkästään ihmistä täydentävänä laajennuksena, vailla negatiivisia etumerkkejä.

     Ehkäpä McLuhan suhtautui liian myönteisesti maailmankylän ja sähkökulttuurin visioon.

     Ironia tietysti on läsnä omassa hetkessämme: elämämme, nykyhetkemme on niin täynnä (joukkotiedotus)välineitä, niin tulvillaan niissä näkyviä ja kuuluvia viestejä, ettei viestien sisältöä ole oikeastaan enää olemassa. Viestit ovat kaikki, enemmän kuin kaikki. Siis koko todellisuus jota viestit yrittävät epätoivoisesti hahmottaa.

     Luulisi että tällaisessa viestien ja viestivälineiden ylenpalttisuudessa me tietäisimme kaiken tarvittavan, mutta silti tuntuu ettemme tiedä juuri mitään. Viestejä katsellaan, ei  lueta, ymmärretä.

     McLuhania lainaten päättelen, että moderni elämä on pelkästään tämänhetkisyyttä, pintaa kuvan pinnassa ja ajatuksia ajatusten päällä, kanssaoloa ilman yhteisyyttä, yhteisyyttä ilman tarkoitusta. 

     McLuhan taisi olla väärässä kuvitellessaan, että uusi sähkökulttuuri antaa yksilöille paremman kokonaiskuvan maailmasta.

     Ironisessa katsannossa verkottunut yhteisyys on välineellistettyä egoismia.

Jos jostain hyvin kaukaa, jostakin korkeasta älyllisestä kulttuurista eksyisi satunnainen matkailija maapallolle ja joutuisi pariksi kuukaudeksi Suomeen tavallisen perheen vieraaksi, niin hän kirjoittaisi lopuksi etäiselle kotiseudulleen ällistyttävän raportin kansakunnasta, joka julkisilta ja kaupallisilta tv-kanavilta seuraa illasta toiseen tyhmänsalskeita tosi-tv-ohjelmia, missä julkkikset leikkivät keittiömestareita, missä laulajaksi haluavat nuoret näyttelevät laulajiksi haluavia nuoria, missä ääliöillä asutetaan taloja ja tiloja, missä tähdet ja rahvas viedään tanssimaan suoraan lähetykseen ja missä illasta toiseen tv-kamera seuraa kun joku porukka leikkii jotakin yhdentekevää elämysleikkiä, jonka ei luulisi kiinnostavan Erkkiäkään.

     Kaiken tämän nähtyään, ja nähtyään vielä enemmän, kaukainen vierailija kysyisi - tutustuttuaan suomalaisen yhteiskunnan korkeaan ”sivistystasoon”, perehdyttyään koululaitoksen demokraattisiin periaatteisiin, yliopistojen ja korkeakoulujen korkeatasoisiin kursseihin ja laajaan oppilasjoukkoon – kaiken tämän nähtyään ja kuultuaan vierailija kysyy: "Miksi nämä suomalaiset panostavat niin paljon koulutukseen, kun vähemmälläkin näitä tosi-tv-ohjelmia pystyisi katsomaan?"

     Kysymyksen kuultuaan suomalainen isäntäväki punastuu.

     He ovat äimän käkenä.

     He katsovat toisiaan, vierastaan, toisiaan ja älypuhelimen ruutua, läppärin kuvaa, teräväpiirron heijastusta silmässä.

     He eivät osaa vastata, sillä vastausta ole olemassa. Kaiken selitys ei selitä mitään. Totaalinen osallisuus kaikkeen peittää näköalan muualle, henkisempään ja syvällisempään olemiseen.

     Olla syvällisempi – mitä hupsutusta!

     Teeskennellä tähteä, teeskennellä laulajaa, teeskennellä ihmistä, teeskennellä suomalaista, teeskennellä teeskentelyä – so what?

Kaksikymmentäviisi vuotta sitten Teemu Mäki yritti tehdä itsestään ”taiteilijan” kuvaamalla itsensä tappamassa tylsällä kirveellä kissaansa.

     Mäki ajatteli (toivoi) että hirvittävä fakta muuttuu fiktioksi.

     Mutta ei se muuttunut. Mäki paljasti itsestään pedon, häijyn ja ilkeän ihmisen. Sellainen epäihminen ei saa koskaan anteeksi, ei maan päällä, eikä ehkä muuallakaan.

     Tosi-tv-elämää katsoessa mieleen tulee Mäen yritys, faktan ja fiktion sekaannus.

     Onko tosi-tv:n tanssiohjelmalla ja kissantappovideolla lopulta mitään periaatteellista eroa? Onko nöyryytys, häpeä, kopea ihmisyys yhtä samaa häijyn epäihmisen uhoa?

     Onko kulttuuri niin mcluhanistunut ettei ”oikean” fiktion tekeminen ja kokeminen ole enää edes mahdollista? On vain osallistumista, fiktiota faktan valepuvussa ja päinvastoin; on vain tämänhetkisyyttä ja sitäkin vain yhteisen häpeäntunteen karkottamiseksi. Mielihyvää josta jää jäljelle nolous, tyhjä tila.

Väline on viesti.

     Väline on narsistisen mielihyvän hierontaa.

     Väline on väline on väline.

                Kyösti Salovaara 2010. Tekniikan museo Münchenissä.

Pidot suomalaisessa tornissa

Maailma muuttuu – vai?

Isänpäivän tietämillä sattui silmiin kirjahyllystäni pehmeäkantinen Pidot Tornissa. Poimin sen ja ryhdyin selailemaan.

     Se oli virhe.

     Haikeus valtasi mielen. Siihin melkein läkähtyi.

     Yrjö Kivimiehen toimittama legendaarinen keskustelukirja ilmestyi Gummeruksen kustantamana vuonna 1938. Joukko intellektuelleja kokoontui kevään 1937 aikana keskustelemaan hotelli Torniin kulttuurista ja Suomesta. Kirjassa keskustelijat esiintyvät nimimerkeillä. Kivimies on ”Konservatiivi”.

     Haikeus tuli siitä, että isäni Osmo Salovaara (1914-91) on nimiöinyt kirjan vuonna 1941. Ostiko hän sen Välirauhan aikana alennusmyynnistä? En tiedä, enkä sitä milloin hän luki teosta. Tuskinpa vielä jatkosodan ensimmäisenä syksynä.

     Ehkä hän luki kirjaa asemasotavaiheessa. Korsussa jossain päin Karjalaa. Alleviivasi hennosti muutaman kohdan. Merkkasi marginaaliin kysymysmerkin, niin kuin tähän luettuaan ”Dosentin” (Martti Haavio) ylimielisen oikeistolaisen mielipiteen: ”Industrialismin syntyminen oli tavaton alennus. Syntyi jätkä ja hampuusi sekä vihdoin punakaartilainen.”

     Pidot Tornissa -kirjan johdannosta isäni panee merkille, ja jälleen kysymysmerkillä korostaen, kirjan toimittajan kahvilakulttuurin ylistyksen: ”Kahviloista ja ravintoloista puhutaan taiteen yhteydessä suotta pahaa: ei ymmärretä hedelmällisen joutilaisuuden, hedelmällisen lörpöttelyn suunnatonta merkitystä.”

Haikeus ei hälvene kun katselen hyllystä poimimiani kirjoja, joita isäni nuorena kirjapainotyöläisenä osti 30-luvun lopulla ja sotien taitteessa.

     Asettelen ne komeaan pinoon: Olavi Paavolaisen teokset Kolmannen valtakunnan vieraana ja Risti ja hakaristi, Lauri Viljasen Taisteleva humanismi, T. Vaaskiven Vaistojen kapina ja Huomispäivän varjo, Karl Marxin Vallankaappaus Ranskassa 1851, Eino Kailaan Persoonallisuus, Yrjö Jylhän runosuomennos ”Hallitse Britannia!” ja Raoul Palmgrenin Vallankumous ja vastavallankumous Saksassa.

     Hyllyssäni tai varastossa on myös Jack Londonin ja Upton Sinclairin yhteiskuntaromaaneja sekä Olavi Paavolaisen Suursiivous vaikka ne eivät nyt osu silmään. John Dos Passosin kiihkeänmodernin New York -romaanin Suurkaupungin kasvot (Manhattan Transfer) isä näyttää ostaneen heti sen ilmestyttyä sodan jälkeen.

     Kun joskus ihmettelin isälle hänen ostamiaan marxilaisia kirjoja, hän vähätteli asiaa ja sanoi ostaneensa ne kannatusmielessä kotkalaiselta kaveriltaan Aimo Rikalta, joka vaikutti Akateemisessa Sosialistiseurassa. Rikasta tuli kommunistipuolueen vaikuttajahahmo, ainakin joksikin aikaa. Isästäni tuli demarilehteä kustantavan Eteenpäin Oy:n toimitusjohtaja.

     Karl Marxin Vallankaappausta eli Louis Bonaparten 18. päivää Brumairekuussa olen lainaillut jutuissani eri yhteyksissä luvattoman monta kertaa, esimerkiksi juuri ilmestyneessä Filmihullussa (nro. 5) jossa kirjoitan Sam Peckinpahin elokuvasta Rautaristi. Hassua kyllä, viime viikolla katsomassani Ben Affleckin filmissä Argo hollywoodilaiset elokuvatuottajat pelleilevät samalla Marxin toteamuksella, jota olen tavannut lainata. Sitä ei pääse pakoon, niin kuin ei haikeuttakaan.

     Kertauksena, näin se menee, näin Karl Marx vuonna 1852 aloitti kirjansa:

     ”Hegel huomauttaa jossakin, että maailmanhistorian kaikki suuret tapahtumat ja henkilöt esiintyvät ikään kuin kahdesti. Hän on unohtanut lisätä: yhden kerran murhenäytelmässä, toisen kerran farssissa.”

Yrjö Kivimies totesi, että Pidot Tornissa oli kansainvälisestikin ainutlaatuinen tapaus. Ehkä se oli. On yhä. ”Viehättävimpiä ihmishengen toimintoja on epäilemättä keskustelu”, Kivimies sanoi kirjan ensimmäisessä lauseessa.

     Tornin keskustelijat olivat parasta suomalaista älymystöä, nuorehkoja mutta eivät lapsia. Kokeneita kirjoittajia, väittelijöitä, ajan hengen näkijöitä ja kriitikoita.

     Tornin palavereihin osallistuivat Kivimiehen lisäksi Olavi Paavolainen, Matti Kurjensaari, Helvi Hämäläinen, Kaarlo Marjanen, Martti Haavio, Lauri Viljanen, Tatu Vaaskivi, Esko Aaltonen, Kustaa Vilkuna, Jussi Teljo, Urho Kekkonen, Sakari Pälsi, Niilo Mäki, Lauri Hakulinen ja Elsa Enäjärvi-Haavio.

     Keskusteltiin ajankohtaisista aiheista, suurista kysymyksistä, välillä kipakasti ja toisinaan lörpötellen, ylimielisesti ja rahvasta ylhäältä katsoen. Saksan voiman pelottava läheisyys tulee hyvin esille.

     Keskustelukirjan teemat eivät vanhene. Palaverien otsikot olivat korkealentoisia: Suomalaisen kansanluonteen myytti, Kulttuurimme kompassineula, Taaksepäinkatsova kulttuuri, Kirjallisuutta ja kirjallisuutta, Henkien taistelu.

     Ajat ovat nyt toiset, kulttuuri toisenlaista, Suomi uudenlainen.

     Vai onko?

     "Suomalainen sivistys on todella taaksepäin katsovaa sivistystä", Pidot Tornissa -kirjan "Kriitikko" (Kaarlo Marjanen) sanoo. "Jonkinlainen kulttuurioptimismi puuttuu siitä. Kaikkea katsotaan taaksepäin ja vetäydytään – niinkuin saksalaiset – luonnon voiman pyhille lähteille. Mitään eteenpäin suuntaavaa rohkeata ajatusta ei tahdo löytää. Kaikkialla puhutaan näistä kansallista arvoista ja välitetään vähät siitä, voiko Suomi myöskin sellaisilla aloilla, jotka todella ovat kansainvälisiä, puoltaa paikkaansa tai nimeänsä."

     Mikä Suomessa muuttuu kun mikään ei muutu?

Kun Kivimies ja kumppanit kokoontuivat Tornissa, ei ollut televisiota, kännyköitä, sähköpostia eikä nettiä. Yleisradio lähetti ohjelmaa yhdellä kanavalla, mutta ei edes koko vuorokautta. Sanomalehdissä keskustelua todennäköisesti käytiin. Pikkukaupungeissakin lehtiä ilmestyi.

     Miten on keskustelun laita vuonna 2012?

     Loukkaantuuko joku jos väitän, että keskustelu on olematonta ja pinnallista? Siitä huolimatta että eetteri on täynnä radio-ohjelmia ja internet tulvillaan tavallisten ihmisten ääniä.

     Mutta keskusteleeko netissä joku ihan oikeasti? Vai pulputtaako siellä (siis täällä) kaksi miljoonaa monologia toisistaan välittämättä? Ennen oli Esson baari missä ennakkoluulot pääsivät kahvipöydässä ääneen, nyt on netti jossa virtuaalibaareja lukemattomasti. Virkeää lörpöttelyä kyllä, ajatusta... mutta yhteinen kuulijakunta on kadonnut. Kun tykätään kaverista, ei tarvitse välittää muista. Vieras on vielä vieraampi kuin ennen. Prosessikonsultti sanoisi: siilossa, siilossa! 
    Oikeastaan ihmettelen, että missä keskusteleva älymystö luuraa. 

     Sanomalehdet eivät keskustele keskenään ja kuinka voisivat kun niitä on paikkakunnalla enintään yksi. Yksi ääni, yksi mieli. Pahinta lienee että suuret maakuntalehdet levittävät loimensa yhdeksi mediamatoksi; sama juttu, tai saman kirjoittajan juttu samasta aiheesta ilmestyy monessa lehdessä. Se on halpahintaista journalismia.

     Väyliä ja kanavia piisaa, mutta silti puhe on pinnallista ja ohikiitävää, kuin saipuakuplia taivahalla.

     Vai siitäkö se johtuukin? Kanavien ja mahdollisuuksien runsaudesta.

     Kuinka moni pääsekään kuvaruutuun ääliömäisissä tosi-tv-ohjelmissa? Miksi? Miten niille voidaan uhrata niin runsaasti lähetystunteja? Enää ei puutu kuin koko illan kestävä tosi-tv-ohjelma missä seurataan illasta toiseen jotakin perhettä, joka katsoo televisiosta tulevia tosi-tv-ohjelmia ja keskustelee niistä "syvällisesti".

     Harppaus Tornin pidoista BB-talon kemuihin pelottaa.
     Ja säälittää. 

Kaupalliset radiokanavat pullistelevat höpönhöpöä. On naurettavaa, että valtiovalta edellyttää radioasemilta puhetta levyjen väliin. Ketä hölynpöly rakentaa?

     Kuuntelen joskus Ylen puheohjelmia. Ykkösaamu on parhaasta päästä, mutta kovin hentoa on senkin älyllisyys. Aristoteleen kantapää kävisi fiksusta ohjelmasta, mutta tätimäisyys pilaa kaiken. Vieläkö meitä oikein pitää holhota? Konformistinen tätimäisyys sitä paitsi pilaa kaikki mediat.

     Miksi älypuheelle ei anneta enemmän tilaa kun eetterin aikaa kuitenkin on käytettävissä tuhottoman paljon? On katsojan ja kuuntelijan pilkkaa kun tiistaiaamuisin Ylen aamu-tv:ssä Sakari Kilpeläisen Jälkipörssin talousviisaiden pitää varttitunnissa "analysoida" taloustapahtumia. Siinä ajassa ei haloota ehdi sanoa. Terävän toimittajan ja tietävien vieraiden viisaus hukataan.

     Seurasin viime lauantaina Erkki Tuomiojan haastattelua Ylen Ykkösaamussa telkkarin puolella. Ohjelma kestää noin 40 minuuttia ja tapana on, että siinä hypähdellään asiasta toiseen, niin ettei mihinkään tarvitse syventyä kunnolla. Jos kymmentä asiaa käsitellään, yhdelle asialle jää neljä minuuttia.

     Mission impossible: Olepa neljässä minuutissa syvällinen, informatiivinen!

     Toimittajan ja taustatiimin kannalta tämä tekniikka on vaivatonta. Riittää kun tietää vähän sieltä sun täältä, mutta ei paljoa juuri mistään. Viime lauantaina sekä Tuomioja että haastattelija olivat autuaan tietämättömiä mitä Saksassa tapahtuu. Sinne rakennetaan lisää hiilivoimaa. Puhdas ilma karkaa kauas. Mutta oli siis kätevämpää moittia yhdessä suin Yhdysvaltoja.

     Ironia vuonna 2012: kun tietoa olisi käytettävissä ylettömän paljon, sitä hyödynnetään mahdollisimman vähän, vain pinnalta ja näön vuoksi.