[Ihanko totta?]
Kanadalainen
kulttuurifilosofi Marshall McLuhan, jota kutsuttiin sähkökulttuuriin
Spengleriksi, hätkähdytti 1960-luvulla aikalaisia sanomalla, että
väline on itsessään viesti, ei niinkään se mitä (tiedotus)välineet yrittävät välittää.
McLuhan
puhui tv-ajan sukupolvesta, maailmankylästä ja viileästä
televisiosta joka pakottaa ihmiset osallistumaan, olemaan tunteillaan
läsnä, toisin kuin esimerkiksi kirjojen lukija, joka yrittää
järjellään vastaanottaa kirjaan kirjoitetun ”viestin”.
McLuhan
väitti ettei sisällöllä ole enää väliä, merkitystä; ei
merkitse mitä kirjoitetaan tai mihin matkustetaan; tärkeämpää on
auton, junan tai tv-apparaatin kokemus sinänsä. Välineet
vaikuttavat enemmän kuin se mitä niillä yritetään kertoa, mihin
niillä yritetään päästä, saavuttaa saavuttamaton. Aistit
laajenevat, syleilevät yksityiskohtien yli koko maailmaa.
Tärkeää
ei ole tieto, tulipa se telkkarista tai tietokoneesta; tärkeää on
itse laite ja sen luoma kokemisen taikapiiri.
”Nykyajan
nuori kasvaa elektronisten välineiden jäsentämään maailmaan”,
McLuhan kirjoitti kulttiteoksessaan Ihmisen uudet ulottuvuudet
(Understanding Media: The Extensions of Man, 1964). ”Se ei ole
pyörien vaan virtapiirien maailma, ei irrallisten osien vaan ehjien
kokonaisuuksien maailma. Koululainen elää nykyisin
myyttisesti, kokonaisesti... Eräs IBM:n virkailija on sanonut:
'Kouluikään tullessaan lapseni olivat jo eläneet monta elämää
isovanhempiinsa verrattuna'. ”
McLuhan
sanoi ettei tv sovi taustaksi. Se vie katsojan kokonaan mukaansa.
”Sen kanssa on oltava.” Television mosaiikkikuva
valloittaa nuorten ihmisten elämän, joka muuttuu
kokonaisosallistumiseksi kaiken käsittävään tämänhetkisyyteen.
Väline
ei ole pelkästään viesti vaan myös hierontaa. Elämän hierontaa.
Nyt,
viitisenkymmentä vuotta myöhemmin, McLuhanista ei juuri kuule
puhuttavan, vaikka elämäämme kyllästävä informaatiomaailma
telkkareineen, kännyköineen ja internetin ihmeellisine läsnäolon
rituaaleineen on kuin McLuhanin kuvittelema sähkökulttuuri
kymmenenteen potenssiin korotettuna.
Suosion
vuosina McLuhan raahattiin näytille jopa Woody Allenin Annie Halliin. Siitäkin
on jo melkein neljäkymmentä vuotta.
Ehkä
unohdus johtuu siitä, että McLuhanin kirjoitukset olivat sittenkin
vain osa sekavaa 60-luvun popkulttuuria tai sitten siitä, mistä
Anto Leikola muistuttaa lainatessaan suomalaisen laitoksen (WSOY,
1969) esipuheessa jotakuta kriitikkoa sanomalla, että McLuhanin
ajatukset olivat triviaalia pötyä, jossa järkeä oli vain
epäpuhtautena.
Mutta
mcluhanismin häivyttäminen saattaa johtua myös siitä, että hän
oli niin oikeassa ennusteissaan; että hän osui niin inhottavan
tarkasti modernin (vai pitääkö sanoa postmodernin) elämäntavan
älylliseen tyhjyyteen. Tai ehkä McLuhan pitikin viileää,
eläytymistä vaativaa sähkökulttuuria pelkästään ihmistä
täydentävänä laajennuksena, vailla negatiivisia etumerkkejä.
Ehkäpä McLuhan suhtautui liian myönteisesti maailmankylän ja
sähkökulttuurin visioon.
Ironia
tietysti on läsnä omassa hetkessämme: elämämme, nykyhetkemme on
niin täynnä (joukkotiedotus)välineitä, niin tulvillaan niissä
näkyviä ja kuuluvia viestejä, ettei viestien sisältöä ole
oikeastaan enää olemassa. Viestit ovat kaikki, enemmän kuin
kaikki. Siis koko todellisuus jota viestit yrittävät epätoivoisesti
hahmottaa.
Luulisi
että tällaisessa viestien ja viestivälineiden ylenpalttisuudessa me
tietäisimme kaiken tarvittavan, mutta silti tuntuu ettemme tiedä
juuri mitään. Viestejä katsellaan, ei lueta, ymmärretä.
McLuhania
lainaten päättelen, että moderni elämä on pelkästään
tämänhetkisyyttä, pintaa kuvan pinnassa ja ajatuksia ajatusten
päällä, kanssaoloa ilman yhteisyyttä, yhteisyyttä ilman
tarkoitusta.
McLuhan taisi olla väärässä kuvitellessaan, että
uusi sähkökulttuuri antaa yksilöille paremman kokonaiskuvan
maailmasta.
Ironisessa
katsannossa verkottunut yhteisyys on välineellistettyä egoismia.
Jos
jostain hyvin kaukaa, jostakin korkeasta älyllisestä kulttuurista eksyisi satunnainen matkailija maapallolle ja joutuisi pariksi
kuukaudeksi Suomeen tavallisen perheen vieraaksi, niin hän
kirjoittaisi lopuksi etäiselle kotiseudulleen ällistyttävän
raportin kansakunnasta, joka julkisilta ja kaupallisilta tv-kanavilta
seuraa illasta toiseen tyhmänsalskeita tosi-tv-ohjelmia, missä
julkkikset leikkivät keittiömestareita, missä laulajaksi haluavat
nuoret näyttelevät laulajiksi haluavia nuoria, missä ääliöillä
asutetaan taloja ja tiloja, missä tähdet ja rahvas viedään
tanssimaan suoraan lähetykseen ja missä illasta toiseen tv-kamera seuraa kun joku
porukka leikkii jotakin yhdentekevää elämysleikkiä, jonka ei
luulisi kiinnostavan Erkkiäkään.
Kaiken
tämän nähtyään, ja nähtyään vielä enemmän, kaukainen
vierailija kysyisi - tutustuttuaan suomalaisen yhteiskunnan korkeaan
”sivistystasoon”, perehdyttyään koululaitoksen demokraattisiin
periaatteisiin, yliopistojen ja korkeakoulujen korkeatasoisiin
kursseihin ja laajaan oppilasjoukkoon – kaiken tämän nähtyään
ja kuultuaan vierailija kysyy: "Miksi nämä suomalaiset panostavat
niin paljon koulutukseen, kun vähemmälläkin näitä
tosi-tv-ohjelmia pystyisi katsomaan?"
Kysymyksen
kuultuaan suomalainen isäntäväki punastuu.
He
ovat äimän käkenä.
He
katsovat toisiaan, vierastaan, toisiaan ja älypuhelimen ruutua,
läppärin kuvaa, teräväpiirron heijastusta silmässä.
He
eivät osaa vastata, sillä vastausta ole olemassa. Kaiken selitys ei
selitä mitään. Totaalinen osallisuus kaikkeen peittää näköalan
muualle, henkisempään ja syvällisempään olemiseen.
Olla
syvällisempi – mitä hupsutusta!
Teeskennellä
tähteä, teeskennellä laulajaa, teeskennellä ihmistä,
teeskennellä suomalaista, teeskennellä teeskentelyä – so what?
Kaksikymmentäviisi
vuotta sitten Teemu Mäki yritti tehdä itsestään ”taiteilijan”
kuvaamalla itsensä tappamassa tylsällä kirveellä kissaansa.
Mäki
ajatteli (toivoi) että hirvittävä fakta muuttuu fiktioksi.
Mutta
ei se muuttunut. Mäki paljasti itsestään pedon, häijyn ja ilkeän
ihmisen. Sellainen epäihminen ei saa koskaan anteeksi, ei maan
päällä, eikä ehkä muuallakaan.
Tosi-tv-elämää
katsoessa mieleen tulee Mäen yritys, faktan ja fiktion sekaannus.
Onko tosi-tv:n tanssiohjelmalla ja kissantappovideolla lopulta mitään
periaatteellista eroa? Onko nöyryytys, häpeä, kopea ihmisyys yhtä
samaa häijyn epäihmisen uhoa?
Onko
kulttuuri niin mcluhanistunut ettei ”oikean” fiktion tekeminen ja
kokeminen ole enää edes mahdollista? On vain osallistumista,
fiktiota faktan valepuvussa ja päinvastoin; on vain tämänhetkisyyttä
ja sitäkin vain yhteisen häpeäntunteen karkottamiseksi.
Mielihyvää josta jää jäljelle nolous, tyhjä tila.
Väline
on viesti.
Väline
on narsistisen mielihyvän hierontaa.
Väline
on väline on väline.
Kyösti Salovaara 2010. Tekniikan museo Münchenissä.