Näytetään tekstit, joissa on tunniste sähkökulttuuri. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sähkökulttuuri. Näytä kaikki tekstit

torstai 4. huhtikuuta 2013

Väline on viesti


[Ihanko totta?]




Kanadalainen kulttuurifilosofi Marshall McLuhan, jota kutsuttiin sähkökulttuuriin Spengleriksi, hätkähdytti 1960-luvulla aikalaisia sanomalla, että väline on itsessään viesti, ei niinkään se mitä (tiedotus)välineet yrittävät välittää.
     McLuhan puhui tv-ajan sukupolvesta, maailmankylästä ja viileästä televisiosta joka pakottaa ihmiset osallistumaan, olemaan tunteillaan läsnä, toisin kuin esimerkiksi kirjojen lukija, joka yrittää järjellään vastaanottaa kirjaan kirjoitetun ”viestin”.
     McLuhan väitti ettei sisällöllä ole enää väliä, merkitystä; ei merkitse mitä kirjoitetaan tai mihin matkustetaan; tärkeämpää on auton, junan tai tv-apparaatin kokemus sinänsä. Välineet vaikuttavat enemmän kuin se mitä niillä yritetään kertoa, mihin niillä yritetään päästä, saavuttaa saavuttamaton. Aistit laajenevat, syleilevät yksityiskohtien yli koko maailmaa.
     Tärkeää ei ole tieto, tulipa se telkkarista tai tietokoneesta; tärkeää on itse laite ja sen luoma kokemisen taikapiiri.
     ”Nykyajan nuori kasvaa elektronisten välineiden jäsentämään maailmaan”, McLuhan kirjoitti kulttiteoksessaan Ihmisen uudet ulottuvuudet (Understanding Media: The Extensions of Man, 1964). ”Se ei ole pyörien vaan virtapiirien maailma, ei irrallisten osien vaan ehjien kokonaisuuksien maailma. Koululainen elää nykyisin myyttisesti, kokonaisesti... Eräs IBM:n virkailija on sanonut: 'Kouluikään tullessaan lapseni olivat jo eläneet monta elämää isovanhempiinsa verrattuna'. ”
     McLuhan sanoi ettei tv sovi taustaksi. Se vie katsojan kokonaan mukaansa. ”Sen kanssa on oltava.” Television mosaiikkikuva valloittaa nuorten ihmisten elämän, joka muuttuu kokonaisosallistumiseksi kaiken käsittävään tämänhetkisyyteen.
     Väline ei ole pelkästään viesti vaan myös hierontaa. Elämän hierontaa.


Nyt, viitisenkymmentä vuotta myöhemmin, McLuhanista ei juuri kuule puhuttavan, vaikka elämäämme kyllästävä informaatiomaailma telkkareineen, kännyköineen ja internetin ihmeellisine läsnäolon rituaaleineen on kuin McLuhanin kuvittelema sähkökulttuuri kymmenenteen potenssiin korotettuna.
     Suosion vuosina McLuhan raahattiin näytille jopa Woody Allenin Annie Halliin. Siitäkin on jo melkein neljäkymmentä vuotta.
     Ehkä unohdus johtuu siitä, että McLuhanin kirjoitukset olivat sittenkin vain osa sekavaa 60-luvun popkulttuuria tai sitten siitä, mistä Anto Leikola muistuttaa lainatessaan suomalaisen laitoksen (WSOY, 1969) esipuheessa jotakuta kriitikkoa sanomalla, että McLuhanin ajatukset olivat triviaalia pötyä, jossa järkeä oli vain epäpuhtautena.
     Mutta mcluhanismin häivyttäminen saattaa johtua myös siitä, että hän oli niin oikeassa ennusteissaan; että hän osui niin inhottavan tarkasti modernin (vai pitääkö sanoa postmodernin) elämäntavan älylliseen tyhjyyteen. Tai ehkä McLuhan pitikin viileää, eläytymistä vaativaa sähkökulttuuria pelkästään ihmistä täydentävänä laajennuksena, vailla negatiivisia etumerkkejä.
     Ehkäpä McLuhan suhtautui liian myönteisesti maailmankylän ja sähkökulttuurin visioon.
     Ironia tietysti on läsnä omassa hetkessämme: elämämme, nykyhetkemme on niin täynnä (joukkotiedotus)välineitä, niin tulvillaan niissä näkyviä ja kuuluvia viestejä, ettei viestien sisältöä ole oikeastaan enää olemassa. Viestit ovat kaikki, enemmän kuin kaikki. Siis koko todellisuus jota viestit yrittävät epätoivoisesti hahmottaa.
     Luulisi että tällaisessa viestien ja viestivälineiden ylenpalttisuudessa me tietäisimme kaiken tarvittavan, mutta silti tuntuu ettemme tiedä juuri mitään. Viestejä katsellaan, ei  lueta, ymmärretä.
     McLuhania lainaten päättelen, että moderni elämä on pelkästään tämänhetkisyyttä, pintaa kuvan pinnassa ja ajatuksia ajatusten päällä, kanssaoloa ilman yhteisyyttä, yhteisyyttä ilman tarkoitusta. 
     McLuhan taisi olla väärässä kuvitellessaan, että uusi sähkökulttuuri antaa yksilöille paremman kokonaiskuvan maailmasta.
     Ironisessa katsannossa verkottunut yhteisyys on välineellistettyä egoismia.


Jos jostain hyvin kaukaa, jostakin korkeasta älyllisestä kulttuurista eksyisi satunnainen matkailija maapallolle ja joutuisi pariksi kuukaudeksi Suomeen tavallisen perheen vieraaksi, niin hän kirjoittaisi lopuksi etäiselle kotiseudulleen ällistyttävän raportin kansakunnasta, joka julkisilta ja kaupallisilta tv-kanavilta seuraa illasta toiseen tyhmänsalskeita tosi-tv-ohjelmia, missä julkkikset leikkivät keittiömestareita, missä laulajaksi haluavat nuoret näyttelevät laulajiksi haluavia nuoria, missä ääliöillä asutetaan taloja ja tiloja, missä tähdet ja rahvas viedään tanssimaan suoraan lähetykseen ja missä illasta toiseen tv-kamera seuraa kun joku porukka leikkii jotakin yhdentekevää elämysleikkiä, jonka ei luulisi kiinnostavan Erkkiäkään.
     Kaiken tämän nähtyään, ja nähtyään vielä enemmän, kaukainen vierailija kysyisi - tutustuttuaan suomalaisen yhteiskunnan korkeaan ”sivistystasoon”, perehdyttyään koululaitoksen demokraattisiin periaatteisiin, yliopistojen ja korkeakoulujen korkeatasoisiin kursseihin ja laajaan oppilasjoukkoon – kaiken tämän nähtyään ja kuultuaan vierailija kysyy: "Miksi nämä suomalaiset panostavat niin paljon koulutukseen, kun vähemmälläkin näitä tosi-tv-ohjelmia pystyisi katsomaan?"
     Kysymyksen kuultuaan suomalainen isäntäväki punastuu.
     He ovat äimän käkenä.
     He katsovat toisiaan, vierastaan, toisiaan ja älypuhelimen ruutua, läppärin kuvaa, teräväpiirron heijastusta silmässä.
     He eivät osaa vastata, sillä vastausta ole olemassa. Kaiken selitys ei selitä mitään. Totaalinen osallisuus kaikkeen peittää näköalan muualle, henkisempään ja syvällisempään olemiseen.
     Olla syvällisempi – mitä hupsutusta!
     Teeskennellä tähteä, teeskennellä laulajaa, teeskennellä ihmistä, teeskennellä suomalaista, teeskennellä teeskentelyä – so what?


Kaksikymmentäviisi vuotta sitten Teemu Mäki yritti tehdä itsestään ”taiteilijan” kuvaamalla itsensä tappamassa tylsällä kirveellä kissaansa.
     Mäki ajatteli (toivoi) että hirvittävä fakta muuttuu fiktioksi.
     Mutta ei se muuttunut. Mäki paljasti itsestään pedon, häijyn ja ilkeän ihmisen. Sellainen epäihminen ei saa koskaan anteeksi, ei maan päällä, eikä ehkä muuallakaan.
     Tosi-tv-elämää katsoessa mieleen tulee Mäen yritys, faktan ja fiktion sekaannus.
     Onko tosi-tv:n tanssiohjelmalla ja kissantappovideolla lopulta mitään periaatteellista eroa? Onko nöyryytys, häpeä, kopea ihmisyys yhtä samaa häijyn epäihmisen uhoa?
     Onko kulttuuri niin mcluhanistunut ettei ”oikean” fiktion tekeminen ja kokeminen ole enää edes mahdollista? On vain osallistumista, fiktiota faktan valepuvussa ja päinvastoin; on vain tämänhetkisyyttä ja sitäkin vain yhteisen häpeäntunteen karkottamiseksi. Mielihyvää josta jää jäljelle nolous, tyhjä tila.


Väline on viesti.
     Väline on narsistisen mielihyvän hierontaa.
     Väline on väline on väline.



                Kyösti Salovaara 2010. Tekniikan museo Münchenissä.