[Joan
Didion 5.12.1934 – 23.12.2021]
Minä
olen hänen todistajansa…
Hän
ei tehnyt tarpeeksi eroja.
Hän
uneksi elämänsä.
Hän
kuoli toivossa.
Tämä
tiivistelmänä. Niin että tiedätte tarinan. Tietystit tarinalla on
lieventävät asianhaaransa, sää, halkeilleet katukäytävät ja
kipulääkkeet, mutta vain eläviä varten.
-
Joan Didion: Keskipäivän illuusio.
Amerikkalainen
kirjailija ja journalisti Joan Didion, ”tyttö Kaliforniasta”
niin kuin El País -lehden muistokirjoituksessa sanottiin, kuoli
jouluaatonaattona 87 vuotiaana.
Muistokirjoituksissa
lehdet - mm. Guardian, New York Times, El País ja New Yorker - ovat
korostaneet Didionin kirjoittamistyylin selkeän häikäisevää
komeutta ja hänen journalisminsa persoonallista ja ironista
kosketusta ajan henkeen.
Muuan
kirjoittaja totesi, että Didion kanavoi kirjoituksiinsa 1960- ja
70-luvun hengen hieman hysteerisellä, vainoharhaisella ja
ylikireällä herkkyydellä. Toisen kirjoittajan mielestä Didion
hallitsi kauan muuten miesten omimaa uuden journalismin kenttää Tom
Wolfen, Hunter Thompsonin ja Gay Talesen rinnalla.
Jotain nykyhetken hermostuneesta konformismista on kuulevinaan jouluaaton New Yorkerissa Zadie
Smithin huokailussa, kun tämä yhä uudestaan tunnusti ihailevansa
Didionin kirjoituksien vilpitöntä ironiaa, mutta myös korosti
ettei hän kuitenkaan ole ollut samaa mieltä Didionin kanssa. Tänään samanmielisyys on ilmeisesti tärkeämpää kuin kirjoittamisen laatu
ja sen kuvaileman maailman monipuolinen tarkastelu.
Kun
katselen leikekirjaani, huomaan kirjoittaneeni 1970-luvun loppupuolella aika
monta arvostelua naisten kirjoittamasta proosasta. Arvostelin mm.
Anaïs Ninin, Marilyn Frenchin, Virginia Woolfin, Erica Jongin,
Simone de Beauvoirin, Joan Didionin, Francine du Plessix Grayn ja
Doris Lessingin romaanisuomennokset.
Naisten
kirjoittamalla romaanilla oli tuolloin rehevä buuminsa eikä se
pelkästään johtunut 1960-luvulla koittaneesta uuden feminismin
aallosta. Koska em. kirjailijat olivat hyvinkin eri-ikäisiä - Nin
syntyi 1903, Woolf 1882, French 1929, Jong 1942, du Plessix
Gray 1930, de Beauvoir 1908, Lessing 1919 ja Didion 1934
- ja erilaisiin kulttuurisiin taustoihin kuuluvia,
noilla romaaneilla oli enemmänkin lavea taiteellinen kuin tiukasti
ohjelmallinen merkitys uudessa kaunokirjallisessa suuntauksessa.
Joan
Didionista kirjoitin kahdessa jutussa Suomen Sosialidemokraatissa.
Vuonna 1978 arvostelin Didionin romaanin Keskipäivän illuusio.
Seuraavana vuonna käytin Didionin erästä kirjoitusta hyväkseni
ilmaistakseni, kuinka ärsyttävänä minäkin pidin Woody
Allenin elokuvaa Manhattan.
Julkaisen
tässä ikään kuin muistokirjoituksenani nuo Demarin jutut. Kirjoitukseni otsikko käynee elämän ja haaveiden metaforaksi, se on konkreettinen, universaali ja määrittelemättömästi filosofinen.
Kun
palaa hetkeen, jolloin nuo kaksi juttua on kirjoitettu, tietää ettei tuolloin
voinut tietää millainen kirjallisuuden tai yhteiskunnan tulevaisuus
olisi, ja yhtä vähän mihin oma elämä kulkee vai kulkeeko
minnekään. Tässä mielessä vuosina 1978 ja 1979 julkaistut
kirjoitukset ovat puhtaita jälkiviisaudesta ja nykyhetkeen
pakotetusta tekopyhyydestä. Allenin Manhattanista olen tänään
ehkä toista mieltä kuin syyskuussa 1979, mutta se on toisarvoista.
Arvokkaampaa on, näin ajattelen, editoimaton ääneni yli 40 vuotta sitten.
Kimaltavat
palkinnot
Joan
Didion: Keskipäivän illuusio. Suom. Risto Lehmusoksa. Weilin+ Göös,
52 mk.
Keskipäivän
illuusio (A Book of Common Prayer, 1977) on Joan Didionin kolmas
romaani.
The
New York Times Book Review valitsi sen yhdeksi vuoden 1977 kirjoista.
Vuonna 1977 se oli neljätoista viikkoa eniten myytyjen kirjojen
listalla.
Romaani
oli siis sekä taiteellinen että kaupallinen menestys.
Eikä
ihme, onhan se noita syvällisiä pinnalliselta näyttäviä teoksia,
joita silloin tällöin syntyy: menestyäkseen ja vaikuttaakseen.
Tuollaisia kirjoja ovat kirjoitelleet mm. F. Scott Fitzgerald,
Nathanael West, Ernest Hemingway ja Raymond Chandler ja muutamat
muut. Näiden kirjailijoiden teoksia sopii sanoa älykkäiksi
melodraamoiksi; ne on kirjoitettu hienolla ja muotoillulla kielellä
ja kukin omalla tyylillään. Ne ovat kirjoja, joita on helppo lukea,
mutta se ei tarkoita, että ne olisivat helppohintaisia. Kaikkea
muuta.
Itsepetoksen
tarina
Keskipäivän
illuusio sopii tähän ryhmään hyvin. Tosin sitä ei joka kohdassa
ole helppo lukea, sillä kirjailija näyttää harrastavan
struktuureja. Hän on tehnyt romaanistaan kerroksisen.
"Minä
taitaisin kutsua sitä itsepetoksen tarinaksi”, romaanin
minäkertoja, sivullinen tarkkailija ja ihmisten tutkija, sanoo
Charlotte Douglasin tarinasta. Charlotte on romaanin keskushenkilö;
amerikkalainen keski-ikäinen nainen, joka on menettänyt molemmat
lapsensa: toisen "historialle” ja toisen ”komplikaatioille”.
Kaksi aviomiestäkin hän jättää, ja ”menettää" itsensä.
Kovin amerikkalaista, vai kuinka?
Sikälikin
romaanin menestys on ymmärrettävä, että se jälleen kerran on
kertomus amerikkalaisesta unelmasta; unelmasta ja pettymyksestä.
Illuusioiden särkymisestä. ”Hän uneksi elämänsä”,
Charlottesta sanotaan. ”Hän kuoli toivossa.” Siinä tarinan
yhteenveto. Tai kuten Nathanael West on sanonut: ”Ihmiset ovat aina
taistelleet kurjuuttaan vastaan unelmilla. Vaikka unelmat olivatkin
ennen voimakkaita, ovat elokuvat, radio ja sanomalehdet tehneet
niistä lapsellisia. Monien petosten joukossa tämä on pahin."
Ehkä
pahinta mitä amerikkalaiselle unelmalle on käynyt, on että se on
amerikkalaistunut.
Didionin
romaani on murtumisesta.
Murtuminen
on sekä psykologista että poliittista. Se tapahtui 60-luvulla,
nykyajassa. Didion kuvaa ihmisiä, joilla ei ole kosketusta
toisiinsa, elämäänsä, yhteisöönsä. Vanhemmat ja näiden lapset
ovat unissakävelijöitä yhteisessä unessa, unelmassa he eivät
kohtaa toisiaan mutta tekevät toisilleen pahaa, ja itselleen.
Charlotten
tytär Marin on "vallankumouksellinen" ja "terroristi”.
Hänen tapauksensa on todellisuudesta, se muistuttaa Patricia
Hearstista. Amerikkalainen elokuvamies Robert Altman sanoo Patricia
Hearstin ilmentävän koko kansakunnan totaalista vallankumouksen
pelkoa, ja aivan samalla tavalla kuin Rosenbergien tapaus 50-luvulla.
Todet
karikatyyrit
Marin
on poliittisen ihmisen karikatyyri. Karikatyyrejä ovat muutkin
Didionin henkilöt; karikatyyrit ovat tosia. Didion kertoo tarinan
behaviorisesti, ja sekin pitää lukijan tietyllä etäisyydellä
henkilöistä.
Charlotten
ensimmäinen mies Warren Bogart on karikatyyri älypäästä; vähän
epämiellyttävä pila tuollaisesta amerikkalaisesta kovakasvosta,
jollaisia joku Humphrey Bogart loi valkokankaalle. Toinen aviomies
Leonard Douglas on vasemmistolainen asianajaja; pilakuva
60-lukulaisesta uusvasemmistosta. Entä Charlotte, joka ei tehnyt
tarpeeksi eroja?
Koko
tuota särkymistä Didion rakentaa keskiamerikkalaisesta
pikkuvaltiosta käsin; siellä, Boca Grandessa, on tapana tehdä
operettimaisia vallankumouksia. Unelmat, operetit, melodraamat -
todellisuuttako?
Boca
Grandessa Charlotte vihdoin tekee elämälleen jotakin ollessaan
tekemättä sille mitään: jättämällä kerrankin pakenematta,
kuolemalla.
Didion
osaa kirjoittaa tiukkaa ja ironista tekstiä.
Kovaa
ja ivallista.
Elävää
tekstiä kuolemasta.
Pelkistettyä
kieltä.
KYÖSTI
SALOVAARA
Suomen
Sosialidemokraatti 9.12.1978
|
Päällys: Samppa Lahdenperä. |
Pikkuporvari
Woody Allen
Amerikkalaisen
Woody Allenin ohjaamat filmit ovat Suomessakin, ainakin Helsingissä,
menneet hyvin. Allenin elokuvat ovat älyllistä viihdettä
hyvinpukeutuvalle ja nuorekkaalle keskiluokalle, joka pitää hyvistä
ruokapaikoista, klassisesta musiikista ja valesyvällisestä
psykologisoinnista.
Joan
Didion, hyvälaatuinen amerikkalainen kirjailijatar, jolta äskettäin
suomennettiin romaani Keskipäivän illuusio, asettaa Woody Allenin
elokuvien älyllisyyden ja vakavuuden hyvinkin kyseenalaiseksi
artikkelissa, jonka The New York Review of Books ja lontoolainen The
Observer julkaisivat elokuussa. Didionin kritiikki on ilkeän
sattuvaa.
Didionin
mielestä Allenin uusin elokuva Manhattan on häikäilemätöntä
kulutusfetisismin ylistystä. Didion sanoo, että Allenin filmien
saama suosio - josta ne menestyksekkäästi kilpailevat rullalautojen
kanssa - osoittaa uuden yhteiskuntaluokan syntyä. Tämän luokan
muodostavat ihmiset, jotka pelkäävät kuolevansa vääränlaiset
tennistossut jaloissaan, tykäten väärästä sinfoniasta ja
vääristä romaaneista.
Allenin
Annie Hall, Sisäkuvia tai Manhattan eivät Didionin mielestä ole
lainkaan vakavia elokuvia, vaikka ne sitä pyrkivätkin olemaan.
Didion huomaa, että Allen käyttää yleisöään hyväkseen. Kuin
salaa Allen näppäilee "valistuneen" yleisönsä
pikkuporvarillista sielua. Didion ihmettelee näitä katsojia, jotka
tosissaan analysoivat Allenin filmien syvällisyyksiä ja
syvärakenteita ikään kuin he todella olisivat sitä mieltä, että
Allenin valkokankaalle luoma todellisuus heijastaisi juuri sitä
maailmaa, jonka he tuntevat. Didion hämmästelee tätä, koska
Allenin filmeissä ei ole mitään mihin suurien massojen luulisi
haluavan samastua.
Didion
huomauttaa kuinka huonotapaisia ja ärtyisiä Allenin filmien ihmiset
ovatkaan. He eivät keskustele älykkäästi, ainoastaan
keskustelevat älykkäästi keskustelemisesta. Sitä paitsi nämä
ihmiset eivät ole aikuisiakaan, Didion sanoo, vaikka kovasti ovat
aikuisia ollakseen. Didion sanoo, että Woody Allenin elokuvien
maailma on kypsymättömien ihmisten maailma, itse asiassa
teini-ikäisten maailma.
Didionin
terävän artikkelin jälkeen alkaa ajatella mitä noissa Allenin
elokuvissa sitten on, ja huomaa, että aika vähän, lopultakin.
KYÖSTI
SALOVAARA
Suomen
Sosialidemokraatti 1.9.1979.
PS.Itse asiassa kirjoitin myös kolmannen jutun Didionista.
Sen otsikko kuului: Joan Didion ja suomalainen älymystö.
Juttuni ilmestyi Demarissa 13.2.1980.
Kirjoituksen alussa kerroin että The New York Times Book Review oli valinnut Joan Didionin esseekokoelman The White Album yhdeksi vuoden 1979 kirjoista. Sanoin että "Didionin esseitä pidetään ehkä merkittävimpinä, mitä 60-luvulla Yhdysvalloissa on ylipäätään kirjoitettu."
Sitten jatkoin:
"Suomessa Didion, jolta on käännetty yksi romaani, on leimattu matalaotsaiseksi skribentiksi, joka ei suostu ymmärtämään, että Woody Allenin pikkuporvarillisen pinnalliset elokuvat eivät olekaan pikkuporvarillisia eivätkä pinnallisia vaan syvällisiä ja satiirisia...
Manhattanin saama suomalainen vastaanotto peilaa paljastavasti suomalaisen älymystön alennustilaa. Meikäläinen 'älymystö' - aina tuolta Kansan Uutisten palstoilta Uuteen Suomeen asti - on kuolannut mielihyväänsä Manhattanin tyhjänpäiväisyyden äärellä."
Minä olen aina ajatellut, että Allenin varhaisemmat elokuvat olisi ymmärretty satiireiksi. Hänen juutalainen neuroottinen newyorkilaisälykkönsähän on mitä suurimmassa määrin koominen hahmo. Elokuvassa Manhattan nuori lukiolaistyttö on hyvä kontrasti tyhjäpäiden höpinöille.
VastaaPoistaMinulta on jotenkin mennyt Didion aivan ohi silloin aikanaan. Tutustuin häneen vasta hänen viimeisten kirjojensa, kahden surukirjan kautta, Maagisen ajattelun aika ja Iltojen sinessä, joiden jälkeen luin vielä esseekokoeleman Slouching Towards Betlehem. Pidän kovasti hänen tyylistään.
Joo, komedioitahan Allenin filmit ovat. Ja muita renosti lainaten niissä yhdistyy yhtäältä amerikanjuutalainen itseironia tyyliin Roth tai Below psykologiseen itseterapiaan tyyliin Ingmar Bergman - mutta kepeämmin ja ehkä jopa persoonallisemmin. Allen kirjoittaa itse filminsä eikä käytä muiden tekemiä käsikirjoituksia, joten siinä mielessä hän on todella elokuviensa auteur.
PoistaNo, niin kuin sanoin en tänään ole samaa mieltä kuin olin 70-luvun lopulla vaikken oikein tiedä mitä mieltä olin. Minulla oli (on?) tapana hypätä vastavirtaan kun kaikki muut ryhtyvät juoksemaan myötävirtaan. Snobbailua? Varmaankin.
Jos olisin oikein inhonut Allenin filmejä, niin miksi kävin teatterissa ne katsomassa? Ja eiköhän niitä pohdiskeltu Kosmoksessa monina iltoina. Käyttämäni herjaus "pikkuporvarillisuudesta" osui näin omaan nilkkaan - jos rehellisiä ollaan ja miksi ei oltaisi.